Töissä loppuunpalanut Anna, 27: ”Työpaikalle meneminen ahdisti niin paljon, että saatoin oksentaa aamuisin”

Stressi, valtava työmäärä, arvostuksen puute ja työpaikkakiusaaminen ajoivat Annan, 27, burn outiin. Enää hän ei aio leikkiä oman jaksamisensa rajoilla, vaan vaalia omaa aikaansa.

”Olen todella kunnianhimoinen ja haluan oppia uutta. Ehkä juuri siksi ajauduin tähän tilanteeseen.

Aloitin unelmieni työpaikassa markkinointialalla neljä vuotta sitten. Etenin nopeasti harjoittelijasta asiakkuusvastaavaksi, mutta koska olin nuori ja se oli ensimmäinen vakituinen työpaikkani, innostuneisuuttani käytettiin hyväksi. Olin jatkuvasti stressaantunut ja tein ympäripyöreitä päiviä, koska tunsin, että minun piti näyttää kykyni ja todistella, että ansaitsin paikan. Annettiin ymmärtää, että minun olisi pitänyt ajatella olevani onnekas, että olin siellä töissä – ei niin, että he olisivat olleet onnekkaita, että juuri minä olin siellä töissä. Panostani ja osaamistani ei arvostettu.

Tein kerran kuukauden aikana 335 tuntia töitä. Se tarkoittaa yhtätoista tuntia joka päivä, kuukauden ihan jokaisena päivänä. En saanut ajalta ylityökorvauksia tai ylimääräisiä vapaita. Kun kerroin, kuinka paljon tein töitä vielä kotonakin, siihen ei puututtu. Joko sitä ei tajuttu tai sitä ei haluttu tajuta.

Omat rajani hämärtyivät. Tein sen, mitä minun kuuluikin tehdä, mutta myös ihan helvetin paljon enemmän. Vanhemmat kollegat sysäsivät omia töitään minulle ja vain vetelehtivät toimistolla. Olin usein se, joka tuli töihin ensimmäisenä ja lähti viimeisenä.

”Normaaleina” päivinä kaava oli sama: tulin kotiin kuudelta, nukahdin sohvalle ja heräsin taas iltakahdeksalta tekemään töitä. Istuin koneella kahteentoista ja öisin pyörittelin juttuja mielessäni.

Syksyllä 2015 pyörryin aamulla suihkuun ja se säikäytti avopuolisoni. Silloin hän sanoi ensimmäistä kertaa, ettei tämä ole enää normaalia. Hän valitti, että teen liikaa töitä, mutta minua se vain ärsytti. ”Luuletko, etten tiedä sitä itse, asiat nyt vaan ovat näin!”

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Henkisesti liian pitkä matka töihin

Uuvuttavan työmäärän ja arvostuksen puutteen lisäksi työpaikkani ilmapiiri oli aivan hirveä. Jouduin vanhempien kollegoiden silmätikuksi, koska puhuin asioista suoraan. Sain kuulla kuittailua asiakkaiden edessä, tilanteissa, joissa en voinut puolustaa itseäni. Erityisen huonot välini olivat yhteen vanhempaan työntekijään, joka kyyläsi kaikkea mitä tein.

Töissä oli välillä niin ahdistavaa, etten saanut mitään aikaiseksi. Halusin mieluummin jäädä kotiin, siellä olin paljon tehokkaampi. Lopulta töihin meneminen ahdisti niin paljon, että minulle alkoi tulla vahvoja fyysisiä stressi- ja ahdistusoireita. Saatoin oksentaa aamuisin enkä pystynyt syömään mitään. Valmistauduin henkisesti lähtemään töihin monen tunnin ajan, vaikka työmatkani oli vain viisi minuuttia.

