Toimittaja testasi, millaista on elää kaksi viikkoa ilman kosketusta

Selviäisitkö kaksi viikkoa koskettamatta ketään?

Töks. Sormeni kopsahtaa näyttöön kesken Skype-keskustelun. Olen taas unohtanut, missä olen ja yrittänyt koskettaa ystävääni näytön toisella puolella. Yleensä keskusteluun uppoutuessani käteni liikkuu ennen ajatustani ja laskeutuu itsevarmasti juttukaverini hartialle tai käsivarrelle.

– Sä nyt oot tommonen lääppijä, ystäväni vastaa, kun kysyn millainen suhde minulla on hänen mielestään koskettamiseen.

Se on totta, rakastan koskettaa läheisiäni. Silitän ja napaan herkästi kainaloon. Nojailen ystävään tai hipaisen puolisoni selkää hänet ohittaessani, kuiskatessa kuperran käteni ystäväni korvan ympärille ja kivan työkeikan jälkeen saatan halata työparia tai vähintään kätellä häntä molemmin käsin.

Ei siis ihme, että minua jännittää. Olen juuri sitoutunut viettämään kaksi viikkoa ilman kosketusta.

 

”Suomessa elää valtavasti ihmisiä, jotka eivät koe kosketusta vuosikausiin. Yksinäiset kokevat kosketuksen puutteen pysyvänä olotilana, johon ei löydy ratkaisua.”

 

Kun kukaan ei koske

– Kaksi viikkoa ei ole kyllä kovin pitkä aika, kosketusta tutkinut antropologi Taina Kinnunen toteaa.

Hänen mukaansa Suomessa elää valtavasti ihmisiä, jotka eivät koe minkäänlaista kosketusta vuosikausiin. Sinkut, lesket, eronneet ja yksinäiset kokevat kosketuksen puutteen pysyvänä olotilana, johon ei välttämättä löydy minkäänlaista ratkaisua.

– Moni aikuinen ihminen sopeutuu elämään ilman kosketusta, mutta siitä ei ole tietoa, kuinka terveellistä se ihmiselle on. Tutkimusten mukaan nuori apina kuolee, jos sitä ei kosketeta, vaikka sen perustarpeista pidettäisiin muuten huolta, Kinnunen kertoo.

Hänen mukaansa ihmiset ovat yhteiskunnassamme kostuksen suhteen eriarvoisessa asemassa. Monet joutuvat tottumaan siihen, että heitä ei kosketa kukaan. 

– Kosketus on yhteydessä sosiaaliseen tunne-eriarvoisuuteen, Meidän tulisi keskustella enemmän siitä, ketkä saavat tulla kosketetuksi ja ketkä jäävät yksin.

Kinnusen mukaan kosketus perustuu ennen kaikkea ihmisten vuorovaikutukselle. Koskettaminen on vastavuoroista toimintaa, jonka molemmat koskettajat kokevat jollain tavalla. Toista ei voi koskettaa tulematta itse kosketetuksi.

Silitä ja halaa

– Siis, eikö me muka voida halata? ystäväni huudahtaa järkyttyneenä.

Olen lähdössä kahvilasta ja tilanne tuntuu kaikin puolin surkealta, olisihan se kiva halata.

– Kai sä saat edes eläimiä silittää? toinen ystäväni kysyy.

Tätä en ole miettinyt, mutta en varmaan. Kinnusen mukaan useat ihmiset lääkitsevät kosketuspulaa käymällä hieronnoissa tai hankkimalla lemmikin.

Olen valmistautunut kahteen viikkoon ilman kosketusta lämmitettävillä kauratyynyillä, jalkakylpyammeella ja paksulla peitolla, jonka voin hätätilassa kääriä yöllä kainalooni.

Yritän järkeillä, että kosketus on lopulta lämpöä ja massaa, ehkä sen voi korvata tällä tavalla.

Oksitosiinia eli mielihyvähormonia vapautuu kehoon kuitenkin ennen kaikkea ihokosketuksessa, ei peittorullakosketuksessa

Jo heti maanantaina meinaan mokata useaan kertaan. Lähestyn töihin lähtevää puolisoani kädet ojossa ja kesken lounaan ojennan käteni koskettaakseni lounaskaveriani. On melkein pelottavaa huomata, kuinka vähän ajattelen ihmisten koskettamista ja kuinka paljon teen sitä arjessani.

– Kosketusaisti on ihmisen ensimmäisiä ja tärkeimpiä aisteja. Se istuu meissä syvällä. Koska olemme laumaeläimiä, olemme koskettamalla päässeet selvyyteen toisistamme, Kinnunen kertoo.

Ehkä sen vuoksi tuntuu, että pärjäisin nämä kaksi viikkoa paremmin, jos sulkeutuisin yksin erämaamökkiin. Ihmisten parissa oleminen ja kosketuksen puute alkavat käydä hermoilleni ja huomaankin olevani koko koejakson ajan huonolla tuulella.

 

”Ainoa kosketus, jonka saan ensimmäisellä testiviikolla tuntea, on kumihansikkaalla verhottu käsi syvällä suussani. Käyn hammaslääkärissä.”

 

Toimenpidekosketus

Ainoa kosketus, jonka saan ensimmäisellä testiviikolla tuntea, on kumihansikkaalla verhottu käsi syvällä suussani. Käyn hammaslääkärissä. Kinnusen mukaan hammaslääkärin kosketus saattaa jollekin ihmiselle olla vuoden ainoa kosketuskokemus toisen ihmisen kanssa. Ajatus tuntuu surulliselta.

