Oletko koukussa Instagramiin? Kokeile parin viikon valokuvauslakkoa!

Jos ei ota koskaan yhtään kuvaa, voiko olla oikeasti olemassa? 

Puhelimessani on 3809 kuvaa. En jaksa laskea, mutta arvioin, että lähes jokaisesta tilanteesta on vähintään kolme kuvaa. Joistakin kahdeksan. Yli tuhat puhelimessani olevista kuvista on kuvakaappauksia hassuista meemeistä, bussilipuista, Facebook-keskusteluista ja tekstiviesteistä. Lataan kuvan Instagramiin ehkä joka toinen tai joka kolmas päivä. Käytän siis ottamistani kuvista korkeintaan puolet. Miksi niitä on niin paljon?

Voin syyttää kuvien määrästä vain itseäni. Mutta joskus myös tuntuu, että niitä vaativat muutkin. Kun kerron kaverilleni, että ostin uuden takin, hän pyytää minua näyttämään siitä kuvan. Kun raportoin poikaystävälleni käyneeni kivassa ravintolassa, hän kysyy, otinko annoksista kuvia. Kun lähden matkalle, kaverini kiljuvat kilpaa ryhmächatissa ”lähetä sitten tosi paljon kuvia!”

Puhelimen kamera on todella hyödyllinen vempele, ihan oikeasti. Reseptit, aikataulut ja junaliput saa mukavasti muistiin. Huono puoli on kuitenkin se, että koska kaiken voi kuvata, ihan kaikki pitää kuvata. Ravintolassa ruoka jäähtyy, koska siitä pitää ensin saada kuva. Artistitkin valittavat, ettei yleisö ole keikoilla läsnä: show’ta tuijotetaan puhelimen ruudun läpi, vaikka suurin idoli seisoisi metrin päässä. Kauniissa paikassa ei riitä, että käy. Täytyy olla todisteita. Ja kaikesta täytyy saada itselle muisto.

Jos pysähdyn miettimään, miksi napsin kuvia joka paikassa, keksin vain yhden syyn. En pidä itseäni suurena visualistina, mutta tänä Instagramin valtakautena tuntuu, että minun pitäisi olla sitä. Onnellisia ovat ne ihmiset, jotka näkevät kauneutta arjen tavallisissa hetkissä, eiväthän ne muuten olisi kuvan arvoisia. Minäkin haluan siis olla vain onnellinen. 

Mutta jos lakkaan ottamasta kuvia, olen ehkä enemmän läsnä elämässä. Siksi lupaan olla ottamatta yhtään valokuvaa tai videota kahteen viikkoon. Haluan testata, osaanko elää aidommin hetkessä. Valitsenko rumemman sämpylän kahvilassa, jos minun ei tarvitse kuvata sitä? Jätänkö menemättä juhliin, jos tiedän, etten voi ottaa sieltä yhtään kuvaa? Onko kaksi viikkoa valokuvaamatta oikeasti edes mikään haaste?

Kaksi viikkoa, helppo homma, ajattelet kenties. Niin minäkin, aluksi. Yritän aloittaa testin kolmena päivänä, mutta epäonnistun kerta toisensa jälkeen. Kuvien ottaminen on niin normaali osa päivittäisiä rutiinejani, etten edes huomaa, kun sormeni karkaa punaiselle napille. Koetapa itse.

Tykkää mun kuvasta

– Otamme kuvia siksi, että voimme vaikuttaa niillä siihen, miltä näytämme toisten silmissä, sanoo Suvi Uski, sometohtoriksikin kutsuttu sosiaalisen median tutkimuksen pioneeri.

– Julkaisuhistoriallasi on suuri merkitys: jos julkaiset tavallisesti paljon kuvia ja lopetat yhtäkkiä, ero on dramaattisempi kuin silloin, jos et muutenkaan postaa juuri koskaan.

Uskon, että kaverini huomaavat kuvattomuuteni. Vaikka en ole ehkä maailman aktiivisin instaaja, postaan kuitenkin säännöllisesti jotain. Valmistaudun haasteeseen napsimalla varmuuden vuoksi mahdollisimman paljon näennäisen turhalta tuntuvia räpsyjä. Niitä voin julkaista sitten somessa tarpeen tullen. Sitä paitsi se, mikä nyt tuntuu turhalta, voi olla kallisarvoista silloin, kun kuvia ei saakaan ottaa. Nauhoitan myös instastoryyni tiedotteen, jotta seuraajani ja kaverini eivät huolestu, kun videoita ei ilmestykään. Sitten pysähdyn ja repeän nauramaan. Ajattelenko todella, että ihmiset huolestuvat, jollen kerro puhelimelleni vitsejä kahteen viikkoon?

– Kaikilla on somessa yleisö. Yleisösi saattaa ihmetellä, mitä sinulle on tapahtunut, jos he tavallisesti näkevät sinulta paljon kuvia ja sitten lopetat yhtäkkiä, Uski sanoo.

