Kaksi kuukautta ilman alkoholia – nämä asiat yllättivät

Kun on kaksi kuukautta ilman alkoholia, oppii, että se on itsestäänselvyys, josta kieltäytyminen tekee ilonpilaajaksi.

Olohuoneessa istuu 17 ihmistä. Osa on minulle täysin vieraita, osan olen nähnyt viimeksi lukiossa. Syömme kermakakkua pahvilautasilta ja puhumme jääkiekosta ja nykyisistä työpaikoista. Keskustelu on vaivaantunutta ja kohteliasta. Sohvapöydälle alkaa kertyä tölkkejä ja pulloja tasaiseen tahtiin, aivan kuin liukuhihnalta, kun kaikki yrittävät päästä eroon hiljaisista hetkistä. Muutama tunti myöhemmin porukka on jo niin humalassa, että yksi vain hymyilee koko ajan, toinen haastaa riitaa, kolmas kutittelee lumoutuneena neljännen jalkapohjaa ja viides avautuu minulle mutkikkaista suhdekuvioistaan. Olen tipattomalla ja ainoa selvin päin oleva ihminen koko mökissä. Alkuillasta minulle tuputetaan juomia (ota nyt, ota edes yksi, miksi et?), sitten innostutaan siitä, että olen autolla (voitko heittää meidät baariin?) ja lopuksi joku uskaltaa kysyä, olenko kenties raskaana. En jaksa selitellä tai puolustautua, hymyilen vain.

Valtiotieteiden tohtorin, biletystä väitöskirjassaan tutkineen Antti Maunun mukaan juominen ei ole itsestäänselvä normi. Normi on se, että kaikkien on oltava samassa jamassa. Jos joku ei juo, sitä tarvitsee heti selitellä.

– Juomattomuus on outoa ja ihmeellistä, siksi siihen pitää olla aina jokin ulkoinen syy. Onko sinulla lääkekuuri, oletko raskaana, eikö puoliso anna juoda? Se, ettei nyt huvita, ei riitä. Pitää olla väkevämpi syy.

Mutta tällä kertaa se saa luvan riittää. Minua ei aidosti huvita. Olen päättänyt olla tipattomalla kahden kuukauden ajan, vilkkaimman juhlakauden yli. Sosiaalisena kokeena ja puhdistuskuurina. Kieltäytyminen on yllättävän helppoa, vaikeampaa on kohdata muiden suhtautuminen ja taistella sitä vastaan, että alkoholi on usein itsestäänselvyys. Sitä on nimittäin kaikkialla.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Hiljainen kuningas

Tavallisesti otan alkoholia aina silloin, kun sitä on tarjolla. Kilistelen skumpalla työtilaisuuksissa ja mitä pimeämmäksi illat tulevat, sitä useammin lasissani on punaviiniä. Kahden kuukauden testini aikana törmään moniin tilanteisiin, joissa kieltäytymiseni harmittaa. Fondue-illallisella on vuoden viiniksi äänestettyä valkkaria ja 85 euron punaviiniä. Ei kiitos. Entä rommitoti flunssaa hillitsemään? Ei kiitos. Kaadan lasini täyteen vettä silloinkin, kun lounastilaisuudessa joku sanoo samassa lauseessa harvinainen ja riesling.

Suomessa nainen kuluttaa alkoholia keskimäärin 11,8 litraa vuodessa. Esimerkiksi Italiassa vastaava luku on 7,2 litraa. Humalahakuinen bilejuominen on yksi tyypillisimmistä juomistilanteista, mutta sen rinnalla on pitkään ollut myös niin kutsuttua pienjuomista. Tiedättehän, viinilasi silloin tällöin, iltasiideri ja saunaolut. Suomalaisten suuren alkoholikulutuksen syitä voi hakea pimeydestä, kylmyydestä, juroudesta ja ujoudesta. Oikeastaan mistä vain.

