Kun läheisyys ahdistaa, eikö juuri lusikkahali auta?

Pitääkö sitoutumiskammosta päästääkseen elää sinkkuna? Jos pelot kuuluu kohdata, minunhan kannattaa nyt olla suhteessa. Vaikka väkisin.

Okei, viimeksi kirjoitin, miten olen taas ajautunut säätökierteeseen (Onko usean kumppanin kanssa säätäminen hienoa?). Ja sain aika kipakoita ja ikävän tarkkanäköisiäkin kommentteja.

Kommentoijien konsensus oli, että nykyiselläni sabotoin suhteeni kumppanista riippumatta. Ja että tarvitsisin vielä kunnon minä-kauden, ennen kuin olen valmis parisuhteeseen. Kiitti vaan.

No oletetaan, että olette oikeassa. Jotain ongelmia mulla selvästi on. Kun en komittoidu suhteeseen, vaikka kumppanit ovat toinen toistaan upeampia. Mielelläni jumppaan ongelmiani, en tykkää nykymenostani. Mutta mikähän se ongelma on? Huono itsetunto, edellisen pitkän suhteen baggage ja traumat vai olenko narsissi? Ehkä kaikki nuo yhdessä upeassa paketissa. Sitoutumiskammona ongelmat ainakin manifestoituvat.

Mutta en ole varma jatkoneuvostanne. Että minä-kausi olisi oikea ratkaisu. Että katkaisisin oravastan hyvän suhteen naisen kanssa, joka on huippu.

Kysymys kuuluu, miten sitoutumiskammosta pääsee parhaiten eroon – yksinään vai suhteessa? Eikö olisi ideaa jumpata asiaa käytännössä, eli suhteessa?

Kirjoitin sinkkuvuoteni alussa minä-kauden tärkeydestä. Mainitsin, että naiset eritoten hyppäävät herkästi suhteesta toiseen ja usein katsovat vaihtomiehistön jo valmiiksi ennen eroa. Sain siitä kipakkaakin palautetta, että äläpä juippi huutele. Että kyllä vanhoja haavoja voi hyvin nuolla uudessa suhteessa. Uuden miehen kainalossa on turvallista puhua tunteistaan ja terapioida itseään paremmaksi. Noni! Tartunkin tähän oljenkorteen nyt täysin siemauksin. Ja mullahan oli puolen vuoden minä-kausi pitkän suhteen jälkeen ja tässä ollaan.

Hieman pelkään uutta minä-kautta. Auttaako se kuitenkaan mitään? Pelkään, että jos lopetan deittailun tyystin, eivät ongelmani katoa mihinkään. Yksinään ne vain vahvistuvat. Chicken wingseistä ja Netflixistä en löydä virheitä. Koira ymmärtää mua paremmin kuin nainen.

Eikö siedätyshoito ole aina paras apu? Eikö peloista pääse parhaiten yli kohtaamalla ne? Jos läheisyys naisen kanssa ahdistaa, eikö kannata viettää toisen kanssa aikaa, ottaa aamulla sängyssä lusikkahaliin ja miettiä kuinka ihanaa elämä on? Vaikka väkisin. Sen päälle voi yrittää kertoa toiselle tunteistaan. Että on vaikea jostain syystä edetä suhteessa normaalisti. Ehkä siitä syntyy fiksun kumppanin kanssa edistystä. Kun kerron asiasta kavereilleni saunassa ne vain sanoo, että joo kesällä kannattaa olla sinkku…

Klassikkoneuvo mun tyyppiselle metsästäjä-keräilijä-säätäjälle on, että sen kyllä tuntee kun se oikea tulee kohdalle. Miten niin tuntee? Jos mun sitoutumiskammo nimenomaan tekee sen, etten kiinny vaikka maailman paras vaimo tulisi kotoa hakemaan? Mun mielestä nykyinen kumppanini tosiaan on kaikin puolin huippu. Ja hänestä löytämäni ”viat” tuntuvat jo päässänikin todella typeriltä.

Kommenteissä epäiltiin myös, että esitän hyvää tyyppiä, mutta että olen laskelmoiva valehtelija. Että paneskelen vasemmalle ja oikealle, enkä kerro asiasta kumppaneille. Mutten koskaan myöskään valehtele, ettei muita olisi. No se on niin sanotusti täysin truefalse.

Kyllä, edellisen kirjoituksen jälkeen päädyin viettämään illan toisen naisen kanssa. Mutta sen jälkeen olin valmis kertomaan asiasta suoraan kumppanilleni. Aloitin keskustelun suhteen vakavuudesta. Ennen kuin ehdin kertoa toisesta naisesta, hän sanoi, ettei halua edetä kovin nopeasti ja ettei kuulu hänelle, jos mulla on muitakin säätöjä. Kunhan hoidan ehkäisyn hyvin. (Se pitää kyllä hoitaa paremmin, kuin viimeksi Ehkäisyssä himo voittaa aivot)

Nainen siis ajatteli, että kun hän ei vielä halua edetä mihinkään vakavaan seurustelusuhteeseen, olisi epäreilua vaatia multa eksklusiviteettia. Kiva. Hän tosin sanoi, ettei tapaile muita kunnioituksesta mua kohtaan. Hmm… No ongelma sinänsä poistui, koska toisen naisen kanssa viettämäni illan jälkeen innostus naiseen hiipui nopeasti. Kävi niin kuin ennustinkin. Olin vain innostunut siitä, että nainen oli joku uusi. Sitoutumiskammon merkki kai sekin.

Takaisin neuvoihin. Miten pääsen sitoutumiskammosta parhaiten eroon? Yksin vai jatkamalla suhdetta nykyisen kumppanin kanssa?

Ymmärrän, että kuvailuni kuulostaa rumalta ja että suhteemme alkutarina on kaukana Disney’n prinsessasaduista. Mutta jos pääsen hänen kanssaan eroon issueistani ja päädymme naimisiin ja ostamme kimppalinnan, niin mitä väliä?

KOMMENTOI! Oletko samaa mieltä, mitä neuvoja antaisit? Parhaat kommentit nostetaan seuraavan kuun lehteen!