Eri uskot parisuhteessa

Vierailija

Mies on uskovainen ja minä en.
ollaan monta kertaa yritetty olla vain ystäviä mut se ei ole onnistunu näitten 9 kuukauden aikana.
jos järjellä ajattelis niin pitäis pysyä vain ystävinä mutta ei pysty koska rakastaa toista niin paljon..
ollaan n.8 kuukautta seurusteltu salassa. poikaystäväni perhe luulee että olemme eronneet ja vain ystäviä.Hankalaa kun hänen siskonsakaan ei tiedä, pitää olla tosi varovainen mitä puhuu ja ko se on niin utelias vielä kaiken lisäksi:)
Nyt olen luvannu poikaystävälleni alkaa tutustua minkälaista on heidänlainen elämä. Olen alkanutkin käymään seuroissa ja kaikkissa mahollisissa illoissa missä on nuoria. onneksi kuitenkin poikaystäväni pikkusisko on saman ikänen kuin minä että olen saanut siltä vähän tukea tutustuakseni heidän elämään. poikaystäväni on nyt armeijassa, sinänsä ihan hyväki olla vähän erossa, että molemmat saahaan miettiä rauhassa mitä haluaa elämältään ja nyt oli ensimmäinen vklploma, puhuttiin vähän kaikennäköstä, mies haluais mennä kihloihin joku kaunis päivä ja niin minäki haluaisisin mut ko alkaa ajatteleen mitä sen perhe sanois ja että hyväksyiskö ne sen. ja en missään nimessä halua pakotta poikaystävääni mihinkään, vaikka se kuinka sanois että se tekis mitä vain saadakseen olla minun kanssa. mut toisinaan minua kyllä kiehtoo tosi paljon uskovaisten elämä ja voisisin jopa kuvitella eläväni sellaista elämää.. siinä elämässä on niin paljon rakkautta :)
Mut saa nähä mitä tulevaisuus tuo tullessaan:)

Onko kenelläkään muulla ollut samankaltaista suhdetta?
kertokaa ihmeessä miten on onnistunut :)

Kommentit (13)

Vierailija

Mun eksä oli kanssa uskovainen ja siis itse en ollut vaikka kirkkoon kuulun.. :D
No alussa meillä meni ainakin ihan loistavasti ja oli hauskaa yms, ei edes puhuttu mistään uskomus jutuista vielä, sen verran oltiin perillä että tiedettiin toisten mielipiteet asiasta.
No suhteen edeessä hieman pidemmälle jätkä yritti saada mut kääntymään ja sanoi kuinka pilaan elämäni jos en usko. Kuinka "en uskalla avata jumalalle ovia.." Noh en ikinä oikein lämmennyt hänen ajatuksillee mutta kieltämättä alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään ainaiset käännyttämisyritykset. Hän oli ensirakkauteni joten en halunnut päästää irti ikinä.
Tilanne kääntyi pahemmaksi kun olin alkanut tutustua hänen äitiinsä. Miehen äiti ei ikinä minulle sanonut asioita suoraan mutta poikaystäväni kertoi kuinka hän oli haukkunut minut demoniksi/paholaiseksi, siksi koska omistin mustat hiukset ja kulmakorun, en uskonut ja olin hänen "pikkupoikansa" ensimmäinen tyttöystävä. Jatkoimme kuitenkin onnellisina, mutta en pystynyt viettää aikaa pojan luona koska ilmapiiri oli niin ahdistava.

9 kk jälkeen hän jätti minut. syynä oli se että "Jumala sanoi meidän suhteen olevan väärin, vaikka sua rakastan."En sitten tiedä oliko kenties tekosyy vai täyttä totta, mutta samainen jätkä on nykyään yhä enemmän uskossa, ja nykyään olen helpottunut että meistä ei edes tullut mitään :) Löysin meinaan uuden ja paljon paremman.. <3 Suhteestamme on nyt yli 3 vuotta ja olen ollut uuden miehen kanssa puolitoista vuotta ja eksäni kuvittelee että haluan hänet edelleen takasin, koska Jumala on kertonut hänelle niin...
Joo no, mun kohdalla tällanen suhde ei toiminut, mutta jokainen on erilainen ja ihan hyvin voi muilla toimiakin :)