Toden totta. Jo viikon tauon jälkeen saan viestejä yleisöltäni (eli kavereiltani): TULE JO TAKAISIN INTERNETIIN! Ystäväni kommentoivat, että on outoa, kun he eivät tiedä, missä olen tai mitä olen tehnyt. Kun ilmestyn lounastreffeille uudessa vintagetakissa, tajuan, että normaalitilanteessa kaverini olisivat jo nähneet sen somessa. Koko asian absurdius naurattaa.

 

”Kuvaamattomuus tuntuu yllättävän vaivattomalta. Käyn aamiaisella ottamatta yhtään kuvaa, testailen uusia vaatteita ottamatta yhtään kuvaa ja matkustan toiseen kaupunkiin – edelleen ottamatta yhtään kuvaa. Helppoa. Ainakin niin kauan kun mitään erityistä ei tapahdu.”

 

Muuten kuvaamattomuus tuntuu yllättävän vaivattomalta. Käyn aamiaisella ottamatta yhtään kuvaa, testailen uusia vaatteita ottamatta yhtään kuvaa ja matkustan toiseen kaupunkiin – edelleen ottamatta yhtään kuvaa. Helppoa. Ainakin niin kauan kun mitään erityistä ei tapahdu.

Sitten jotain erityistä tapahtuu. Pääsen syömään kaupungin uusimpaan ravintolaan ennen kuin se on edes auki. Palan halusta räpsiä kuvia minkä ehdin, mutta hillitsen itseni. En tosin ole lainkaan aiempaa enempää läsnä, kun mietin koko ajan, miten minua harmittaa, etten saa ikuistettua tätäkään upeaa hetkeä. Ihan paska hetki siis. 

Katson kateellisena, kun muut ottavat kuvia. Tunnen itseni huonommaksi: en arvosta tilanteen hienoutta edes kuvan vertaa, enkä tee ravintoloitsijoille palvelusta mainostamalla kiinnostavaa uutta paikkaa somessa.

– Kun kaikilla muillakin on puhelin kädessä, on helpompaa ja sosiaalisesti hyväksytympää ottaa se esiin. Se liittyy myös ryhmäkäyttäytymiseen.

Halutaan olla niin kuin muut.

Venytän sääntöjä hiukan ja annan poikaystäväni ottaa minusta ravintolassa kuvan. Minun puhelimellani, koska siinä on parempi kamera. Hetken tunnen epäonnistuneeni, mutta sitten näen, miten hyvä kuva on. Lipsahdus on sen arvoinen.

Kuva kertoo enemmän

Seuraavien päivien aikana kuvauskielto koettelee minua toden teolla. Näen lammessa sorsaparven, jonka keskellä uiskentelee yksi ainut valkoinen ankka. Miten tämä voi edes olla mahdollista? Miksi luonto järjestäisi tällaisia hetkiä, jos niistä ei ole tarkoitus ottaa kuvia?

Kerrostaloni rappukäytävässä olevaan nimitauluun on ilmestynyt uuden huoltomiehen numero. Otan siitä kuvan ennen kuin edes huomaan rikkoneeni kuvauskieltoani ja joudun heti poistamaan sen. Näen eräässä Facebook-ryhmässä huippuhauskan päivityksen, jonka haluaisin jakaa kavereilleni. En kuitenkaan saa ottaa siitä screenshotia. 

Viikonloppuna menen siskoni lasten syntymäpäiväjuhlille. Nehän ovat lapsia vain hetken, selitän itselleni, ja annan itselleni luvan ottaa heistä synttäripotretin. Mutta juhlissa unohdan koko homman. Olen kuullut legendoja ihmisistä, joilla on juhlissa tai reissussa niin kivaa, etteivät he muista ottaa yhtään kuvaa. Nyt minäkin olen yksi heistä, ja puhelimeni lepää käsilaukkuni pohjalla eteisessä bileiden alusta loppuun. Kuvaamisen sijaan juttelen muiden vieraiden kanssa ja leikitän lapsia. Tosin en kyllä usko, että puhelin olisi ilman lakkoakaan ollut liimattuna käteeni. Korkeintaan puhelimeni olisi tusina tärähtänyttä kuvaa rikkaampi.

 

”Lakkoilusta on ehdottomasti hyötyä. Pakonomainen puhelimen katsominen on moderni kansansairaus. Kognitiiviset kykymme surkastuvat, kun emme keskity kunnolla mihinkään.”

 

Pikkuhiljaa kuvattomuus alkaa tuntua mukavalta. Tajuan, että suurin osa kuvista, joita puhelimeeni tallennan, on täysin turhia. Paineet kivojen räpsyjen julkaisemisesta somessa katoavat, kun minun ei enää tarvitsekaan olla oman elämäni visualisti ja arjen esteetikko. Mutta olisi kieltämättä kiva ottaa kuva silloin tällöin.

– Riippuvuksista on helpompi luopua kokonaan kuin vähän, Uski sanoo.

Kaikki tai ei mitään. Ja jos ei voi lopettaa kokonaan, on parin viikon paussikin ihan järkevä vaihtoehto.

