Kuva: MVPhotos

Pitkäaikaisesta yksinäisyydestä kärsivä Iida, 26: ”Yksinäisimmilläni koen vain olevani haitaksi muille”

Yksinäisyys hävettää, pelottaa ja tuskastuttaa. Iida kertoo, miltä tuntuu, kun omia ajatuksia ei voi jakaa kenenkään kanssa ja miten yksinäisyyden kanssa voi opetella elämään.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Iida, 26:

Kun olen yksin kotona, päivät sekoittuvat öihin. Olen yöpuvussa koko päivän, luuhaan ja torkun, voin huonosti. Kuin olisin irrallinen kappale, ilman minkäänlaisia juuria. Ilman ketään, kenestä pitäisin kiinni. Yksinäisyys on ainoita tunteita, jotka tuntuvat koko kehossani. Maailma levittäytyy suurena ympärilläni ja minä olen yksin sen keskellä.

Olen keskimmäinen lapsi. Lapsuudenperheessäni olin aina kuuntelija, sillä vanhempieni avioliitto oli myrskyisä. Siinä missä sisareni pakenivat kiistoja kavereiden tai poikaystävien luokse, minä jäinjkotiin. Kuuntelin isää ja äitiä, listasin heidän kanssaan heidän liittonsa hyviä ja huonoja puolia ja pohdin, rakastiko toinen vielä toista. En tiedä, mitä mieltä olin silloin vanhempieni liitosta, toivoinko eroa vai jatkoa perheellemme. Muistan vain elävästi, että aina kun vanhemmillani oli menossa onnellinen vaihe, he katosivat elämästäni ja minä jäin yksin.

Koulussa olin hiljainen ja tarkkaileva. En kerran flunssassa uskaltautunut hakemaan nenäliinapaperia luokan edestä, sillä en halunnut, että minua katsottaisiin. Niistin mieluummin hihaani. Vaikka olin perheessäni yksin, minulla oli yksi ystävä, jolle saatoin purkaa tunteitani. Kävelimme usein kotiin samaa matkaa. Ne kotimatkat ovat edelleen tärkeimpiä muistoja nuoruudestani.

”Menin sosiaalisissa tilanteissa täysin lukkoon”

Vanhempani erosivat, kun aloitin lukion. Niiltä ajoilta minulla on enemmän heidän muistojaan kuin omiani. Olin äidilleni terapeutti ja isälleni paras ystävä, jaoin aikani heidän välillään ja kuljetin viestejä puolin ja toisin. Ainoa ystäväni muutti kesken lukion toiselle paikkakunnalle ja minun sosiaalinen elämäni siirtyi netin puolelle. Minulla oli kyllä koulukavereita, mutta ei ketään, jolle olisin voinut oikeasti puhua. Netissä saatoin kertoa itsestäni enemmän, mutta anonyyminä. Söin ahdistukseeni ja kerrytin ylipainoa. En tanssinut vanhojen tansseja, enkä lähtenyt juhlimaan valmistujaisia valkolakki päässä. Jälkeenpäin olen surrut noita menetettyjä juhlia. Kun muut pitivät hauskaa, minä istuin yksin kotona.

Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan yliopistoon. Uusista opiskelukavereista ei koskaan tullut ystäviäni. Yhteisissä tapahtumissa tunsin olevani hukassa ja yksin. Häpesin itseäni. Jokainen liikkeeni tai sanani tuntui olevan jotenkin väärä. Yhteisillä lounailla keräsin rohkeutta osallistuakseni keskusteluun. Ajatukseni tuntuivat puuroutuvan, ja kädet hikosivat. Puheenaihe ehti vaihtua ennen kun ehdin mukaan valmiiksi miettimälläni kommentilla. Kehitin voimakkaan esiintymisjännityksen, jonka seurauksena keskeytin kaikki ryhmätyötä vaativat kurssit. Yksinäisyys alkoi pian tuntua turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin toisten kohtaaminen. Olin yksin ja voin huonosti, mutta ainakaan kukaan ei torjunut minua tai nauranut minulle. Yksinäisyyteen vetäytyessäni vakuutuin kuitenkin yhä enemmän siitä, että minussa täytyi olla jotain vikaa. Ruokin pelkojani niin, että menin sosiaalisissa tilanteissa lopulta täysin lukkoon. Saatoin lopettaa hengittämisen tai alkaa täristä ja hikoilla niin, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Ahdistuksen keskellä osasin ajatella vain, että minun on päästävä äkkiä jonnekin piiloon. Kun sitten pääsin takaisin kotiin, itkin tuskasta, sillä olin saattanut itseni häpeään muiden edessä.

Kävin silloin tällöin tapaamassa ainoaa ystävääni. Hänen elämänsä vaikutti kevyeltä ja valoisalta minun elämääni verrattuna. Silti olin edes jollain tapaa normaali, olihan minulla yksi oikea ystävä. Ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana lapsuudenystäväni lähetti kuitenkin minulle viestin, ettei hän halunnut pitää enää niin paljoa yhteyttä. Olin kuulemma liian raskasta seuraa. En tiedä, tiesikö hän olevansa ainoa ystäväni. Emme olleet noiden viestien jälkeen enää yhteydessä.

