Kuva: Isma Valkama

Fuksivuosi muuttui painajaiseksi! Kaksi tarinaa opiskelijauupumuksesta ja siitä selviämisestä

Puhumme paljon työuupumuksesta, mutta opiskelijoiden arkista oravanpyörää luentojen, tenttien, iltatöiden ja sosiaalisten paineiden välillä pidämme normaalina. Entä kun lanka katkeaa lopullisesti?

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Fuksivuosi muuttui painajaiseksi

Eveliina, 19:

”Jo heti ensimmäisten viikkojen aikana koin elämäni suurimman pettymyksen: yliopistoelämä ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Lukiossa korkeakoulupaikan saamista ensiyrityksellä pidettiin saavutuksena. Siksi olin hyvin ylpeä itsestäni, kun pääsin suoraan opiskelemaan yhteiskuntatiedettä ja filosofiaa eikä minun tarvinnut pitää välivuotta. Nyt ajattelen, että lukiossa painotetaan liikaa korkeakouluopintoja eikä huomioida, että välivuosi voi olla jollekin hyvin tärkeä ajanjakso: se antaa harkinta-aikaa yhteen elämän tärkeimmistä päätöksistä.

Pieni tauko uuvuttavien lukio-opintojen jälkeen olisi tehnyt hyvää minullekin. Olin kuitenkin hyvin innoissani tulevaisuudestani ja uskoin vahvasti, että saisin uusia ystäviä, ja että opiskelu olisi elämäni parasta aikaa. Isossa tiedekunnassa introvertin oli kuitenkin vaikea päästä mukaan kaveriporukoihin. Yritin muutaman kerran käydä väkisin opiskelijabileissä, mutta seinäruusuna kököttäminen tuntui mahdottomalta. Yksin jääminen murskasi kaikki aiemmat odotukseni. Katkeroiduin ja syytin itseäni. Koin niin suuren pettymyksen, että se tuntuu minussa yhä.

Opiskelu oli mielenkiintoista ja sai ahdistukseni välillä hälvenemään, mutta samalla itsenäinen opiskelumalli ja tehtävävuoret lastasivat minulle lisää paineita. Yksikin pieni kirjoitelma tuntui pyörivän mielessä kokonaisia viikkoja, koska ajatus kurssin epäonnistumisesta ja opintojen viivästymisestä pelotti. Aloin pohtia alan vaihtoa. Keskustelin asiasta opinto-ohjaajan kanssa, mutta sen sijaan, että olisin saanut tukea raskaaseen prosessiin, sain kuulla, ettei minun olisi reilua lähteä. Jos en olisi hakenut tälle alalle, joku toinen onnellinen olisi päässyt jo aloittamaan opintonsa. Häpesin itseäni ja leimasin ajatukseni itsekkäiksi.

Ahdistuksen kasvaessa pyysin päästä juttelemaan psykologin kanssa. Jonotusaikani venyi ja venyi ja lopulta pääsin ensimmäiselle psykologikäynnilleni puoli vuotta itkuisen puhelinsoittoni jälkeen. En itsekään ymmärrä, miten jaksoin odottaa niin kauan psykologille pääsyä, sillä pelkäsin jopa omia mustia ajatuksiani.

Olen käynyt juttelemassa uupumuksestani vasta kerran, mutta sekin auttoi jo paljon. Seuraavat käynnit ovat lähitulevaisuudessa ja odotan niitä innolla. Minulla on turvallinen olo, kun tiedän saavani apua. Tällä hetkellä minulla meneekin paljon paremmin kuin opintojen alussa. Olen varma alanvaihdosta, vaikka välillä pohdinkin, että pitäisi vain jatkaa. Olenhan onnekas, kun saan olla täällä. Se on kuitenkin pelkkä yhteiskunnan painostuksen aiheuttama tunne, ei fakta. Jos vaihdan alaa, minulla on paljon pienempi todennäköisyys päästä haluamalleni linjalle kuin ensimmäistä kertaa hakevilla. Se ei tunnu reilulta, vaan enemmänkin rangaistukselta: valmistumiseni ammattiin hidastuu.

Yhteiskunnalla on paljon parannettavaa opiskelu-uupumuksen käsittelyssä ja torjunnassa. Esimerkiksi tuutoreita voitaisiin kannustaa pitämään silmiään auki yksinjäävien opiskelijoiden varalta, tai opiskelijoille pitäisi järjestää pakollinen kurssi, jossa annettaisiin keinoja elämänhallintaan. Näiden pienten panostusten avulla minun tarinastani tulisi ehkä yksittäistapaus.”