– Lakkoilusta on ehdottomasti hyötyä. Pakonomainen puhelimen katsominen on moderni kansansairaus. Kognitiiviset kykymme surkastuvat, kun emme keskity kunnolla mihinkään, Uski sanoo. 

Kansansairaudesta on varmasti minunkin kohdallani kyse. On järkevämpää keskittyä hyvään ruokalajiin kuin huolehtia, saako siitä hyvän kuvan. Varsinkin, jos ei aio tehdä kuvalla mitään.

Täyslakkoiluun Uski ei kuitenkaan usko. Silloin saattaa käydä niin, että puhelimen ääreen palaa kahta pakkomielteisemmin. Kokonaan puhelimetta tai kuvaamatta oleminen ei ole monelle myöskään realistinen vaihtoehto, koska työ saattaa vaatia kameran käyttöä.

– Jos huomaa, että käyttää puhelinta liikaa, kannattaa asettaa itselleen selkeät rajat. Itsensä kanssa voi sopia, ettei ota puhelinta mukaan vessaan tai vilkuile sitä ruokapöydässä. Esimerkiksi iltaisin kello 18-20 voisi olla puhelitonta aikaa.

Tai viikossa voisi olla edes pari sellaista ateriaa, joista ei ota yhtään kuvaa. 

Kuvat on vai kuvaton?

Kuvattomuus saa minut ensin selaamaan Instagramia aiempaa enemmän. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä merkityksettömimmiksi muidenkin kuvat tulevat. Nehän ovat vain kuvia, pärjään ilmankin. Miksi minun pitäisi tietää koko ajan, mitä tutut ja tuntemattomat tekevät? Miksi heidän pitäisi tietää, mitä minä teen? Omatkin kuvani ovat loppujen lopuksi aika merkityksettömiä. Ketä oikeasti kiinnostaa, kuinka nätin kukkakimpun olen ostanut?

Lakko ei vaikuta valintoihini: pulla on yhtä kaunis tai lounas yhtä ruma, sai siitä ottaa kuvan tai ei. Mutta on kieltämättä vapauttavaa päättää, ettei salli itselleen yhtään kuvaa. Puhelin jää tavallista useammin takin taskuun sen sijaan, että se tuijottaisi syyttävästi vaikkapa kahvilan pöydällä. Stressiä siitä, että saisi jokaisesta tilanteesta hyvän kuvan, ei ole.

Jonkin verran kuvattomuus vaikuttaa kyllä käytökseeni. Pysähdyn ihastelemaan maisemia tavallista keskittyneemmin. Siinä missä yleensä kaivaisin puhelimen käteen, jotta voisin katsella kaunista maisemaa myöhemminkin, nautin siitä silloin, kun se avautuu silmieni eteen. 

Lisäksi kamerakieltoon tottuu melko nopeasti. En enää edes muista, että olisin voinut saada kuvan puhtaanvalkoisesta ankasta sorsien keskellä. Tuntuu naurettavalta, että annoin koko asian harmittaa minua. (Mutta tietysti nyt kun ajattelen sitä, näen sieluni silmin upean Instagram-teoksen, joka olisi takuulla saanut kymmeniä tykkäyksiä.)

 

”Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä merkityksettömimmiksi muidenkin kuvat tulevat. Miksi minun pitäisi tietää, mitä tutut ja tuntemattomat tekevät? Miksi heidän pitäisi tietää, mitä minä teen? Ketä oikeasti kiinnostaa, kuinka nätin kukkakimpun olen ostanut?”

 

Kun kaksi viikkoa on kulunut, olen saanut kymmenkunta viestiä, joissa minun toivotaan palaavan someen. Se huvittaa: todellako läsnäoloani kaivataan somessa? Vai tuntevatko ihmiset kaipaavansa pientä puhelinlakkoa myös itse? Tauon jälkeen en pidä puhelimen kameraa enää itsestäänselvyytenä.

Olen suunnattoman iloinen siitä, että minulla on etuoikeus ottaa todella hyvälaatuisia kuvia vimpaimella, joka on jatkuvasti taskussani. Mietin pitkään, millaisen kuvan julkaisisin Instagramissa ”massiivisen” poissaoloni päättymisen kunniaksi, mutta en tietenkään löydä hyvää kuvattavaa juuri silloin, kun sitä tarvitsisin. Päädyn lakonisesti postaamaan kuvan pissan tahrimasta valtavasta lumipallosta. Tästä ei voi olla suunta kuin ylöspäin.

Tauko teki ehdottomasti hyvää. Mutta onko elämäni parantunut? Olenko oppinut mitään?

Olen oppinut, että ottamatta jäänyt kuva harvoin harmittaa ja että ilman kameraa ei välttämättä ole sen enempää läsnä hetkessä. Joskus on parempi kuitenkin nauttia hetkestä sellaisenaan, ilman puhelinta. Mutta onko räpsiminen pysynyt lakon jälkeen hallinnassa? Katsotaanpa. Olen ottanut neljässä päivässä 124 kuvaa, joista olen julkaissut yhden. Tarvitsen ehkä vielä hiukan harjoitusta. 

Kuvat: Imaxtree