– Valtava määrä iäkkäitä suomalaisia elää sairaaloissa, hoitokodeissa tai yksin kotonaan. Heitä saatetaan koskettaa paljonkin, mutta ainoastaan toimenpiteiden suorittamiseksi.

Kinnusen mielestä olisi tärkeää, että toimenpiteiden ohella hoitajat ja lääkärit opetettaisiin silittämään tai pitämään kädestä kosketusta selvästi kaipaavia tai toimenpiteitä pelkääviä potilaita.

Kosketus toimii, ainakin omassa elämässäni, myös tilanteiden aloittajana ja lopettajana. Olen viikon aikana torjunut neljä kättely-yritystä ja kuusi halausta kertomalla rehellisesti, etten voi koskea kehenkään. Ihmiset ovat laittaneet käytökseni mahdollisen flunssan piikkiin.

Kun hammaslääkäri yrittää kätellä, työnnän käteni taskuihini ja tuijotan häntä hölmösti hymyillen. Vasta hammaslääkärin tuolissa saan kerrottua, miksi en kätellyt.

– No huh, aiotko muka nukkua miehesi vieressä koko kokeilun ajan? Ei tule onnistumaan, hoitaja toteaa. Hyvä pointti.

Vaikka olemme valmistautuneet testiin mieheni kanssa, herään lauantaiaamuna hänen kainalostaan. Paksu peittorulla on ruttaantunut jonnekin sängyn jalkopäähän. Puolisoni tunnustaa, että hän on eräänä iltana napannut minut syliinsä, kun olen nukahtanut. Mokattu siis on, mutta päätän kuitenkin sinnikkäästi jatkaa testiä.

Anna hali

Tammikuussa vietetään kansainvälistä halauspäivää. Järjestäjien mukaan halaamista sietää juhlistaa, sillä se lisää terveyttä ja hyvinvointia.

Kokeilun aikana olen monta kertaa halunnut halata tai koskettaa toista ihmistä. Nököttäessäni yksin iltaisin kotisohvalla lämmitetty kaurapussi sylissäni olen toivonut, että joku halaisi minua tai edes vähän silittäisi selkääni. Lohdullisen kosketuksen kaipuu tuntuu kehossa surkeana olona.

Viikonlopun aikana kävelen kotiin lapsuudenystäväni kanssa ja tartun häntä kädestä kesken hauskan jutun. Argh. Juon viiniä lukioaikaisten ystävien luona ja käärin jalkani hyvän ystävän jalan ympärille. Äh.

Kuvanveistonopettajani läksiäisissä on liikuttunut tunnelma. Kaikki halaavat opettajaa ja kiittävät kurssista. Minä tönötän paikallani kädet lanteilla ja yritän korvata halaamisen sanomalla neljä kertaa kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Ei tunnu hyvältä. Koko homma alkaa vaikuttaa mahdottomalta.

Ja pahempaa on luvassa. Tiistaina pidämme kotonamme illalliset.

Kaksitoista läheistä ystäväämme saapuu yksi toisensa jälkeen ovesta sisään. Osaa heistä en ole nähnyt melkein vuoteen. Kaksi ehtii kääriä kädet ympärilleni vastaväitteistä ja nopeasta perääntymisestäni huolimatta.

 

”Kavereita halataan, jos on suurta iloa tai surua tai jos ei olla nähty pitkään aikaan. Muuten ei tarvitse kosketella.”

 

Älä koske

– Pyydän jo anteeksi, että pilaan kokeilusi, mutta espanjalaiselta tällainen ei onnistu, espanjalainen ystäväni sanoo heti.

Seuraavan tunnin sisällä lasken hänen koskettavan minua huomaamattaan nelisen kertaa.

Oulaiset kaverini ovat sitä mieltä, ettei kosketus kuulu arkipäivään.

– Kavereita halataan, jos on suurta iloa tai surua tai jos ei olla nähty pitkään aikaan. Muuten ei tarvitse kosketella.

Tärkeintä onkin kyetä tunnistamaan, milloin koskettaminen ei missään tapauksessa tule kyseeseen.

Yksi ystäväni ei pidä koskettamisesta. Hän kertoo olevansa tarkka kehonkielestään ja siitä, kuinka lähelle keskustelukumppaniaan asettuu.

– Elämässäni on vain muutama ihminen, joita kosketan mielelläni. Muuten pidän huolta, etten mahdollista sellaisyen tilanteiden syntymistä, joissa rajojani voitaisiin rikkoa.

Oma kokeiluni päättyi tiistai-iltana kello 22.40, kun samainen ystävä levitti kätensä halaukseen ja sen jälkeen jonossa oli noin kaksitoista muutakin ihmistä.

Rakkaiden ihmisten koskettaminen jätti kehooni moneksi päiväksi äärimmäisen onnellisen olon.

Yhdeksän päivän testin jälkeen olin muutaman päivän ylivirittynyt kaikelle koskettamiselle. Kun kaupan kassa ojensi minulle kuitin ja hipaisi vahingossa sormiani, hätkähdin kosketusta. En tiedä, olisinko huomannut sitäkään aiemmin.

Kuva: ISTOCKFOTO