– Elämä on järjestäytynyt hirveän yksilökeskeiseksi. Vielä 60-luvulla ihmiset olivat vahvasti kiinni erilaisissa yhteisöissä: oli perhe, suku, kylä, talo, kortteli ja työporukka. Bilettäminen täyttää nykyään sen aukon. Olemme oppineet, että se on niitä harvoja tilanteita, milloin voimme ottaa rennosti ja ilmaista itseämme vapaasti. Se tekniikka on ollut käytössä niin pitkään, että ihmiset kasvavat siihen, Maunu pohtii.

Alkoholi on Maunun mukaan aina läsnä. Kuin kunniavieras, joka tulee paikalle, vaikka kukaan ei sitä erikseen kutsu.

– Alkoholi tuppautuu pöytään illan kuninkaana. Se on hyvin hiljainen kaveri, jolla on paljon vaikutusvaltaa.

Mikä nerokas vertaus! Vasta tipattomalla olen törmännyt siihen, miten itsestäänselvästi alkoholi piiloutuu erilaisiin tilanteisiin. Pieni herkullisen näköinen jälkiruoka onkin hyydytettyä Aperol Spritziä ja glögi sittenkin punaviiniglögiä. Mieleeni ei tule edes kysyä, onko höyryävässä glögimukissani alkoholia, mutta toisaalta, tarjoilijakaan ei mainitse asiasta mitään. Toisessa tilaisuudessa en ole vielä ehtinyt riisua edes takkiani, kun käteeni on törkätty jo skumppalasi. Ei minulta kysytä, haluanko, saisiko olla, eikä todellakaan tarjota mitään juhlavaa vaihtoehtoa alkoholille. Vesi pitää hakea itse hanasta, mitään muuta ei ole. Ystäväni kuiskaa, että kilistelet sillä vaan, mutta älä juo sitä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Yhdelläkin on väliä

Opin nopeasti, että tipattomuus on yleisesti hyväksyttävää vain yhtenä kuukautena vuodessa. Ehkäisevä päihdetyö Ehyt -järjestön mukaan joka viides alkoholia käyttävistä suomalaisista viettää vuosittain tipatonta tammikuuta, suurin osa heistä on naisia. Kaikki käyvät silloin salilla, lenkkeilevät ja syövät terveellisemmin kuin aikoihin. Kukaan ei kyseenalaista sitä, ettei alkoholi maistu. Dry January on selvästi se järkeenkäypä, ulkoinen syy, josta Maunu jo mainitsikin. Toisin on marraskuun alussa. Pikkujoulukauden alla kerron ystävilleni olevani tipattomalla. Ensimmäinen kommentti irtoaa spontaanisti: ”Eihän meillä sitten voi olla mitään pikkujouluja!” Ystäväporukkaamme kuuluu kuusi ihmistä, mitä väliä sillä on, jos minä en juo?

Mutta onhan sillä.

– Yhdessä juominen on vahva sosiaalisuuden symboli. Kun kieltäydyt juomasta kavereiden kanssa, kyseenalaistat samalla koko porukan. Vähän kuin sanoisit, ettet halua olla heidän kanssaan.

Juomattomuus herättää silloin kysymyksiä, ihmetystä ja jopa aggressiivisuuttakin. Muut saattavat tulkita sen myös niin, että haluan asettua porukan ulkopuolelle – ja yläpuolelle.

– Olet silloin pieni uhka muille. He ajattelevat: eikö me kelvata sinulle? Meinaatko nyt ruveta moralisoimaan meitä? Maunu kertoo.

En ole koskaan miettinyt asiaa siitä näkökulmasta. Olen nyt petturi ja tylsimys. Vanavedessäni pari muutakin kaveriani ilmoittaa pikkujouluissamme olevansa juomatta. Ilta jää lyhyeen ja alkoholi rajoittuu vain ruokajuomiin. En silti suostu olemaan laimean illan syntipukki: minähän olen valloittavaa seuraa myös selvin päin!