Pomoni ymmärsi kyllä tilanteeni ja oli puolellani, mutta hän ei silti puuttunut asiaan. Kun itkin hänelle, että tiedätkö millaista minun on tulla töihin joka päivä, hän lohdutti, että maanantaina puhutaan. Eikä ikinä puhuttu. Jäin asian kanssa aivan yksin ja syytin itseäni kaikesta. Ajattelin, että jos muut ovat minua vastaan, minun pitää katsoa peiliin ja miettiä, mikä minussa on vikana.

Viime syksynä sairastuin vakavasti, ja se johtui todennäköisesti stressistä. Viimeistään silloin olisi pitänyt tajuta, ettei tämä ole enää leikin asia. Tai ehkä tajusinkin, mutta en halunnut luovuttaa, vaan uskoin, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Pakotin itseni jatkamaan ja torjuin kaikki varoitusmerkit työuupumuksesta. Kaverini kommentoivat, että näytin todella väsyneeltä ja suihkussa minulta lähti tupoittain hiuksia. En pitänyt sitä ihmeellisenä asiana, kunnes se sai kampaajanikin huolestumaan. Myös kasvojeni ihoni meni niin huonoon kuntoon, etten voinut lähteä minnekään ilman meikkiä. Ripseni lyhenivät, kulmakarvoja lähti ja ihoni väri vaaleni. Olin kirjaimellisesti kuin haalea versio itsestäni.

Kamalinta oli, että vaikka olen hyvin sosiaalinen, en halunnut enää nähdä ihmisiä. Jos lähdin baariin, istuin yksin nurkassa enkä puhunut kenellekään. Minua ei kiinnostanut tietää, mitä muille kuului, koska en halunnut kertoa, mitä itselleni kuului. En olisi voinut vain hymyillä ja valehdella, mutta en myöskään halunnut paljastaa totuutta. Siksi viihdyin parhaiten kotona, omissa oloissani.

Kiusaajat 1 – minä 0

Muistan yhä elävästi sen hetken, kun vihdoin tajusin oman tilanteeni ja sen, miten vääristynyt ajatusmaailmani olikaan. Olin työmatkalla, enkä ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön. Aamulla istuin hotellini parvekkeella, söin luksusaamupalaa ja tarkkailin ihmisvilinää. Ajattelin silloin, ettei työni nyt niin kauheaa olekaan. Mutta sitten toinen ääni sisälläni komensi: ”Mitä helvettiä sinä oikein mietit? Ei se, että istut jossain kivassa hotellissa ja syöt ihanaa aamupalaa pyyhi pois kaikkea tapahtunutta!”

Heti seuraavana työpäivänä minulla sattui olemaan pakollinen työterveystarkastus. Kun työterveydenhoitaja kysyi, mitä minulle kuuluu, purskahdin itkuun enkä pystynyt lopettamaan. Hän tiesi heti, mikä oli ongelma. Hän alkoi kysellä, kuinka ahdistunut olin ja kuinka paljon olin nukkunut viimeisen kuukauden aikana. Sain lähetteen lääkäriin ja kiellon olla menemästä enää töihin. Diagnoosi oli työuupumus ja sain yhdeksän kuukautta sairaslomaa.

En yleensä luovuta helposti, joten pidin burn outia henkilökohtaisena epäonnistumisena. Ensimmäiset neljä päivää vain itkin, sillä en voinut hyväksyä, että olin liian heikko jatkamaan. Mietin, että hävisin kiusaajilleni. Lähdin eli tein juuri niin kuin he halusivat. Pettymys oli valtava.

Vaikka jäin sairaslomalle, pomoni soitteli lähes päivittäin ja kyseli keskeneräisistä projekteistani. En siis päässyt kunnolla irti töistäni, en ennen kuin työpsykologi puuttui asiaan ja kielsi pomoani soittelemasta. Kuukauden kuluttua sain vihdoin nukutuksi ja sen jälkeen nukuinkin kuukauden putkeen. En tehnyt paljoa muuta koko keväänä. Makasin sohvalla, kävin kävelylenkeillä ja joskus pakotin itseni kahvilaan.

