Bulimian sairastanut Elina Leskinen: ”Hallitsin ahdistustani oksentamalla”

Hyvinvointialan yrittäjä Elina Leskinen ei enää tunnista sitä ihmistä, joka sairasti kahdeksan vuotta bulimiaa ja vihasi omaa ulkonäköään. Silloin tuntui, että ahmiminen ja oksentaminen olivat ainoat asiat, joita Elina pystyi itse kontrolloimaan. Toipuminen alkoi, kun hän pisti elämänarvonsa uusiksi.

”Tuo menee sitten kylkiin.”

Se oli vain yksi lause, mutta se riitti.

Elina Leskinen oli 15-vuotias ja palannut pari viikkoa aikaisemmin kielimatkalta Iso-Britanniasta. Hän oli syönyt maassa epäterveellisesti ja alkanut lenkkeillä pudottaakseen matkakilot. Mummin luona hän oli kuitenkin kurottamassa kohti toista kermamunkkia, kun sukulainen heitti ajattelemattoman kommentin. Elina ahdistui, mutta nappasi munkin – ihan vain provosoidakseen.

– Sen jälkeen lähdin kotiin ja oksensin. Se oli ensimmäinen kerta.

Elina, 27, on hyvinvointialan yrittäjä, bloggaaja ja suuri kehopositiivisuuden puolestapuhuja. Se on iso harppaus naiselta, jolle oma rasvaprosentti oli kahdeksan vuoden ajan maailman tärkein asia.

Elina Leskinen, 27, on hyvinvointialan vaikuttaja, bloggaaja ja personal trainer. Hän omistaa Wellnessmalli-kilpailun yhdessä Anni Valliuksen ja Nanna Karalahden kanssa. Koulutukseltaan hän on bioanalyytikko. Mikkelistä kotoisin oleva Elina asuu nykyään Helsingissä poikaystävänsä kanssa.
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Kate Mossin kuvia

Syömishäiriö alkoi fiksaatiolla tiettyihin ruoka-aineisiin. Sen jälkeen Elina alkoi liikkua hulluja määriä, ja kroppa vaati yhtäkkiä enemmän ruokaa.

– Silloin keksin, että pystyn oksentamalla kontrolloimaan syömistäni. Eihän silloin haittaa, jos syö vähän enemmän! Pahimmillaan oksensin 5–7 kertaa päivässä, Elina muistelee.

Suhde ruokaan muuttui nopeasti pakkomielteiseksi. Elina saattoi hakea kaupasta pari kassillista ruokaa järjettömillä summilla. Leipää, pastaa, suklaata, sipsejä, dippiä.

– Opin nopeasti, missä järjestyksessä mitäkin kannattaa syödä, jotta oksentaminen olisi helpompaa. Esimerkiksi jäätelö pehmensi ruuan mössöksi eikä maistunut oksentaessa pahalta.

Eniten Elina oli koukussa juuri oksentamiseen. Hän saattoi oksentaa pelkästään porkkanoitakin.

– Hallitsin ahdistustani oksentamalla. Ei ollut väliä, mitä söin, minun oli vain pakko kokea oksentamisen tuoma helpotuksen tunne. Samalla tavalla kun joku on koukussa huumeisiin, minä olin koukussa oksentamiseen.

”Ei ollut väliä, mitä söin, minun oli vain pakko kokea oksentamisen tuoma helpotuksen tunne. Samalla tavalla kun joku on koukussa huumeisiin, minä olin koukussa oksentamiseen.”

Jos Elina söi mielestään liikaa lukion ruokatunnilla, hän meni kotiin ja skippasi seuraavan tunnin. Kotona hän jatkoi ahmimisrumbaa: söi, oksensi, söi ja oksensi. Netistä hän katseli Kate Mossin kuvia ja samastui huippumallin surullisenkuuluisaan mantraan: ”Nothing tastes as good as skinny feels.”

– Kehonkuvani muuttui ja hämärtyi. Jälkeenpäin surettaa, miten rumasti puhuin itselleni vuosien ajan. Ulospäin annoin kuvan, että asiani oli hyvin ja että tykkäsin itsestäni. Oikeasti en ollut koskaan mielestäni tarpeeksi laiha.

Alimmillaan 170-senttinen tyttö painoi 47 kiloa. Silti kyljissä, käsivarsissa ja reisissä oli puristeltavaa.

