Voiko läpsystä vaihtoon -naiseen luottaa?

Onnistun aina treffeillä soittamaan päänsisäisiä hälytyskellojani ja homma jää siihen. Naisesta riippumatta. Joskus syyt ovat ehkä hyviä, joskus sysihuonoja. Voisi olla hyödyllistä erottaa ne toisistaan.

Viime viikonlopun Tinder-treffeillä kellot taas kilkattivat täysteholla. Sanokaa te, oliko aiheesta?

Vaikka nainen oli lähtötietojen perusteella fiksu ja todella, todella kaunis, odotukset olivat matalalla. Jos vika ei löydy naisesta, keksin muuten vain ,etten ole valmis deittailemaan. Viimeinen valttikortti on ajatus, että olen vain niin kompleksinen ja syvällinen olento täynnä tramoja elämän kovasta kolusta, ettei kukaan voi mua ymmärtää ja on parempi olla yksin. Toivottavasti itseäsääli on seksikästä…

Koska odotukset olivat nollassa, halusin varmistaa treffeiltä nopean pakotien. Menimme drinkeille ravintolaan, jossa oli baarin puoli ja salipuoli. Jos kaikki menisi kuin yleensä, voisin vetää drinkin huiviin ykkösellä, sanoa heheh olen alkoholisti ja painua kotiin. Vartissa kotiin, se on mun motto. Siis vartissa yksin kotiin.

Mutta drinkkien loputtua päässä ei kuulunutkaan hälytyskilkatusta! Mietin, ovatko kellot huollossa. Sitten siirryttiin melko smoothisti syömään salin puolelle. Ei mitään maistelumenu’ta tai hidashauderuokia mutta kuitenkin.

Sieltä se sitten tuli. Nainen oli liittynyt Tinderiin samana päivänä, kuin jätti edellisen poikaystävänsä ja erosta oli kolme viikkoa. Oli kuulemma tositarkoituksella liikkeessä. Ja olimme juuri tilanneet annokset ja keittiössä oli kuulemma ruuhkaa. Hälytyskellot soittivat Daruden Sandstormia. 

Hän oli läpsystä vaihtoon -nainen! Sarjaseurustelija. Ihminen, joka vaihtaa suhteesta toiseen ilman minä-kausia. Vaikka suhteet olisivat olleet pitkiä, pohjimmiltaan hän ei ole koskaan opetellut olemaan yksin.

Tunnen heitä paljon. Kavereillakin on sellaisia kumppaneina ja murehdin heidän suhteensa kestävyyttä. Mistä nuo naiset tietävät, ovatko lähteneet nykyiseen suhteeseensa oikeista syistä? Vai siksi, etteivät halua olla yksin.

Koska myönnetään rehellisesti. Ei yksin oleminen ole niin kivaa. Ja itselläni on sitä vasta puoli vuotta alla. Mulle tulee hetkellisiä hyvänolon tunteita, että jee olenpa itsenäinen ja tyytyväinen ihan sinkkunakin. Sainpas urheiltua ja tehtyä yksin mehukkaan kanasalaatin, kaikki on hyvin. Kun kuuntelee perheellisten juttuja tai puhutaan matkoista, tulee tunne, että onpas kivaa kun kaikki on mulla mahdollista.

Vallitseva tunne on kuitenkin hälytyskellojen vaimea kumina omasta elämästä ja tulevaisuudesta. Yöllä kun ei saa unta, tai kun imurointi hetkellisesti vituttaa, ahdistus kolkuttelee. Tuntuu, että muu yhteiskunta menee eteen päin ja mä junnaan paikallani. Se fiilis, kun katsot laiturilta lähtevää junaa toisesta junasta ja mietit, että vittu mun imurikin on paska.

Hitaasti kuristavassa tunteessa ei ole kyse niinkään kuoleman pelosta, vaan yksinään kuolemisen pelosta. Eikä millään loogisella tavalla, vaan jollain täysin selittämättömällä tavalla. Sillä näitä tuntemuksia tulee, vaikka olen aina ollut melko epäperinteinen enkä koe, että onnellisuus on kumppanista tai perheestä kiinni.

Vaikka yksin on ikävää, pidän sitä tärkeänä. Sitten, kun on edes melko tyytyväinen itsekseen, voi haluta toisen ihmisen seuraa oikeista syistä. Kun ei pelkää yksinäisyyttä, voi aloittaa suhteen, jonka perustuksiin voi luottaa.

Läpsystä vaihtoon -naiset eivät ole tehneet kotiläksyjään, enkä tiedä onko sellaisen kelkkaan hyvä lähteä?

Vai ylikelaanko taas?