Millaista on olla perheen hyljeksitty lapsi?

Perhe on paras – tai pahin. Miltä elämä tuntuu, kun oma perhe suosii toista lasta ja hylkii toista? Alisa, 34, kertoo tarinansa.

”Murrosikä oli minulle vaikeaa aikaa. Äiti ei koskaan puhunut minulle kasvamiseen liittyvistä hämmentävistä tunteista. Kun rintani alkoivat kehittyä, lähdin yksin liiviostoksille. Kun pikkusiskoni tuli murrosikään, äiti oli kuin eri ihminen. He kävivät hyvissä ajoin yhdessä ’tyttöjen ostoksilla’ ja juttelivat intiimeistäkin asioista.

Tämä on vain yksi esimerkki niistä lukuisista tapauksista, joissa olen jäänyt siskoni varjoon. Hän on ollut aina se lapsi, jota perheessämme on palvottu. Vanhempiemme tapa suhtautua meihin on näkynyt esimerkiksi vaatetuksessamme. Minun vaatteeni ostettiin pääsääntöisesti kirpputorilta ja niitä oli todella vähän. Pikkusiskoni taas sai kulkea teininä uusissa muotivetimissä ja näppäillä kallista puhelinta.

 

”Olen oppinut, että ystävät voivat olla yhtä tärkeitä kuin verisukulaiset. He ovat se perhe, jonka itse valitsemme.”

 

Hyljeksitty ja iltatähti

Kuusivuotiaana vaistosin, että vanhemmillani oli ongelmia. Isän firmalla alkoi mennä huonosti 90-luvun lamassa. Sen seurauksena vanhempieni avioliitto rakoili, ja mukaan tuli pettämistä. Kumpikaan vanhemmistani ei ole koskaan ollut varsinaisesti alkoholisti, mutta viiniä alkoi kulua tavallista enemmän.

Aloin oireilla tukalien kotiolojen takia. Minusta tuli kiukutteleva ja hankala lapsi, joka vetäytyi syrjään ikätovereistaan. Pulskistuin, koska lohdutin itseäni napostelemalla. Samoihin aikoihin minulle syntyi pikkusisko.

Kaikki ihastelivat eksoottisen näköistä mustatukkaista pienokaista, jolla oli kauniit mantelinmuotoiset silmät. Minäkin hullaannuin siskostani. Autoin paljon hänen hoitamisessaan, vaikka olin vasta kuuden vanha.

Huomasin nopeasti, että siskoni oli perheessämme suosittu iltatähti, kun minä taas olin läski ja ärsyttävä kakara. Aloin oireilla yhä voimakkaammin. Sain raivokohtauksia ja psykosomaattisia oireita, kuten outoja ihottumia. Muistan ikuisesti sen, kuinka eräs perhetuttumme sanoi minulle kerran, että on surullista nähdä, kuinka olen perheemme hyljeksitty lapsi. Se tuntui järkyttävältä, mutta toisaalta helpotti. Ajattelin, etten olekaan hullu ja kuvittele kaikkea.

Kun menin yläasteelle, minun ja pikkusiskoni välit vaihtuivat kyräilevästä kateudestani ilmiriidoiksi. Otimme välillä rajusti yhteen ja revimme toisiltamme hiustuppoja päästä. Vanhemmat käänsivät tappelun aina niin päin, että minä vanhempana tein pahaa pienemmälle.

Neutraalit välit riittävät

Nykyään olemme molemmat aikuisia. Elämämme ovat menneet eri suuntiin. Minä olen akateemisesti koulutettu perheenäiti, ja pikkusisko ravintola-alan pätkätyöntekijä. Meillä on hyvin erilaiset tavoitteet. Siinä missä minä olen suorittanut kaksi maisterintutkintoa, siskoni ei ole saanut vietyä loppuun edes autokoulua.

Erilaiset luonteemme vaikuttavat siihen, että välimme ovat nykyään lähinnä muodolliset. Suurimpana syynä etäisyyteen pidän kuitenkin vanhempiamme. Uskon, että ilman lapsuudenkodista lähtenyttä epätasa-arvoista asetelmaa voisimme olla siskoni kanssa nyt aikuisina läheisempiä.

Olen yrittänyt muutamia kertoja keskustella menneisyydestämme. Se on ollut turhaa, sillä siskoni ei myönnä tai näe perheemme ongelmia.

Minä olen käynyt vuosia terapiassa selvittelemässä lapsuudenkokemuksiani. Siskoni taas ei koe tarvetta kaivella vanhoja asioita. Koska suhtaudumme asioihin niin eri tavoin, en usko, että välimme tulevat koskaan läheisiksi. En sure sitä enää. Neutraalit välit riittävät minulle. Olen päättänyt jättää menneisyyden taakseni ja keskittyä omaan perheeseeni. Haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että tyttärelläni on toisenlainen lapsuus.

En ole varma, haluanko koskaan toista lasta. Lapselleni voi olla jopa pelastus, että hän saa olla ainokainen. Monien pakkomielle vähintään kahdesta lapsesta on mielestäni käsittämätön. Olen oppinut, ettei sisarussuhde tee automaattisesti ketään onnelliseksi.”

Haastateltavan nimi on muutettu.

Kuvat MIKKO HANNULA