Äiti ymmärsi

Bulimia vaikutti kaikkeen: unen saantiin, mielialaan, energiatasoihin ja sosiaalisiin suhteisiin. Elina lähti lenkille 30 asteen pakkasessa ja sai paleltumia vartaloonsa. Hän ei käynyt baareissa, koska alkoholissa oli kaloreita eikä hengaillut kavereillaan, koska mitä jos tulisi tarve oksentaa? Kukaan ei saanut tietää hänen salaisuuttaan.

– Osasin väistää kysymykset ja peitellä asioita. Kukaan ei aavistanut mitään.

Paitsi äiti. Hän huolestui heti, kun tytär lisäsi liikuntaa ja alkoi kuihtua silmissä. Äiti ei silti tuominnut, vaan hän oli ainoa, joka ymmärsi.

– Kerran äiti joutui soittamaan ambulanssin kotiin, kun minulla oli niin paha olla oksentamisen takia. Pelkäsin, että sydämeni sanoo itsensä irti. Sykkeeni oli vaarallisen matalla. Kuulemma vielä vähän matalammalla, niin minun olisi pitänyt olla jo osastolla.

”Bulimia peitti alleen todellisen Elinan. Olin pessimisti, arka ja pelokas.”

Syömishäiriö hallitsi Elinan elämää niin paljon, että tuntui kuin se olisi ollut toinen persoona.

– Bulimia peitti alleen todellisen Elinan. Olin pessimisti, arka ja pelokas. Elämässäni ei ollut lainkaan iloa. Syömishäiriö sulki minut omaan kuplaani, eikä mikään enää kiinnostanut. En miettinyt esimerkiksi tulevaisuuttani, koska en pystynyt ajattelemaan niin pitkälle. Se oli henkisesti todella rankkaa aikaa.

Monta valhetta

Syömishäiriö yksin ei kuitenkaan riittänyt, vaan se laukaisi masennuksen, kun Elina oli parikymppinen. Muutaman vuoden ajan Elina söi masennuslääkkeitä, vaikka taistelikin niitä vastaan aluksi. Tuntui, että sairaus muuttuisi konkreettiseksi, jos siihen söi lääkkeitä. Elinalla oli myös itsetuhoisia ajatuksia.

– Kerran olin veitsi ranteella, ja joskus vedin pään sekaisin alkoholilla ja äidiltäni varastamilla nukahtamislääkkeillä. En välittänyt mistään.

Aina silloin tällöin, pieninä välähdyksinä, Elina tunsi onnellisuutta. Hänellä oli ihania ystäviä ja poikaystävä. Hän oli muuttanut lapsuudenkodistaan Mikkelistä Helsinkiin opiskelemaan ja asui avoliitossa. Mutta kun poikaystävä oli myöhään koulussa tai treeneissä, Elinan teki mieli soittaa hänelle, että tule jo kotiin. Koska aina silloin kun Elina jäi yksin, hän ahmi ja oksensi. Poikaystävä ehkä aavisti jotain, mutta Elina ei koskaan puhunut bulimiastaan hänen kanssaan.

– Vaikea sanoa, olisivatko asiat menneet eri tavalla, jos joku olisi puuttunut sairauteeni. Minulle oli niin tärkeää, ettei kukaan tiennyt. Jo syömishäiriöklinikalla Mikkelissä sanottiin, että minun kannattaisi mennä osastolle hoitoon, mutta en halunnut olla poissa koulusta, koska muuten koulukaverit olisivat ihmetelleet. Jos nyt saisin päättää, olisin halunnut, että joku olisi vaikka pakottanut minut sinne.

Mutta Elina tietää, ettei pakottaminen toimi oikeasti.

– Pakottaminen aiheuttaa kapinaa. Sen jälkeen menee vain kiusallaan ahmimaan ja oksentamaan. Muutos vaatii sen, että itsellä on edes pieni oma tahto parantua.

Elina kävi monta vuotta terapiassa, mutta se ei motivoinut häntä parantumaan. Hän ei ollut vielä valmis.

– Terapiassa valehtelin, että nyt sujuu jo paremmin. Kotona juoksin kuitenkin suoraan vessaaan. En myöntänyt itsellenikään, miten huonosti minulla oikeasti meni.

Elina toivoo, että hänellä olisi ollut nuorempana rohkeutta puhua ystävilleen ja psykologille bulimiastaan. ”Tärkeintä on, ettei ajatustensa kanssa jää yksin. Se luo vain lukkoja.”

Kauneusihanteet uusiksi

Käänteentekevä hetki oli, kun Elina alkoi unelmoida. Tuore Miss Suomi Viivi Pumpanen oli hänen idolinsa, ja Viivillä oli naisellisia muotoja. Sellainen kroppa alkoi näyttää Elinan mielestä upealta. Mitä jos hän pyrkisi itsekin Miss Suomi -kilpailuun?