Vierailija

poikaystäväni ei onneksi yritä käännyttää minua uskoon vaan olen itse halukas tutustua ja nähdä miten käy tulenko uskoon vai en.. pikku hiljaa hyvää tulee :)
minua just pelottaa se että poikaystäväni jättää minut, perheen tai uskon taki.
hän on kuitenki kokeillut meidänlaista elämää juhlinut jne. sano että se ei ole hänen juttu, enkä halua pakottaa häntä "elämään samalla tavalla miten minä olen elännyt"..
Poikaystäväni on minun ensiraukkauteni joten pelkään myös vähän että sen takia en pysty luopumaan hänestä mitenkään jos tilanne menee niin huonoksi että eroaisimme lopullisesti ystävinä..
Totta on että jokainen ihminen on erillainen :)

Vierailija

Seurustelin aikoinani uskovaisen miehen kanssa. Hän oli kovin uskonnollinen, muttei vaatinut mun kääntymistä hänen uskontoonsa. Aluks mies yritti mulle uskontoa tuputtaa ja tutustuttaa mua uskonnolliseen elämään. Pian hän näki, että mun kanta on luja, enkä ole käännytettävissä. Olen ateisti ja lisäksi hyvin kriittinen sen suhteen mitä uskon ja mitä en. Mulla on omat vahvat mielipiteet siitä, miten mikäkin on. Kummallakin oli vahva näkemys siitä miten asiat on: onko Jumalaa vai ei ja miten elämä syntyi. Toki arjessa meidän mielipide-erot ei näkyny. Mutta aina kun juteltiin biologiseen elämään liittyvistä asioista ja uskonnosta, niin kinaaminen oli jatkuvaa. Sen jälkeen en ole koommin seurustellut uskovaisten kanssa.

Vierailija

Minulla on ollut päinvastainen tilanne. Itse olen uskossa, mutta exäni oli ateisti. Aluksi kaikki oli hyvin. Osasimme keskustella erilaisista näkemyksistämme, enkä tietenkään tuputtanut mitään. Keskustelu oli aina filosofissävytteistä, sivistynyttä ja mielenkiintoista. Hyväksyimme toisemme sellaisina kuin olimme. Muistakaa, että uskovaisiakin on erilaisia. Oikeastaan en pidä koko sanasta, se kuulostaa niin negatiiviselta. Ja oma usko riippuu tietenkin aina siitä, mihin uskontoon, kirkkokuntaan tai herätysliikkeeseen kuuluu. Joka tapauksessa, juttumme loppui melko pian, Arvot eivät sitten kuitenkaan kohdanneet. Kyse on ennen kaikkea arvoista ja maailmankuvasta. Jos niitä ei pysty jakaamaan toisen tärkeän ihmisen kanssa, suhteella ei ole hyvää pohjaa eikä voi tuntea olevansa täysin itsensä. Usko vaikuttaa arvoihin yllättävän paljon ja se näkyy jo arjessakin.

Nyt olen kihloissa ihmisen kanssa, jota todella rakastan ja joka jakaa kanssani kaiken. Uskomme kumpikin omalla tavallamme, mutta tunnustamme samat dogmit. Elämme yhteistä arkea. Ja seksi on taivaallista!

Vierailija

Mun avomies on ateisti. Yhdessä ollaan oltu pari vuotta. Minä olen "tavallinen kirkkouskovainen" evankelisluterilainen, tosin minut on kasvatettu vanhoillislestadiolaiseksi josta olen murrosiässä eronnut. Ei mitään ongelmaa tämän asian tiimoilta suhteessamme ja mieheni viihtyy perheeni luona ja minä hänen perheensä luona.

Ajattelen uskosta niin että se on omakohtainen ja kaikki ihmiset on samanarvoisia Jumalan luomia ja rakastamia vaikka ei uskoisikaan. Sen verran koitan pitää kiinni ettei mieheni eroa kirkosta -jota hän joskus mietti- että saan vielä joskus ihanat kirkkohäät. Olemme muutenkin luonteenpiirteiltämme ja kiinnostuksenkohteiltamme kuin yö ja päivä ja se rikastuttaa arkeamme. Toiseen on ihana uppoutua, vastakohdat kun parhaassa tapauksessa täydentävät toisiaan.

Vierailija

Meillä minä olen se uskova (kuulun helluntaiseurakuntaan) kun taas poikaystävä on luterilainen eikä usko erityisesti mihinkään - tosin ei ole mitenkään uskontovastainenkaan. Aika pitkälti parisuhteen onnistuminen mielestäni riippuu ihan siitä, miten tiukka toinen uskossaan on (ja tietenkin mikä uskontokunta kyseessä) ja miten suuret erot se tuo mukanaan parin elintapoihin.