Niuho ja ulkopuolinen

Todellisuudessa pienellä määrällä kuplivaa minusta kuoriutuu iloinen viihdyttäjä, kahvilla ja vedellä käynnistyn hitaasti ja tylsistyn nopeasti. Juttuni eivät ole yhtä lennokkaita kuin nousuhumalaisten, en naura yhtä kovaa tai halaile yhtä paljon. Mitä enemmän ympärilläni olevien bilettäjien meno yltyy, sitä enemmän vetäydyn kännykälleni tutkimaan somea. Haukottelen ja suunnittelen, mitä leffoja katson seuraavana päivänä Netflixistä. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kun muut kilistelevät kuohuviaan, nostan vesilasini. Taidan olla aikamoinen ilonpilaaja?

– Se riski on olemassa. Olet selvin päin suurennuslasin ja tarkkailun alla. Jos et ole parhaimmillasi sinä iltana, sinusta on tullut muiden mielestä niuho. Jos taas onnistut olemaan hauska ja hyvää seuraa, sinut hyväksytään porukkaan, Maunu lohduttaa.

Vaikka absolutisti punnitaankin porukassa tarkkaan, suhtautuminen ei ole enää niin jyrkkää kuin ennen.

– Juomattomuus ei ole yhtä suuri ihmetyksen aihe kuin ennen. Muutosvaihe bilettäjästä absolutistiksi on hankalin, mutta jos siitä ei tee itse isoa numeroa, kaikki tottuvat siihen.

Koko biletyskulttuurikin on murroksessa. Maunun mukaan bilettäminen baareissa on laskeva trendi, mutta toisaalta tilastot osoittavat, että pari-kolmekymppisten juominen on nykyään yleisempää kuin koskaan.

– Biletys ei tarkoita enää vaan baareilua vaan sitä, että käydään ulkona syömässä ja maistellaan hienompia juomia, kuten erityisoluita. Tarkoituksena ei ole ostaa mahdollisimman paljon mahdollisimman halpaa siideriä. Laatu korvaa määrän.

Mitä saisi olla?

Maailmalla on kokeiltu myös alkoholittomia baareja, vaihtelevalla menestyksellä. Suomessa ravintoloitsijat suhtautuvat alkoholittomiin baareihin hyvin skeptisesti, mutta alkoholittomien iltojen vastaanotto on ollut hyvä. Esimerkiksi Lifted-hyvinvointiyritys on järjestänyt Helsingissä kaksi loppuunmyytyä klubi-iltaa, joissa viinan sijaan tarjoiltiin esimerkiksi Club-Mate-virvoitusjuomaa ja Kombutsa-teetä. Maunukin uskoo alkoholittomiin iltoihin, mutta vielä enemmän siihen, että meidän pitäisi löytää ja oppia erilaisia juhlimistapoja.

– Juomistilanteissa juhlitaan porukan jo olemassa olevaa yhteyttä ja iloitaan siitä. Bilettäminen on hieno ja tärkeä asia, mutta ongelma on siinä, että olemme oppineet tekemään sitä kuluttavilla, riskialttiilla tavoilla. Jos meillä olisi muitakin vahvan yhteisöllisyyden tekniikoita, meistä tulisi sosiaalisempia ja alkoholihaitat vähenisivät.

Kahden kuukauden tipattoman aikana olen energisempi, nukun kuin tukki, en ole ihan niin kömpelö ja keskittymiskykyni on huipussaan. Alkoholia ei tee edes mieli. Kaipaan vain menevämpää, seurallisempaa itseäni ja sitä, että voin kilistellä ja tuntea kuuluvani porukkaan. Mutta ehkä se on vain tottumiskysymys. Kaikkein palkitsevinta tipattomuudessa on se seuraavan päivän olotila. Tavallisesti alkoholintäyteinen lauantai-ilta syö myös sunnuntaipäiväni. Nyt herään illanistujaisten jälkeen aikaisin hyväntuulisena, ihan kuin en olisi missään ollutkaan. Löydän viereltäni vanhan version itsestäni: puolisoni, jota en saa sunnuntaiaamuna hereille ennen kahta. Jostain sängyn uumenista hän tuskailee, ettei hänellä ole koskaan ollut näin pahaa krapulaa. Ei siis koskaan. En tarjoa myötätuntoani vaan lähden kävelylle. En halua hukata enää päivääkään.