Takertuva poikaystävä

Vierailija

Tarvitsisin kipeästi (ja mielellään pikaisesti) apua. Olen seurustellut jonkin verran alle vuoden ihanan miehen kanssa. Miehen kanssa on hyvä olla ja tehdä yhteisiä juttuja, mutta eräs ongelma painaa minua: miehen suhtautuminen minun ns. omiin juttuihini. Poikaystäväni haluaisi nimittäin olla mukana kaikessa, mitä teen. Olemme puhuneet aiheesta pariin otteeseen varovasti, mutta en ole saanut häntä ymmärtämään, että se, jos haluan tehdä jotakin _vain_ kavereideni kanssa, ei ole loukkaus häntä kohtaan. Lisäksi poikaystäväni ahdistuu, mikäli matkustan vaikkapa viikoksi ulkomaille vanhempieni kanssa ilman häntä. Hän vain ajattelee, että haluan tehdä asioita ilman häntä (mikä tuntuu hänestä pahalta), kun taas hän itse olisi valmis jakamaan kaiken elämässään kanssani. Jos tästä huolimatta teen muita asioita, poikaystäväni ahdistuu siitä, mitä hän sillä aikaa tekisi. Minä taas tunnen itseni ja tunteeni huonommiksi, kun poikaystäväni tuntuu riippuvaisempi minusta kuin minä hänestä - vaikkakin toisaalta poikaystäväni tuntuu menevän jo liiallisuuksiin.

Mielestäni on kaunista, että poikaystäväni haluaa jakaa asioita kanssani, mutta toivoisin silti, ettei aivan kaikkea tarvitsisi tehdä yhdessä. Onko kellään kokemuksia samankaltaisesta tilanteesta? Tai neuvoja, kuinka toimia ja mitä sanoa, että poikaystäväni ymmärtäisi? Rakastan häntä nimittäin todella, mutta tästä asiasta alkaa pikkuhiljaa tulla todellinen rasite minulle.

Kommentit (5)

Vierailija

Itse olin joskus samanlainen kuin poikaystäväsi. Takerruin aivan liikaa poikaystävääni.. aloin pikku hiljaa menettämään "omaa elämääni" koska halusin vain ja ainoastaan tehdä asioita poikaystäväni kanssa. Minulla ei ollut mitään omaa, tein kaikki poikaystäväni kanssa. Halusin myös yhtälailla tehdä poikaystäväni juttuja hänen kanssaan. Mutta kuitenkin jokaisella on ne omat jutut joita haluu tehdä rauhassa ja aivan yksin. En silloin pystynyt käsittämään sitä. Olen kuitenkin aika sosiaalinen ihminen, enkä viihdy yksin missään nurkassa. Nykyään olen oppinut viettämään aikaa itsekseni. Ja se on oikeastaan aika mukavaa! Yhteinen aika poikaystävänkin kanssa tuntuu paljon ainutlaatuisemmalta ja tärkeältä. Ja tohon että haluat nähdä kavereitas ilman poikaystävää, sehän nyt on ihan loogista: ettehän te muuten vois tehä tyttöjen juttuja ja parasta, juoruta poikaystävistänne!. Minulla tämän tajuamiseen paras lääke oli se että poikaystäväni lähti armeijaan. Oli pakko sopeutua elämään pitkiä aikoja yksin. Ja tajusin että täähän on ihan mukavaa! :). Musta sun pitäisi näyttää poikaystävälles toi sun kirjoittama viestis. Ehkä se sais sen ymmärtämään että kyse ei todellakaan ole siitä että sä haluat sivuuttaa sen joistain jutuista, vaan siitä että sä haluat omia kokemuksia ilman poikaystävää. Se sitä paitsi kasvattaa sua itseäs ihmisenä. Muuten unohdat kokonaan kuka sä olet "yhtenä" ihmisenä. Ja kaikesta tästä huolimatta, sun pitää painottaa poikaystävälles että todellakin haluat viettää loppuelämäs vain ja ainoastaan hänen kanssaan. Ja jos kyse on osaksi myös luottamuksesta, sun pitää painottaa että teidän pitää oppia luottamaan toisiinne täysin että suhteesta tulee tasapainoinen. Ja yhteinen aika on todellakin arvokkaamman tuntuista kun olette edes hetken erossa toisistanne ja teette juttuja yksin. Tsemppiä.. kyllä sun poikaystäväs varmasti tajuaa! :)