Itse en usko että vielä pari vuotta sitten suhteemme olisi lainkaan onnistunut: olin hyvin tiukka alkoholin ja monien muiden asioiden suhteen. Nykyään usko ei näy enää yhtään samalla tavalla arkielämässäni, ja oikeastaan helluntaiseurakuntakin on alkanut pitkälti ärsyttää. Uskossa siis kuitenkin olen edelleen. Melkein vuosi ollaan nyt seurusteltu, eikä ikinä ole ongelmia tämän asian tiimoilta ollut :). Tosin perheestä vielä voisi mainita, että meillä äiti taisi olla huolissaan kun ei toinen ollut uskova - ensimmäinen kysymys se olikin, kun hän kuuli poikaystävästäni. Mutta eipä sillä itselleni ikinä mitään merkitystä ollut, olisin jatkanut suhdetta vaikka koko perhe olisi asettunut vastustamaan :)

Vierailija

No minun poikaystävä on vanhoillislestadiolainen. kuulun kirkkoon ja uskon jumalaan vaikka en olekkaan lestadiolainen, mutta pikku hiljaa tuntuu siltä etää uskoo entistä enemmän jumalaan kun on päässyt tutustumaan lestadiolaisiin ihmisiin ja olen käynyt seuroissa kuuntelemassa jne:) voin kuvitella että voisisin elää kuin lestadiolaiset, olen nyt nähnyt aika paljon heidän arki elämää:)
Poikaystäväni on vähän vihjaillut jo että menisimme kihloihin, ja että hän ei välitä ollenkaan että mitä muut ajattelis siitä että se menis kihloihin ei lestadiolaisen kanssa.. vähän jännitystä ja haastetta elämässä, ku seurustellaan salassa:) me seurusteltii reilu kuukausi että hänen perhe ja kaikki tiesi meistä sitten me erottiin ja alettiin uudestaan seurusteleen ja ollaan nyt seurusteltu n.8 kuukautta salassa. saa nähä koska tulee julki vai tuleeko koskaan. häätyy toivoa että kaikki menis hyvin:)

Vierailija

Meillä on. Poikaystävä kuuluu helluntaiseurakuntaan ja minä evankelisluterilaiseen, vaikken uskossa olekaan. Poikaystävä on useasti tuputtanut uskoaan minulle joka ottaa pitemmän päälle koville. Ollaan oltu yhdessä kaksi vuotta ja eritoten yhteenmuuton jälkeen kun poikaystävä "löysi uskonsa uudelleen" on kinaa ollut enemmän ja vähemmän.

En välttämättä sanoisi itseäni ateistiksi koska en tosiaan tiedä onko olemassa joku korkeampi voima vai ei. En kuitenkaan halua kuulla joka päivä siitä kuinka teen väärin jossain asiassa koska Raamatussa lukee päinvastaista. Olen joskus leikilläni puhunut lapsista yms. ja ukko on sitten siihen usein sanonut että meille ei lapsia tule ennen kuin olen uskossa. Saatika häitä tai kihloja.

Emme pysty keskustelemaan tästä asiasta tappelematta koska tuon miehen tahto on niin vahva ja minä taas en siedä tyrkyttämistä. Monesti olen saanut riidan aikana kuulla olevani saatananpalvoja :D eritoten siksi koska kuuntelen silloin tällöin rockia. Se musiikki kuulemma paaduttaa mun sydäntäni entisestään.

Mutta silti tässä suhteessa edelleen roikutaan..

Vierailija

Meillä tilanne taas on niin, että minä olen uskossa, poikaystävä satanisti. Asia onneksi tuli ilmi jo hyvin aikaisessa vaiheessa seurustelua, taisi olla jopa ensimmäisen kuukauden aikana. Juttelimme ja sovimme, että kumpikaan ei saa tuputtaa omaa uskoaan toiselle. Enemmän tai vähemmän kehittäviä keskusteluja korkeammasta voimasta ollaan kyllä ehditty käydä, mutta nyrkkisääntönä on pidetty, ettei toisen uskoa saa loukata eikä muutenkaan mennä henkilökohtaisuuksiin näissä asioissa. Kun olemme puhuneet lapsien hankinnasta tuleivaisuudessa, olemme nyt jo sopineet, ettei heitä kasvateta erityisesti mihinkään uskontoon. Saavat itse sitten päättää kun ymmärtävät jotain näistäkin asioista. :)

Aika hyvin olemme siis saaneet homman toimimaan. Tietysti minua sisimmässäni vaivaa poikaystävän sielun kohtalo kuoleman jälkeen, mutta en usko, että voin saattaa häntä uskoon paasaamalla ja tuputtamalla. Toivon vain, että voisin keskustelujen ja oman esimerkkini avulla näyttää, että ehkä sen Raamatun voisi ottaa joskus luettavaksikin. :D

Vierailija

Meilläkin on niin, että minulle uskonto(ev.lut) on tärkeämpi kuin miekkoselle. Hän harkitsee aina välillä kirkosta eroamista, mutta ei ilmeisesti tosissaan. Keskustelemme paljon uskonnosta ja Raamatusta, koska opiskelen itse teologiaa. Samalla tavalla juttelemme myös paljon hänen opiskeluunsa liittyvistä asioista ja aiheista. Tarkoitukseni ei ole ollut missään vaiheessa todellakaan saada häntä uskomaan enempää, mutta ilmeisesti niin on käynyt:D

Vierailija

Haluaisin ihan ensiksi sanoa, että älä suostu poikaystäväsi/tämän perheen mieliksi mihinkään. Jos hän hyväksyy sen, ettet ole uskovainen, hyvä niin. Kumpikaan teistä ei voi "päättää", että löydät uskon, se löytyy jos on löytyäkseen. Ja etkös sanonutkin jo uskovasi? Hyvä jos poikaystäväsi ei pakkokäännytä :)

Mulla ja avomiehellä on joskus mielenkiintoisia keskusteluja(/kinasteluja) maailman synnystä ja muusta sellasesta. Hän on ateisti, ja mä taas uskossa, mutta oikeastaan lapsuudenuskossa, en "elä hengestä" yms.. Ei tää asia meidän välejä oo huonontanu, joskus kyllä mietin mitä mieltä Jumala on meidän suhteesta, kun oon tollasen pakanan kanssa :p Olen Einmyrian myös tavoin huolissani kultani sielusta välillä, ja herkimpinä hetkinä tuhertanut jopa itkua siitä, ettei sitten mahdollisesti kohdatakaan siellä taivaassa :(

Vierailija

Meillä on vähän samantyyppistä suhdetta, poikaystävä ei usko jumalaan ja minä taas uskon. Meillä se ei oikeestaan nouse kovin usein esiin, joskus itestä vaan tuntuu että kun on jotain kriisiä elämässä tai uskossa ni ei voi jutella sen rakkaimman kanssa asiasta, siitä mikä itselle on tärkeetä. :/ Tuntuu ettei se voi täysin ymmärtää ja joskus huonoina päivinä jopa ettei se edes yritäkään. Kuitenki itellä usko vaikuttaa moneen asiaan ja ois kiva jos meillä ois enemmän samanlainen arvomaailma. Mut muuten onnellinen suhde enkä yleensä tätä asiaa viitsi edes ajatella tai nostaa esiin kun se ei kuitenkaan arkielämää haittaa.
Vanhoillislestadiolaisuudesta sen verran että siellä ihmiset tosiaan huolehtivat myös toistensa uskonelämästä ja voin melkein luvata että jos te meette kihloihin ja sä et oo tehny "parannusta" ni siitä tulee ehkä sanomista. Jos ei kukaan päin kasvoja sano ni ainaki selän takana puhutaan hyvin paljon. Tietenki riippuu vähän sun poikaystävän perheestä että miten ne siellä suhtautuu teidän suhteeseen. Mun ystävä (vanhoillislestadiolainen) alkoi seurustelemaan ei-lestadiolaisen kanssa. Sillä tuli sen perheen kanssa aiheesta ihan valtavat riidat. Sen isä on vakaasti sitä mieltä että hänen tyttärensä elää synnissä ja ei voi olla uskovainen jos menee naimisiin tämän miehen kanssa. Tähä mukaan myös sitte kaikki helvetillä pelottelut, raamatunkohtia hyväksikäyttämällä. Jossain vaiheessa ihana isukki jopa kielsi mun kaveria tuomasta tätä miestä heidän kotiinsa. Ja joka kerta ku ne nykyää juttelee ni sen isukki saa kaameet itkut tai raivarit aiheesta. ja tää mies ei kuitenkaa oo mikää ateisti vaan omalla tavallaan tosi uskovainen, ei vaan satu olemaan lestadiolainen.
Mut mä suosittelen sulle että sä kunnolla tutustut lestadiolaisuuteen ennen ku teet mitää ratkaisuja. Tiiän että siellä on ihania ihmisiä ja paljon välittämistä mutta myös joskus liikaakin toisten ihmisten asioista huolehtimista. Mut jos te jossain vaiheessa ootte seurustellu jo ihan julkisesti ni varmaan osaat jo sanoo mite tän poikkiksen perhe asiaan suhtautuu...
Nii ja oon ite vl-perheestä. En vaan enää koe uskovani samallailla jumalaan kuin he. :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat