Yksin äidiksi? 3 naista kertoo kokemuksensa hedelmöityshoidoista

Toivoa, iloa, pettymyksiä ja surua. Raskautta yksin yrittävät naiset käyttävät hedelmöityshoitoihin kaikki säästönsä ja voimansa.

Siru, 39: ”En voisi elää itseni kanssa, jos en olisi edes yrittänyt tätä vaihtoehtoa”

”Toiset ikäiseni naiset säästävät rahaa matkustamiseen tai asuntoon, minä haluan oman lapsen. Olen yrittänyt keinosiemennystä eli inseminaatiota kolme kertaa. Siittiöiden ruiskuttaminen kohtuonteloon maksaa noin tuhat euroa kerralta. Mikäli keinosiemennys ei onnistu, yritän koeputkihedelmöitystä. Hoitojeni hinta-arvio on noin 15 000 euroa, tarkkaa summaa on vielä tässä vaiheessa vaikea sanoa, kun hoidot ovat kesken.

Olen käyttänyt säästöni ja ottanut lainaa maksaakseni hoitoja. En ajattele ottamaani velkaa taakkana, vaan mahdollisuutena, sillä minusta saattaa sijoitukseni ansiosta tulla äiti. Olen aina halunnut oman lapsen. Vaikka hoidot eivät onnistuisi, en voisi elää itseni kanssa, jos en olisi edes yrittänyt tätä vaihtoehtoa.

Muutama vuosi sitten seurustelusuhteeni päättyi, ja sisareni tsemppasi minua selvittämään mahdollisuuksiani itsellisenä äitinä. Kun viimein hakeuduin klinikalle, olin 38-vuotias, minulla oli joustava työ ja asuin uudella paikkakunnalla, jossa palvelut itselliselle äidille olivat lähellä.

Ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen kävin muutaman kerran psykologin vastaanotolla. Minua jännitti, mutta keskustelu oli huojentavaa. Tapaamisessa pohdittiin esimerkiksi kotiavun hankkimista, tukiverkoston luomista ja sitä, millä tavoin voisin puhua lapselleni tämän isästä. Olin jo miettinyt, etten halua salata lapseltani hänen alkuperäänsä, ja psykologi vahvisti ajatukseni oikeaksi. Kun siittiöiden luovuttaja piti valita silmien- ja hiustenvärin sekä pituuden perusteella, lääkäri auttoi minua valitsemaan sellaiset ominaisuudet, jotka viehättivät minua. Lapsi saa täysi-ikäiseksi tultuaan halutessaan tiedot luovuttajasta.

Arvasin jo hoidot aloittaessani, että edessä olisi valtavasti tunteita toivosta ja ilosta pettymykseen ja suruun. Päätin, että kertoisin asiasta vain sisarelleni, vanhemmille ja kolmelle ystävälleni. Toivon lasta niin kovasti, etten kestäisi vielä lähimmäistenikin odotuksia. Välillä rajaaminen on raskasta.

Kun joku kysyy, mitä minulle kuuluu, ensimmäisenä mieleeni tulee tietysti lapsiprojekti. Uskon, että itsellisistä äideistä puhutaan niin vähän, etteivät ihmiset oikein osaa käsitellä asiaa. Olenkin ollut tämän prosessin kanssa hyvin yksinäinen.

Olen yrittänyt elää mahdollisimman terveellistä elämää hoitojen aikana. Olen myös käynyt muutamilla treffeillä, sillä toivon parisuhdetta. Keinohedelmöityksestä ei deiteillä voi puhua, koska moni mies reagoi siihen voimakkaasti.

Erään miehen kanssa päädyimme kuitenkin puhumaan niin syvällisesti kaikesta, että kerroin hänelle asiasta. Parisuhdetta välillemme ei
syntynyt, mutta meistä tuli läheiset ystävät. Arvostan kovasti sitä, että mies osasi yllättävässäkin tilanteessa antaa tukensa toiveelleni.

Haluaisin olla läsnäoleva, turvallinen äiti, rakastaisin lastani ehdoitta, rohkaisin häntä kokeilemaan siipiään ja näyttämään tunteitaan.

Mikäli keinohedelmöitys ei onnistu, luulen, että hakeudun jossain vaiheessa tukivanhemmaksi esimerkiksi sijaislapsille.”

 

Veera, 37: ”Välillä olen ollut niin pettynyt ja väsynyt, etten ole jaksanut nähdä omaa perhettäni”

”Miten pärjään yksin lapsen kanssa? Mitä muut ihmiset ajattelevat valinnastani? Sellaisia kysymyksiä kävin läpi, kun aloin pohtia lapsen hankkimista yksin.

Erosin pitkästä suhteesta viisi vuotta sitten. Ajattelin silloin, että pärjäisin lapsen kanssa paremmin yksin kuin huonossa suhteessa.

Olen silti käynyt hedelmöityshoitojeni aikana treffeillä, mutta en ole etsinyt mitään vakavaa. En tiedä, mitä mahdollinen kumppani ajattelisi päätöksestäni. Tuttavani ovat kehottaneet minua menemään baariin ja vain valitsemaan jonkun miehen, että pääsisin helpommalla. Sellaisen ratkaisun kanssa en voisi elää. Miten voisin koskaan kertoa lapselleni, etten edes kertonut raskaudesta hänen isälleen? Nyt lapsella on täysi-ikäisenä mahdollisuus selvittää isänsä henkilöllisyys.

