WANHOJEN TANSSEISTA

Onnea ihanat abit ja wanhat!

Eilen sain karkkisateen autoon penkkarijuhlijoilta (vielä ehtii tsekkata tilanteen instastorystä) ja kyselyn eräältä lehdeltä Wanhojen tanssi-mekostani. 

Penkkarit olivat ihan mahtavat. Koko päivä yhtä juhlaa ja riemua, oli niin kivaa, huoletonta ja kevyttä. Kaikki ystävät lähellä ja vapaus käsillä. 

Wanhojen tanssit taas eivät olleet ihan niin onnistuneet bileet. Tai ei ainakaan ihan perinteisen kaavan mukaan. 

Yläasteella olin koulukiusattu ja koulukiusattu maineeni jatkui myös lukion puolelle, vaikka tutustuinkin siellä uusiin ihaniin tyyppeihin, jotka ottivat minut mukaan juttuihin ja joiden kanssa oikeasti ystävystyin.

Lukion toisen vuoden syksyllä koulussa kävi kuhina, kun alettiin varaamaan Wanhojen tanssi-pareja.

Olin haaveillut niistä tanssiaisista iäisyyden. Näin päälläni täydellisen Tuulen viemää-elokuvan tyylisen mekon, unelmoin että olisin hetken keskipisteenä jostain muusta kuin kiusaamisesta

Aikaa kului ja yhtäkkiä melkein kaikki pojat olivat varattuja tansseihin. 

Tajusin, että nyt minun oli tehtävä siirtoni, en olettanut kenenkään pojan kysyvän minua parikseen. Tiesin kyllä, ettei omista Wanhojen tansseistani tulisi mitään mikä vastaisi romanttisia Tuulen viemää-haavekuvia päässäni, mutta halusin silti edes yrittää jollain tavoin saada hattaraunelmani toteen.

Päätin siis kysyä yhtä poikaa, jonka kanssa olin tehnyt muutaman kerran joitain kouluprojekteja yhdessä, parikseni. Olin myös kuullut hänen olevan tanssiparia vailla. 

Odotin ruokatuntia, näin tämän tyypin istuvan toisella puolen ruokasalia.

Söin tuskin haarukallistakaan, kun valmistauduin tähän tärkeään kysymykseen.

Porukkaa alkoi lähteä ulos, ruokasali hälvetä. Päätin ottaa härkää sarvista ja lähdin päättäväisin askelin kävelemään salin toiselle puolelle. 

Rohkeasti kysyin pojalta asiaa, kun pääsin hänen luokseen. Hän katsoi minua hetken ja vastasi…. kieltävästi.

Ookei. Keräsin itseni, taisi minua hieman naurattaakin typerrykseltäni. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Miksei hän halunnut olla parini? Olin varma, että hän olisi edes säälistä vastannut myöntävästi.

Kokosin itseni parhaani mukaan ja lähdin ulos välitunnille. Taisin siellä muutaman syvän hengityksen jälkeen salamana käsittää, etten tule Wanhojen tansseja tanssimaan. Siirsin haaveeni pois päiväjärjestyksestä ja keskityin parhaani mukaan kaikkeen muuhun. 

Lukion toisen vuoden puolessa välissä muutimme perheeni kanssa aika yllättäen Espooseen.

Uudessa koulussani kysyttiin olisinko halunnut tanssia Wanhoja, sillä aikaa olisi ollut jäljellä vielä sen verran, että olisin voinut harjoitella tansseja kunnolla.

En tuntenut koulusta ketään enkä oikein ollut valmis uudelleen mahdolliseen torjumiseen, joten päätin olla osallistumatta tansseihin. 

Pikku hiljaa sain uusia ystäviä uudesta koulusta ja tanssien lähestyessä he houkuttelivat minut Wanhojen illalliselle.

Muistan miten fiiliksissä olin dinneristä. Muistan myös miten menimme äitini ja siskoni kanssa shoppailemaan juhlavaatteita. Valitsin klassisen minimalistisen mustan mekon ja vaaleanpunaisen, hieman pörröisen boleron (ei ehkä tulisi enää ekana mieleen sijoittaa boleroihin, hih) ja korkokenkiin. Muistan miten fiini olo minulla oli ja kuinka ilta jännitti hyvällä tavalla. Muistan illasta myös sen, että ystävieni rohkaisemana taisin soittaa ekaa kertaa sinä iltana silloiselle ihastukselleni. So romantic. 

Loppujen lopuksi ei siis haitannut yhtään, etten osallistunut perinteisiin vanhojentansseihin.

Tanssia en tosin oikein vieläkään kunnolla osaa, jos ihan totta puhutaan. Mutta se ei ole menoa haitannut; jos tanssin vedän sen fiilispohjalta enkä askelsarjojen kautta. Ja mitä tulee Tuulen viemää-hattaraunelmaani, olen moneen kertaan saanut toteutettua sen mallintöideni kautta. 

Elämä osaa yllättää, vaikka se ei ihan oman päänsisäisen käsikirjoituksen mukaan aina menekään.

Usein tulevaisuudessa on silloin tarjolla ihanampia, isompia ja täydempiä asioita ja kokemuksia.

Niihin kannattaa muistaa aina uskoa.