– Kuulostaa todella järkevältä yhdistelmältä: syömishäiriö ja ulkonäköön liittyvät kisat. Mutta se muutti kauneuskäsityksiäni ja toi minulle uuden tavoitteen. Yhtäkkiä näytin mielestäni yhteiskuvissa kavereihini verrattuna rumalta pulkannarulta.

Elina alkoi havahtua myös terveysongelmiinsa. Hänelle oli alkanut kehittyä rasvamaksaa, veriarvot olivat surkeat, hampaat olivat alkaneet syöpyä ja kuukautiset olivat tulleet viimeksi 16-vuotiaana. Mitä jos hän ei voisi koskaan saada lapsia?

– Se sai minut miettimään elämänarvojani uusiksi. Mikä minulle on tärkeintä elämässä: ulkonäkökö? Haluanko, että elämäni pyörii vain ahmimisen ja oksentamisen ympärillä ja haluanko puhua itselleni näin rumasti vielä vuosienkin päästä?

Elina rohkaistui ja pyrki Miss Suomi -kilpailuun vuonna 2013. Hän pääsi kisoissa kärkikymmenikköön asti, mutta ei sijoittunut. Niihin aikoihin hän oli saanut painonsa nostettua 58 kiloon. Elina ei kuitenkaan maininnut sanaakaan bulimiastaan, sillä hän ei ollut sinut asian kanssa.

– Tuolloin parantumisessa tuli vielä takapakkeja. Ne lannistivat hetkeksi, mutta ymmärsin, ettei paraneminen tapahdu silmänräpäyksessä. Oli jo voitto, että olin päässyt prosessissa eteenpäin.

Herkkä perfektionisti

Kun Elina lukee vanhoja päiväkirjojaan, hän ei tunnista itseään. Se ihminen rääkkäsi itseään pakkoliikunnalla ja epäili, ettei bulimia lähde hänestä koskaan. Niin voimakkaasti se oli osa hänen persoonaansa.

– Oli varmasti monta syytä, miksi sairastuin bulimiaan. Olen herkkä ja perfektionisti. Pelkäsin myös aikuiseksi kasvamista. Välillä tuntui, että syömishäiriö oli ainoa asia, jota pystyin hallitsemaan. Vaikka muut langat putosivat käsistäni, pystyin ainakin kontrolloimaan sitä, mitä pistän suuhuni ja päästän suusta ulos.

”Pakottaminen aiheuttaa vain kapinaa. Sen jälkeen menee vain kiusallaan ahmimaan ja oksentamaan. Muutos vaatii sen, että itsellä on edes pieni oma tahto parantua.”

Ennen hyvän olon toi oksentaminen, nykyään Elinan hyvä olo syntyy tasapainosta liikunnan, ruuan ja sosiaalisten suhteiden välillä. Hän harrastaa vain liikuntamuotoja, jotka tuntuvat mukavilta eikä laske kaloreita.

– Olen oppinut kuuntelemaan kehoani enkä kiellä itseltäni mitään. Kaikki pakkomielteisyys on jäänyt.

Enää Elina ei vertaa itseään huippumalleihin, vaan hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on.

– Negatiivisten asioiden sijaan keskityn itsessäni positiivisiin asioihin. Olen uniikki minä, enkä voi verrata itseäni kehenkään muuhun.

Aina välillä Elina miettii, että menetti bulimian takia vuosia elämästään, mutta toisaalta: syömishäiriö muokkasi hänestä sen, kuka hän on tänä päivänä.

– Kun pääsin irti syömishäiriöstä, olin kuin Liisa Ihmemaassa. Valvoin läpi kesäyön laiturilla istuen, kun ennen heräsin yöllä ahmimaan ja oksentamaan. Ja kuinka siistiä oli käydä bilettämässä ja Mäkkärissä sen jälkeen! Olen oppinut, että onnellisuus syntyy pienistä arjen jutuista. Nykyään kiitollisuus ja elämänilo ovat tärkeimpiä juttuja elämässäni.

Lue myös:

”Syömishäiriö on elämäni synkin salaisuus”

Näin tuet syömishäiriötä sairastavaa

Elle.fi: Saara sairastui syömishäiriöön 14-vuotiaana: ”Oksensin, jotta en tuntisi mitään”

Teksti LINDA FORSS Kuvat FABIAN BJÖRK