Kolumni: Nämä asiat opin Australiassa asuessani

Cosmon kolumnisti ja bloggaaja haistelee lomakaipuun iskiessä aurinkorasvapurkkia ja tilaa lounaalla lasin valkoviiniä.

Päätin tänä vuonna ottaa varaslähdön kesään ja lähteä entisille kotikulmilleni Australiaan. Asuin kuusi vuotta sitten Sydneyn lämmössä, ja kaupungin letkeä ja aurinkoinen ilmapiiri jätti pysyvän jäljen sydämeeni. Sinne oli päästävä takaisin – yli vuorokauden matkustamisesta huolimatta.

Paluu subtrooppiseen metropoliin oli juuri niin ihana kuin olin haaveillut: rentoa rannalla loikoilua, grillibileitä vanhojen ystävien kanssa sekä lasikaupalla pirskahtelevaa viiniä palmujen alla nautittuna. Elämä tuntui olevan taas täynnä energiaa ja ystävällisiä kohtaamisia. Lomapäivä toisensa jälkeen mietin, miten voisin saada samanlaisen fiiliksen elämääni ilman jet lagia ja valtavaa hiilijalanjälkeä.

Australiassa on vaikea tuntea itsensä yksinäiseksi tai surulliseksi. Kaikki kaupankassoista samaan hissiin jonottaviin ihmisiin juttelevat hymyssä suin mukavia ja kyselevät kuulumisia.

Bussipysäkillä nuori nainen kehuu hiusväriäni, vaikka kuontaloni ei ole nähnyt luottokampaajaani kuukausiin, eikä lähikuppilassa saa olla viittä minuuttia rauhassa ilman surffipoikien flirttailevia heittoja. Australiassa ei koskaan tarvitse tuntea oloaan vaivaantuneeksi, vaan reittiä tai ravintolasuosituksia voi huoletta kysyä ensimmäiseltä vastaantulijalta.

Ja miten nerokkaita australialaiset olivat keksiessään banana breadin, mausteisen ja makean ”leivän”, jota nautitaan paahdettuna ja voinokareella kyllästettynä joka päivä. Eihän leivän syöminen ole lihottanut ketään koskaan, eihän?

Kun lensin jossain Tyynenmeren yllä takaisin kotiin, koin valaistumisen. Ei elämä Australiassa – tai oikeastaan missään muuallakaan – ole sen ihmeellisempää kuin kotona. Oli postilaatikko sitten tropiikissa tai pohjoisessa, kaikkialla elämä arkipäiväistyy. Auringonpaisteesta huolimatta laskut on maksettava joka kuukausi ja eteen tulee väistämättä myös inhottavia ihmisiä ja tylyjä kohtaamisia.

Olen kyllästynyt parjaamaan kotimaatani siitä, miten suomalaiset ovat muka törppöjä tuppisuita ja murjottavia ilonpilaajia. Suomessa on ihan yhtä lailla rempseitä ja ystävällisiä ihmisiä kuin kaikkialla muuallakin. Vaikka stereotyyppinen mielikuva suomalaisesta onkin epäsosiaalinen ja hiljainen, hymyyni on aina vastattu ja olen saanut apua sitä pyytäessäni.

Ehkä vertailu olisi syytä lopettaa ja keskittyä mieluummin niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Vaikka small talk ei suju kaikilta luontevasti, suomalaisen sanaan voi luottaa kuin vuoreen. Kehut ja kohteliaisuudet tulevat takuulla vilpittömästi, eikä ystävyys ole pinnallista kertakäyttötavaraa. Tuntuu oikeastaan aika ihanalta voida olla joskus hiljaa ilman, että sitä pidetään epäkohteliaana.

Aion kuitenkin säilyttää pienen ripauksen Australiaa elämässäni. Yritän muistuttaa itseäni positiivisuuden ja hymyn voimasta myös päivinä, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Aion kohdata vastoinkäymiset rennolla aussiasenteella: no worries, mate! 

Lue Vivianin blogia täällä