Loputon tiedonjano ajoi uupumukseen

Laura, 24:

”Muistan, kun lapsuudenystäväni hämmästelivät kotiani, joka muistutti kuulemma enemmän kirjastoa kuin asumusta. Molemmat vanhempani ovat opettajia, ja perheessämme ollaan aina oltu kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta, luettu ja harrastettu paljon. Siksi minulla on ollut luontainen halu kehittää itseäni. Loputon kiinnostus elämään vei pikkuhiljaa siihen, etten enää halunnut sanoa millekään ei, kaikkein vähiten opiskelulle.

Lukiossa opiskelin kursseja vielä ylioppilaskirjoitusten jälkeen samalla kun luin pääsykokeisiin. Panostin biologiaan ja olin aivan varma, että pääsen heittämällä yliopistoon. En päässyt. Tieto tuntui musertavalta ja pohdin, pitäisikö minun jopa käydä koko lukio uudestaan. Ajattelin, etten osaakaan mitään. Halusin kuitenkin niin palavasti opiskelemaan, että päädyin selailemaan täydennyshakupaikkoja. Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen artesaanilinja kuulosti riittävän kaukaa haetulta muserrettuun unelmaani biologian tutkijan työstä. Kun sain tiedon opiskelupaikasta, minua jopa hävetti. Luokkakaverini lähtivät korkeakouluihin isoille paikkakunnille ja minä piskuiseen kyläpahaseen.

Päätin kuitenkin yrittää. Hakeuduin koulun oppilaskuntaan, josta löysin itselleni ihanan ystävän. Hänen kanssaan kemiat kohtasivat täysin, sillä hänkin oli todella tarkka ja huolellinen tyyppi. Pari vuotta tunnettuamme sain kuulla kesken illanvieton, että ystäväni oli tehnyt itsemurhan. Se oli minulle yksi elämäni taitekohdista. Ahdistava ajastus siitä, että mitä jos väsyn ja ajaudun samaan tilanteeseen, valtasi minut. Käperryin kasaan enkä pystynyt lähtemään harjoitteluun, sillä se olisi tarkoittanut samalla uudelle paikkakunnalle siirtymistä. Tilanteen tiedostaminen tuntui peräänantamattoman luonteeni vuoksi kamalalta. Olen kuitenkin kiitollinen, että pidin taukoa, sillä en tiedä, mitä muuten olisi tapahtunut.

Harjoittelupakassa minua ei ohjattu ollenkaan ja he olettivat minun osaavan paljon enemmän kuin osasin. Tunsin itseni surkeaksi ja aivan kädettömäksi. Vaihdoin kesken harjoittelun toiseen paikkaan, jossa minua onneksi ohjattiin, kuten harjoittelussa kuuluukin. Elämässäni oli kuitenkin sattunut paljon ikäviä asioita, joiden seurauksena itsevarma ja utelias perusluonteeni oli rapistunut niin, että uuvuin. Onneksi loppuunpalamiseni huomattiin koulussa, sillä itse en sitä halunnut kenellekään myöntää. Enhän minä voi väsyä uuden oppimiseen, minä, jolle opiskelu on elämäntapa.

Koulu määräsi minut kahden kuukauden sairaslomalle sekä psykologin juttusille. Hänelle sain purkaa kaiken sen, mitä viimeisten vuosien aikana oli tapahtunut. Se tuntui uskomattoman helpottavalta ja sain pikkuhiljaa itsetuntoni takaisin. Enää en havittele kaikkitietävää viisautta, vaan keskityn tärkempiin kiinnostuksenkohteisiini ja panostan niihin. Se on varmasti tärkein oppimani asia, jota en olisi voinut omaksua muuta kuin elämällä.”

Viisi vinkkiä uupumuksen torjuntaan

1. Ylirasitus voi liittyä opiskelu- ja työpaineiden lisäksi haastavaan elämäntilanteeseen tai ihmissuhteisiin. Mieti,mitkä tekijät elämässäsi aiheuttavat stressiä ja pyri rajaamaan niitä pois yksi kerrallaan.

2. Aikatauluta elämääsi tasapuolisesti työtä, vapaa-aikaa sekä lepoa ja pidä suunnitelmistasi kiinni. Ex-ministeri Alexander Stubb on kertonut noudattavansa 8+8+8-mallia, jossa työskennellään kahdeksan tuntia, vietetään vapaa-aikaa kahdeksan tuntia ja levätään kahdeksan tuntia.

3. Lisää arkeen asioita, jotka tuottavat sinulle mielihyvää. Nauti niistä ilman kiirettä.

4. Pitkään jatkuneet liian vähäiset yöunet saattavat olla uupumuksen taustalla. Muista siis nukkua tarpeeksi.

5. Jos itsehoito ei auta, hakeudu keskustelemaan uupumuksesta ammattilaisen kanssa.

Lähde: Mielenterveystalo ja Blue Wings.

Teksti Elina Viitanen