Vanhempani ja kummitätini rahoittavat hedelmöityshoitojani. Vanhempani ovat nähneet, miten olen kärsinyt lapsettomuudestani. Mahdollinen lapsenlapsi on heille paras sijoituskohde. Olen kertonut hedelmöityshoidoistani myös ystävilleni, veljilleni, esimiehelleni ja työkavereilleni. Tiesin, että edessä on raskaita hetkiä, joten halusin olla avoin asiasta. Minulla on todella ystävällinen lääkäri, joka totesi heti ensimmäisellä tapaamiskerralla yksin äidiksi haluavien naisten hoitojen olevan nykypäivää.

Olen käynyt reilun vuoden hoidoissa, ensin inseminaatioissa, nyt menossa on toinen koeputkihedelmöitys.

Parhaat ikävuodet raskaaksi tulemisen kannalta ovat jo menneet, mutta lääkärini mukaan mahdollisuuksia on vielä.

Välillä olen ollut niin pettynyt ja väsynyt, etten ole jaksanut nähdä edes omaa perhettäni. Yritän rauhoittaa tilanteen aina muutamaksi kuukaudeksi kunkin raskaustestin jälkeen. Kerään voimia ja mietin, millä tavoin jaksan yrittää uudelleen raskautta. Niin kauan kun lääkärini tsemppaa minua ja haluaa jatkaa hoitoja, minäkin jaksan yrittää.

En halua enää kertaakaan kuulla, että joku ehdottaa minulle sijaisäitiyttä tai adoptiota. Esimerkiksi adoptio on taloudellisesti ja henkisesti vielä hedelmöityshoitojakin vaikeampi prosessi.

Olen tämän prosessin kanssa aika herkillä ja sanonut esimerkiksi lähimmälle ystävälleni todella pahasti, kun hän ei ole ymmärtänyt kokemuksiani. Yritän nykyään käydä tunteitani ensin yksin läpi ennen kuin jaan ne ystävieni kanssa.

En usko, että kestän enää kovinkaan montaa pettymystä. Minulla on vielä toivoa, mutta todennäköistä on, että lopetan hoidot ensi vuonna, jos raskaus ei onnistu. En uskalla vielä ajatella kamalinta vaihtoehtoa, elämää ilman lasta. Jos niin käy, tulen varmasti tarvitsemaan paljon tukea.”

Päivä, 35 ”Vaikka en saanut olla äiti, minä riitän”

”Heti ensimmäisen inseminaation jälkeen ymmärsin, etten ehkä koskaan tulisi raskaaksi. Se ajatus jyskytti takaraivossani seuraavat kolme ja puoli vuotta. Ajattelin, että jos niin kävisi, minun olisi vaihdettava työpaikkaa, kaupunkia ja maata, jotta en huomaisi elämääni jäänyttä tyhjyyttä.

Jokaisen epäonnistuneen hoidon jälkeen pelko ja suru löivät vasten kasvojani. Tunteeni kulkivat vuoristorataa, tunsin toivon lisäksi vihaa ja kateutta lapsiperheitä kohtaan.

Tulin kerran raskaaksi ja sain keskenmenon. Olen onnellinen, että puhuin heti alkuun niin avoimesti hedelmöityshoidoistani. Kun ihmiset kyselivät niistä, jouduin vaatimaan tunteilleni tilaa ja aikaa, joita en ehkä muuten olisi saanut. Myös työnantajani tiesi asiasta ja tuki minua.

Kun siirryin koeputkihedelmöitykseen, arkeni muuttui raskaammaksi. Lepoa vaativien hoitojen, raskaustestien ja solujen keräämisen välissä kävin töissä, odotin ja toivoin. Hormonien kanssa kaikki oli yhtä säheltämistä: hormonit oli pistettävä tarkalla hetkellä ja säilytettävä jääkaapissa, joten minun
oli suunniteltava menoni tarkkaan.

Lopulta selvisi, että ongelma saattoi olla minun munasoluissani. Kun minulle tarjottiin lahjoitettua munasolua, pitkään padotut pettymyksen tunteet nousivat pintaan. Olin kaksi viikkoa masennuksen vuoksi sairaslomalla. Jos jatkaisin hoitoja lahjoitetun munasolun kanssa, lapsella ei olisi lainkaan
minun geenejäni.

Vaikka en saanut olla äiti, minä riitän. Niin totesin, kun hedelmöitys lahjoitetuilla ei onnistunut. Lääkärini ehdotti vielä toisen lahjoittajan kokeilemista.
Jätin kuitenkin hoidot kesken, sillä en jaksanut enää prosessin vaatimaa odottamista ja epätietoisuutta. Surin syvästi, mutta minun ei silti tarvinnut
kääntää elämääni ylösalaisin paetakseni tyhjyyttä.

Olen toipunut puhumalla ja kirjoittamalla tunteistani. Toiveenani on vielä joskus tarjota vertaistukea muille itsellisille äideille. Tämä on pitkä ja raskas prosessi, johon voi olla vaikea saada apua ja tukea. Moni ystäväni on ehdottanut, että nythän minulla olisi hyvin aikaa parisuhteelle. He eivät ymmärrä,
ettei tässä projektissa ollut kyse miehistä. Olisin toivonut lasta, mutta nyt opettelen olemaan onnellinen yksin.”