”Yksinäisimmilläni koin olevani haitaksi muille”

Vuoden kuluttua opiskelujeni alkamisesta minulla todettiin vakava masennus. Pääsin Kelan tukemaan terapiaan kolmeksi vuodeksi ja vasta siellä ymmärsin, että olen huono jakamaan tunteitani, mutta kun teen niin, sovellan vanhemmiltani oppimaani mallia ja vyörytän kaiken kuuntelijani niskaan. Ymmärsin myös, että kun voin huonosti, vetäydyn yksinäisyyteen. Olen tehnyt niin aina. Minusta tuntuu aina, etten ansaitse kenenkään seuraa. Rankaisen itseäni jäämällä yksin. Luulen, että olen kehittänyt mallin lapsuudessani suojellakseni vanhempia omilta tunteiltani.

Yksinäisyys kuitenkin nielaisi koko elämäni. Yksinäisimmilläni koen olevani vain haitaksi muille ja yritän huolehtia siitä, että hyödyttömyydestäni kärsin vain minä.

Masennus pysäytti elämäni pitkäksi aikaa. Usein tuntui siltä, että kukaan tuskin huomaisi, vaikka katoaisin maan päältä. En tiedä olisinko masentunut, jos minulla olisi ollut avoin ja läheinen ystäväpiiri. Haaveilin joskus sellaisista ystävistä. Tosiasiassa olin kuitenkin niin tottunut yksinäisyyteen, etten pelännyt sitä enää. Tiesin, mitä yksinäisyys on ja miltä se tuntuu-

Tuntuu pahalta, että Suomessa ystävänpäivä pyörii niin vahvasti ystävien ympärillä. Uskon, että minun olisi helpompio suhtautua siihen, että yhtenä päivänä juhlitaan rakastavaisia kuin että yhtenä päivänä ollaan kiitollisia hyvistä ystävistä. Jos näen kadulla äänekkään ystäväporukan, suhtaudun heihin helposti kyynisesti tai vihaisesti. En usko, että kovaääniset, samalla tavalla keskenään pukeutuvat ihmiset voivat tarjota minulle sitä ystävyyttä, mitä kaipaan. Jos jossakin on minulle tosiystävä, hän on todennäköisesti hiljainen ja vetäytyvä, niin kuin minäkin.

Vaikka olen yksinäinen, ei kaikki yksin olemiseni ole erityisen traagista. Olen opetellut pitämään itsestäni huolta. Minä-päivinä hemmottelen itseäni suosikkielokuvillani, kasvonaamioilla, hyvillä kirjoilla ja herkuilla. Tykkään myös järjestää kotiani ja tehdä villejä urasuunnitelmia. Joskus vietän sellaisia kuukausia, että käyn kaikissa Facebookista bongaamissani tapahtumissa ja vietän niissä puoli tuntia vaikka hampaat irvessä.

”Olenko liian vanha ja vaativa tosiystävyydelle?”

Pelkään edelleen ihmisiä ja heidän reaktioitaan, mutta olen oppinut uskomaan siihen, että myös minä voin olla hyvää ja kiinnostavaa seuraa. Haluaisin olla jonkun paras ystävä. Sellainen uskollinen, luotettava ihminen, jonka kanssa voisi jakaa mitä vain. Olen rohkaistunut etsimään ystäviä Facebookin Uusia ystäviä -ryhmästä, mutta en ole vielä uskaltautunut tapaamaan ketään. Olen myös aloittanut deittailun. On hämmästyttävää, kuinka moni mies tyytyisi vain siihen, että vieressä olisi kuka vain tyttöystävän.

Uskon, että yksinäisyys on tehnyt minusta tarkemman. En halua kenen tahansa seuraa, vaan haluan jakaa elämäni sellaisen miehen kanssa, joka on kiinnostunut minusta ja haluaa juuri minut. On myös erikoista, miten paljon helpompaa minun on käydä treffeillä miesten kanssa kuin sopia kaveritreffit jonkun tytön kanssa. Ystävyys on niin paljon vaikeampi ja herkempi asia kuin parisuhde. Olen usein miettinyt, voiko ystävyyssuhdetta edes rakentaa enää tämän ikäisenä? Olenko liian vanha ja vaativa tosiystävyydelle? Maailma on ihmisiä pullollaan, mutta minä en pysty löytämään yhtä ainoaa ihmistä, josta tulisi ystäväni. En kuitenkaan halua ajatella, että minussa on jotain vialla.

Olen yksinäisimmilläni iltaisin ennen nukahtamista. Viivytän nukkumaan menoa ja toivon, että voisin vain siirtyä seuraavaan päivään. Kun makaan yksin pimeässä vuoteessa, kaipaan vierelleni toisen ihmisen lohduttavaa läsnäoloa.

Lue myös:

Unohda ennakkoluulosi terapiasta! Tästä syystä se kannattaa jopa silloin, kun kaikki on ”hyvin”

Aistitko ympäröivän maailman yksityiskohtia myöten? Erityis­her­källä on kyky tuntea asiat muita vahvemmin

Töissä loppuunpalanut Anna, 27: ”Työpaikalle meneminen ahdisti niin paljon, että saatoin oksentaa aamuisin”

Teksti Jenna Parmala