Useat deitit takana – miksi minä maksan edelleen kaiken?

Tunnen itseni todella ylikelaajaksi. Ja se on paljon sanottu multa. Mutta olen ehkä sugar daddy -suhteessa, faijan roolissa. Tahtomatta ja yllättäen.

Tai ainakin rahaa menee suhteeseen liikaa. Enkä tiedä, miten maksajan roolista pääsee pois ilman, että suhde hapottuu.

Täysin vastoin neuvojanne, olen jatkanut yhteydenpitoa läpsystä vaihtoon -naiseen. Ollaan käyty lukuisilla treffeillä. Maksajan rooli lähti kehittymään ihan viattomasta herrasmiesmäisyydestä. Treffit ovat aina olleet jossain kivassa ravintolassa, ja minä olen aina kuitannut illallislaskun. Ekoilla treffeillä nainen tarjoutui maksamaan oman osuutensa illallisesta, sitten ei enää.

Emme ole vielä olleet yökylässä. Naisella on kämppis, ja mun luo ei olla päädytty. Ollaan nähty viikolla ja muita huonoja tekosyitä. Mutta nyt vihdoin löytyi viikonloppu, jolloin voisimme voisimme viettää yötkin yhdessä. Ja mua on alkanut ahdistaa.

Nainen ei halua viettää viikonloppua mun luona, vaan haluaa jonnekin “pois kaupungista”. Johonkin kivaan hotelliin. Siis minilomalle. Jonnekin, mikä maksaa. Ja historian valossa minä olen se, joka maksaa.

Olenko siis sugar daddy -suhteessa? Meillä ei ole isoa ikäeroa, enkä ole mikään megalomaaninen massipäällikkö. Mutta olen panostanut treffeihin ja ollaan käyty aika hienoissa ravintoloissa. Taisi olla virhe. En ole näyttänyt laskun tullessa, että kirpaisee. Eihän rakkaudella ei ole hintaa. Mutta pikavipeillä, joihin joudun kohta turvautumaan, on. Jos nainen olisi innoissaan musta ihmisenä, eikö hänelle sopisi hengata vaikka alkoholistien yömajassa design-hotellin sijaan?

Vai luuleeko nainen, että haluan maksaa? Mähän tarjoan mielelläni. Naisen puolesta maksaminen on mun mielestä kiva juttu, jos siihen on mahdollisuus. Se kuuluu mun koodistossa herrasmiesmäisyyteen, eikä sitä ole vielä kai kumottu tarpeettomana (en ole tosin tsekannut twitteriä pariin päivään).

Tarjoamisesta tulee kiva fiilis, kun se liittyy johonkin erityistilanteeseen. Mutta kun kalliit illallistreffit alkavat olla meillä arkipäivää.

Maksaminen on mukavaa myös silloin, jos sitä ei pidetä automaationa. Nihkeää, jos itse sanoo “mä voin tarjota tän”,  ja mimmi vastaa “no shit?” Meillä laskun tullessa pöytään vaihtoehdot ovat lähinnä se, että minä maksan, tai vaivaannuttava hiljaisuus, jonka aikana mietin eri tapoja sytyttää ravintola tuleen. Pitäisikö ensi kerralla vain pokkana pyytää lasku puoliksi?

Eri asia tietysti, jos haluan ehdottomasti lähteä naisen kanssa katsomaan amerikkalaista jalkapalloa San Fransiscoon ja ehdotan reissun jälkeen tasa-arvo edellä, että lasku jaetaan tasan. Tai jos on yhdessä sovittu, että suhteessa toinen maksaa enemmän.

Mutta tässä tilanteessa mietin, ymmärtääkö nainen tarjoamisen periaatteita. Vai nimenomaan ymmärtää, muttei välitä, koska pitää minua sugar daddy-maksajana?

Mutta miten otan rahan puheeksi tässä vaiheessa suhdetta pilaamatta kaikkea? Haluaisin kysyä, mitä nainen ajattelee tulevan viikonloppumme maksupolitiikasta. Parasta olisi, jos hän olisi ainakin henkisesti valmis maksamaan osuutensa. Silloin voisin jopa harkita tarjoavani taas koko lystin. Mutta sen jälkeen pitäisi himmata omaa rahankulutusta.

Juttelin asiasta tänään naispuolisen parturini kanssa. Hän sanoi, että jos mies alkaa suhteen alkuvaiheessa vääntää rahasta, hän pitää miestä automaattisesti superraskaana ääliönä. (Minäkö raskas…?)

Kyse ei ole siitä, että pyytäisin naiselta tilisiirtoa, kun hän söi ostamastani sipsipussista laskujeni mukaan 16-18 lastua. Kuulemma en voi etukäteen kysyä, että maksetaanko puoliksi, siitä menee fiilis.

Ehkä nainen vain todella haluaa juuri tuona viikonloppuna pois kaupungista ja on valmis maksamaan osuutensa. Tai luulee, että rakastan rahankulutusta. Mutta jos en saa asiaan varmuutta, tulen pilaamaan viikonlopun neuroottisella murehtimisellani, jota joskus ylikelaukseksi kutsutaan.

Hjälp? Olenko sugar daddy? Ja jos en, miten maksajan roolista pääsee pois suhteen säilyttäen? En olisi ikinä arvannut, että joudun ongelmiin liiasta herrasmiesmäisyydestä.