Ihmiset ympärilläni auttoivat minut pahimman yli. En ennen tykännyt puhua henkilökohtaisista ongelmistani kenellekään, mutta nyt tilanne oli niin paha, etten enää pystynyt pitämään kaikkea sisälläni. Minun oli pakko puhua, ja siitä oli suuri apu. Analysoin tapahtunutta paljon myös itsekseni ja työpsykologin kanssa. Minua vaivasi suuresti se, ettei minusta pidetty ja etten tiennyt varmaksi, mikä oli ongelma. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olla jotenkin erilainen?

Sairaslomani kesti lopulta viisi kuukautta, sitten tein päätöksen. Tiesin, ettei mikään kuitenkaan muuttuisi, jos jatkaisin. Päätin irtisanoutua. Puhuin asiasta puhelimessa pomoni kanssa, mutta kukaan työkavereistani ei lähettänyt edes tekstaria. Se jätti paskan fiiliksen.

Vaikka kollegani onnistuivat murtamaan itsetuntoani, asiakkailta saamani hyvä palaute auttoi säilyttämään jonkinlaisen tasapainon. Tiesin, että olin hyvä edes jossain. Juuri asiakkaita minulla onkin ikävä. Heitä eikä mitään muuta.

Vihdoin aikaa itselle

Ihmiset eivät ymmärrä, että burn out muuttaa koko elämän. Maailmani meni yhtäkkiä ylösalaisin, ja kokemus vaikutti suuresti esimerkiksi parisuhteeseeni. Olin puolitoista vuotta maailman vittumaisinta seuraa. Valitin ravintolaillallisilla työasioistani, olin jatkuvasti stressaantunut, poissaoleva ja huonotuulinen. Onneksi puolisoni pysyi vierelläni.

Burn outiin ei ajaudu, jos ei pidä työtään tärkeänä. Jälkikäteen olen kuitenkin kyseenalaistanut koko työnkuvani. Ei sillä ollut maailmankaikkeuden kannalta yhtään mitään väliä ja silti otin siitä jäätävää stressiä. Asiat ovat palanneet nyt oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Nykyään käyn keskellä päivää joogassa, istahdan viinilasilliselle ystävieni kanssa ja luen kirjoja, jotka ovat odottaneet lukemista jo pitkään. Teen Pinterest-boardeja, luen sijoitusblogeja ja harjoittelen päässälaskua sovelluksen avulla. Aiemmin minulla ei todellakaan olisi ollut niille aikaa. On myös ollut hauska huomata, että pukeudun taas väreihin. Ehkä se liittyy siihen, että minulla on taas hyvä olla itseni kanssa.

Vaikka olen koko ajan pitänyt lähtemispäätöstäni oikeana, vasta nyt ymmärrän, etten lähtenyt sieltä sen takia, että olin huono. Olen miettinyt paljon sitä, mitä tein väärin, mutta toisaalta ajattelen, että näin tämän pitikin mennä. Ainakin olen vahvempi ja tiedän, mitä haluan seuraavalta työpaikaltani.

Olen saanut paljon työtarjouksia, mutta en vielä tiedä, mihin niistä tartun. Varmaa on, etten aio enää leikkiä omilla rajoillani, vaan pidän niistä tiukasti kiinni. Arvostan nykyään enemmän omaa aikaani ja osaan vaatia ja vaalia sitä. Ja jos minulla on joskus alaisia, tiedän millainen en todellakaan aio olla.

Vaikka puolitoista vuotta elämästäni on ollut ihan hirveää, olen kiitollinen tästä kokemuksesta. Olen iloinen, että kaikki tapahtui nyt eikä vasta 15 vuoden päästä. Sain burn outista lopulta enemmän kuin mitä menetin.” 

Annan nimi on muutettu.
Kuva: The Voorhes