Deittailu on kamalaa – onko sitä pakko tehdä?

Ensinnäkin iso kiitos neuvoista! Luin ne kaikki ja pohdin elämää. Harmi, että en saanut vinkkejä parisuhteeni aikana, ehkä se olisi voitu pelastaa.

Olen nyt ottanut ensimmäisiä askeleita deittailussa pitkän suhteen jälkeen, ja karu totuus on alkanut valjeta: deittailu on aika tuskaista. Siinäpä yksi syy kaikille varatuille pitää huolta parisuhteestaan – ei tarvitse palata deittailun ihanaan maailmaan.

Treffailu on ensinnäkin aivan uskomattoman aikaa kuluttavaa. Jos yrittää Tinderissä tutustua naisiin ja viedä treffeille vain ne lupaavimmat, homma käy kokopäivätyöstä. Lähtökohtahan ei ole kovin lupaava: mulla on sata matchia, joiden kanssa varmasti yhteistä on vain se, että tykätään toistemme tarkoin valikoiduista viidestä kuvasta. Mikä on todennäköisyys, että joku näistä kivannäköisistä naisista on tuleva vaimoni?

Eikä karsintaprosessi muutenkaan ole helppo. Ensinnäkään naiset eivät ikinä aloita peliä. Mitäs tasa-arvon aikaa tämä on? Miksi mun pitää aina keksiä joku nokkela, muttei liian outo aloitus? Kavereiden mukaan aloitusviesti ei saa olla liian geneerinen, vaan vastaanottajat pitäisi huomioida yksilöllisesti. Millä perusteella, kun naiset eivät kirjoita profiilitekstiin mitään, eikä kuvissa välttämättä ole mitään, johon tarttua? Siitä päädytään “hei sulla on kiva hymy” -viesteihin tai parhaimmillaan “hei wau surffaatko sä jee” -aloituksiin. Fiktiivinen jatko viestittelylle voisi olla vaikka seuraava:

– Joo surffaan, siksi mulla on surffikuva. 

– Niin just, aivan totta.

– Surffaatko säkin?

– En.

– *syvä digitaalinen hiljaisuus*

Tässä vaiheessa ei olla vielä päästy edes tapamaan ja silti on pitänyt lopettaa työt, harrastukset ja kaverisuhteet ajan vapauttamiseksi deittailulle.

Puhumattakaan siitä, että enhän vielä vuodessakaan opi, minkälainen ihminen toinen oikeasti on.

Kavereiden mukaan vasta sitten tietää ihmisen oikean luonteen, kun on nähnyt tämän reaktion johonkin seuraavista tilanteista: jompikumpi menettää rahansa, sairastuu tai menettää jonkun läheisensä.

Mietimme kaverin kanssa, että kannattaisi ehkä feikata konkurssi suhteen alkuvaiheilla, jos haluaisi säästää aikaa. Toisaalta koko ajatus treffailun aikaisesta “selvitystyöstä” voi olla turha. Koska kavereiden mukaan nainen rentoutuu ja on oma itsensä vasta, kun pääsee naimisiin.

Edellisessä parisuhteessani kesti seitsemän vuotta todeta, ettei olla toisillemme oikeat. Montako seitsemän vuoden kautta, tai jos vähän tehostan toimintaa, vaikka kolmen vuoden kautta mulla on elämässä jäljellä? Etenkin, jos haluaa lapsia, silloin täytyy jotenkin huomioida biologia. Toki miesten vähemmän kuin naisten, mikä on muuten todella epäreilua naisille, mutta uskomattoman vapauttavaa miehille. (Homma toimii, vaikka olisit seitsemänkymppinen ja presidentti.) Naiset, otan osaa. Tuosta vastineeksi sopii ihan hyvin, ettei teidän tarvitse käydä armeijaa. 

No, eihän kukaan pakota tinderöimään. Moni kommentoikin, että epätoivo on epäseksikästä ja se oikea löytyy vain, jos lopettaa etsimisen. Siis löytyy mistä? Tuodaanko se oikea kotiinkuljetuksena? Hyvä, jos tuodaan, sillä mulle hyvin luontaista olisi vain odottaa kohtalon johdatusta. Olen usein kuvitellut, että tapaan tulevan vaimoni jossain panttivankitilanteessa, jossa ollaan kahdestaan vankeina pankin holvissa eikä tunneta yhtään. Sitten selvitän panttivankitilanteen keskustelu- ja judotaidoillani, ja rakastutaan. Mutta voinko luottaa siihen, että joudun panttivangiksi pankin holviin ja vieläpä jonkun tosi hyvän matchin kanssa?

Kaiken tämän vaihtoehtona on treffien sijaan mennä kavereiden kanssa saunaan, siitä syömään, ja sitten kotiin katsomaan vähän nettipornoa ennen nukkumaanmenoa. Täydellinen minäilta ilman stressiä, pettymyksiä tai toisen loukkaamista. Siinä on vain se riski, että jään elämässä yksin.

Miksi sitten deittailla? Kai se on kiva, jos on elämässä joku vierellä. Mun tapauksessa nainen. Ehkä mun pitää vain puskea itseäni ja oikeasti etsiä sitä kumppania. Mutta mistä ja miten, jos Tinder kerran on noin hankala? Vai voinko luottaa, että kohtalo tuo sen oikean kotiovelle? Vai kuulostaako siltä, etten ole valmis deittailuun ja pitäis jatkaa minä-kautta? Mutta tuleeko minä-kaudesta sitten ikuinen?

AUTA YLIKELAAJAA! Kommentoi – oletko samaa mieltä, mitä neuvoja antaisit? Parhaat kommentit nostetaan seuraavan kuun lehteen!