Vierailija

Itse olen yhä vähän samanlainen kuin poikaystäväsi. Ollaan kohta seurusteltu jo viis vuotta, ja olen aika hyvin pystynyt parantumaan (järkyttävällä henkisellä treenillä) ja toisaalta taas oma poikkikseni on tullut minua myös hiukan vastaan, ja "antanut" minun takertua joissain asioissa. Nyt ollaan vuosien aikana löydetty aika hyvä, molemmille toimiva kultainen keskitie yhteisillä sopimuksilla, ja olen siitä tosi onnellinen, koska en ikinä olisi halunnut luopua hänestä. Henkinen kasvu, halu parantaa parisuhdetta ja rakkaus molemmilta tahoilta saavat kyllä hommat rullaamaan niin, että molemmat on tyytyväisiä. Anna miehelles aikaa ja ymmärrystä, mutta edellytä häneltä myös jonkinlaista edistymistä.

Moni ihmettelee meidän suhteen sopimuksia, mutta myöntävät, että jos se toimii niin mikäs siinä. Meistä kumpikaan ei esimerkiksi lähde matkalle ilman toista, vaan niille mennään yhdessä, ja niitä suunnitellaan pitkään, niin, että niistä saadaan mielettömiä yhteisiä kokemuksia. Myös baareihin ja bileisiin mennään yhdessä, mutta se ei tarkoita sitä, että siellä oltaisiin (ainakaan koko aikaa) yhdessä: me tytöt juorutaan keskenämme, ja äijät keskenään. Polttareihin ja varpajaisiin mies saa mennä ihan itse, vaikka se tekee minulle yhäkin vähän kipeää, mutta tiedän, että se on suhteen kannalta parasta.

Se, ettei halua päästää toista silmistään, johtuu mielestäni kontrolliriippuvudesta ja luottamuksenpuutteesta, tai niin sen ainakin itse koin. Pelkäsin mieheni löytävän paremman naisen ja vaihtavan minut pois. En ikinä epäillyt hänen pettävän, vaan jättävän. Luottamuksen kasvettua (sekin on ollut tuskien taival että olen alkanut luottamaan sekä itseeni että meihin) on nämäkin tunteet onneksi jääneet historiaan.

Tsemppiä!

Vierailija

Kiitos vastauksista! Olen hyvin suurissa määrin samaa mieltä teidän kummankin kanssa. Ja mielestäni sopimukset suhteessa kuulostavat ihan järkevältä ja hyvältä ajatukselta. Ainakin kumpikin osapuoli olisi samalla sivulla siitä, miten asioita tehdään. Nyt pitäisikin enää keksiä, kuinka onnistun ilmaisemaan poikaystävälleni sen, että hän tuntuu olevan liian riippuvainen, ilman että hän loukkaantuu... on helposti loukkaantuvaa sorttia näet.

Ei minullekaan tulisi kysymykseen lähteä esimerkiksi kavereiden kanssa matkalle ilman poikaystävääni. Ongelmana on kuitenkin se, että toinen puoli sukuani asuu ulkomailla, ja olen tottunut vierailemaan heitä tapaamassa kaksi kertaa vuodessa. Toisen kulttuurin tapojen puitteissa poikaystäväni ei kuitenkaan voi välttämättä matkustaa sukuani tapaamaan ennen kuin olemme aviossa tai vähintäänkin kihloissa, mikä taas ei ole ajankohtaista varmasti vielä muutamaan vuoteen. Tai näin ainakin tuosta toisesta kultturista kotoisin oleva isäni sanoo. Tunnen olevani kahden tulen välissä, sillä lähtemällä reissuun poikaystäväni murtuu ja kokee tulevansa hylätyksi, mutta jäämällä kotiin loukkaan koko toisen puolen sukuani. Pitkällä aikavälillä tilanne varmasti paranee, mutta en tiedä, miten selviytyä lyhyestä aikavälistä.

Jonna88, kuulosti erittäin tutulta, kun mainitsit, että pelkäsit poikaystäväsi jättävän, et pettävän. Jotakin tämänsuuntaista olen omankin mieheni ymmärtänyt tarkoittavan. Luottamuksen puute on varmasti yksi iso syy hänen käytökseensä (= kirpparille meneminen kaverin kanssa aiheuttaa suuren angstin, koska siellä olen muiden miesten katseltavana ja he voivat tulla juttelemaan minulle jne.)... Huhhuh, iso vyyhti! Kaipa sitä pitää vain jostakin päästä lähteä setvimään...

Vierailija

Ei kestä :)

Jatkan vielä, että itse olin ennen kans oikeesti TODELLA takertuva: en olisi halunnut, että mieheni menee edes kouluun tai töihin, saati kaljalle töiden jälkeen. Nykyään olen hyväksynyt kaikki nämä asiat ja tiedän, että ne kuuluvat arkeen ja ettei avokkini minua kehenkään vaihda. Eli miehesi voi kyllä todellakin muuttua, jos hän vain itse ymmärtää asian ytimen ja haluaa muuttua. Mahdotonta se ei todellakaan ole! Pyydä häntä ajattelemaan suhdettanne viisi, kymmenen, kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Kuvitteleeko hän, että voi vielä silloinkin ahdistua siitä, että menet kirpputorille kaverisi kanssa?

Kannattaa kyl koittaa puhua hänen kanssaan mahdollisimman pian. Koita pitää keskustelu rauhallisena. Jos miehesi jo muutenkin pelkää, että vaihdat hänet pois, niin hän varmasti kyllä ahdistuu entisestään, kun kuulee, että hän toimii mielestäsi hiukan väärin... Mutta puhumattakaan se ongelma ei ratkea. Itse muistan sen hirvittävän noidankehän: pelkäsin menettäväni mieheni joten tein kaikkeni kontrolloidakseni hänen menojaan, ja kun kontrolloin hänen menojaan tiesin toimivani väärin, jolloin pelkäsin entistä enemmän, että hän vaihtaa minut pois. Onneksi mieheni oli sitkeä, ole sinäkin, niin voitte ihan hyvin selvitä tästä. Toivotonta se ei missään nimessä ole, mutta kannattaa ottaa härkää pian sarvista.

Koulussa- ja töissäkäynti on arkipäivää, samoin kaupoissakäynti. Yritä saada miehesi näkemään, miten pahasti olet puun ja kuoren välissä niiden ulkomaanmatkojen kanssa. Kyllä hän ymmärtää, jos hänen on pakko. Jos hän on ollenkaan samanlainen kuin minä, niin ei hän sinua jätä, vaikka joudutkin jättämään hänet kotiin kun lähdet matkalle. Vaikka hän kuinka ahdistuisi.

Oma mieheni puhui minulle järkeä selittämällä, että jotkut hänen menonsa ovat arkipäivää ja myös velvollisuuksia, ja pääsen itsekin paljon helpommalla, jos alan vain saman tien hyväksymään ne menot, sen sijaan, että itken niitä koko loppuelämäni. Ehkä sinäkin voisit saada miehesi näkemään tämän. Koska joillekin menoille sinä et vain voi mitään, ja hänenkin on joskus se ymmärrettävä.

Me alettiin sitä angstivyyhtiä purkamaan siten, että ensin opettelin hyväksymään mieheni pakolliset menot (työ, koulu jne), ja sitten pikkuhiljaa myös vähemmän pakolliset (konsertit, satunnaiset töidenjälkeiskaljat, kavereiden luona kyläily jne). Mies tuli niin paljon vastaan, ettei mennyt moniinkaan vapaaehtoisiin juttuihin, ennen kuin minä olin siihen valmis. Esimerkiksi firman risteilyjä tai miehen omia baari-iltoja en kestä vieläkään, enkä tule ehkä ikinä kestämäänkään, koska mies ei itsekään niihin halua, joten en tunne enää niin polttavaa tarvetta parantua... Vaikka varmaan pitäisi.

Toivottavasti tästä oli vielä lisää apua!

Vierailija

Otin asian eilen puheeksi ja kyllä poikaystäväni tuntui ymmärtävän tunteitani. Teimme myös muutaman yhteisen ohjeellisen pelisäännön, joita yritämme nyt sitten jatkossa noudattaa. Ainoa asia, jonka lykkään hieman myöhemmäksi, on tuo matka-asia... sen kanssa on ollut tarpeeksi rankkaa ihan viime aikoina, joten kenties parempi antaa tunteiden vähän tasaantua ensin.
Kiitos vielä kerran vinkeistä, niistä oli hurjasti apua! :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat