Ongelma isolla O:lla.

Vierailija

Ongelmani on suoraan sanottuna ruoka.

Sairastin anoreksiaa ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, mutta se oli melko lievää ja loppui aika nopeaan.
Uudestaan siihen sairastuin sitten 17-vuotiaana jolloin laihdutin 55 kilosta 40 kiloon, puolessa vuodessa ja olin 167 cm pitkä.
Jotenkin heräsin sitten tuosta ja aloin syömään paremmin- hiljaa mutta varmasti.

Mitään ammattiapua en ole terkkarin kanssa juttelemisen (jolloin valehtelin päin naamaa kun en halunnut edes parantua, kuuluu kuulemma sairauden kuvaan hmm..) lisäksi en ole saanut enkä hakenut. Tosin, sain uskoteltua terkkarille kaiken olevan hyvin ja ei sitten tarvinnut käydä sielläm joten eipä hän tiedä kuinka paljon olin laihduttanut...

Mutta nykypäivään: painoin tammi-helmikuussa 65 kiloa. Lähdin kotoa helmkuussa, ja välini vanhempiini tulehtuivat todella, eivätkä ole tähän päivään mennessä mihinkään suuntaan parantuneet. Olin siis 18-vuotias lähtiessäni, mutta vanhempani eivät voineet hyväksyä että heidän tyttärensä muuttaa omilleen ennen kuin menee naimisiin. Hieman vanhoillisia, tiedän. Emme ole edes puheväleissä enää, vaikka olen yrittänyt monesti laittaa suhteita kuntoon, mutta jos toiselta puolelta ei vastakaikua heru, ei siitä tule mitään.

Masennuin lähtöni jälkeen, joten mulla ei pahemmin ruokahalua ollut. Kesäkuussa painoin enää 57 kiloa, olin laihtunut huomaamattani..ja tässä tulee ongelman ydin: olin tyytyväinen laihtumiseeni ja halusin laihtua lisää.
Syömishäiriökierteeni alkoi alusta, ei ehkä niin rajuna kuten nuorempana (en oksennellut kuten silloin, enkä harrasta kovinkaan paljon liikuntaa), mutta vähensin syömisiäni vähitellen ja melkein puoli vuotta olen syönyt 0-1500 kalorin linjalla, vaikka tiedän että nuori nainen (olen nyt 19) tarvitsee sen 2000 kcal ja lisää jos harrastaa paljon liikuntaa.

Joskus tulee syötyä paljonki, kuten roskaruokaa ja silloin iskee huono omatunto ja soimaan itseäni siitä. Kirjaimellisesti joskus vituttaa "ahmimiseni", jota ei kuitenkaan järjellä ajateltuna voi kutsua ahmimiseksi, jos vaikka syön jonkun aterian mäkissä tai jossain.

Olen koko tänä aikana seurustellut maailman ihanimman miehen kanssa, ja luulen löytäneeni rakkauden jota ilman olin pitkään. Hän rakastaa minua sellaisena kuin olen, olen hänen silmissään kaunis vaikka painaisinkin enemmän- niin hän sanoo.

Valitettavasti en juuri ota hänen puheitaan todesta vaan teen oman pääni mukaan: peilini näyttää rasvaa ja ihraa ja todella ruman naaman, johon en oikein koskaan ole ollut tyytyväinen, paitsi nykyään koska mulla ei ole enää niitä ah-niin-suloisia pullaposkia, jotka oli aina ällöttänyt mua.

Myönnän, että olen ulkonäkökeskeinen ja oma ulkonäköni on todella tärkeä. Koen, että jos en ole kaunis, en ole arvokas millään lailla. Muiden ihmisten ulkonäöllä tai painolla ei ole mulle mitään merkitystä, enkä arvostele muita, mutta omaa pärstääni kritisoin ahkerasti.
Jos poikaystäväni sanoo minun olevan kaunis, söpö, kaunotar jne, otan ne toki kohteliaisuutena mutta omaan mielipiteeseeni itsestä ne ei muuta juuri mihinkään suuntaan.

Poikaystäväni on huomannut painoni laskun, koska silloin kun tapasimme painoin 60 kiloa ja nyt painan, enää 48 kiloa.

Laihduttamisesta on tullut minulle tapa. En osaa enää muuta, se on osa minua ja mä olen osa sitä. En osaa kuvailla "suhdettani" anoreksiaan, mutta se on ainoa asia joka auttaa helpottamaan oloani ja saa aikaan tunteen, että kontrolloin edes jotain asiaa elämässäni.

Tiedän, että tämä ei ole normaalia eikä myöskään tervettä sillä 168 cm pituisen naisen olisi hyvä painaa 55 kilosta ylöspäin. Se että tiedän tämän, on huomattavasti ongelmallisempaa kuin se että eläisin ns. sairauden sumussa enkä tajuaisi mitä teen. Mutta kun tajuan, ja tiedän vallan mainosti että jos tätä menoa jatkan, puolen vuoden kuluttua minua ei mahdollisesti enää ole, tai makaan vähintäänkin sairaalassa letkuissa.

Tiedän riskit, olen lukenut lähes kaiken mahdollisen liittyen anoreksiaan ja muihin syömisihäriöihin, mutta ne vaarat eivät saa minua muuttamaan käyttäytymistäni millään tavalla.
Olen niin turtunut tähän kaikkeen, enkä välitä itsestäni enää. Ja kun vanhempanikaan eivät välitä, ei ole juuri syytä edes lopettaa koko hommaa.

En tiedä oikein mitä tekisin, sillä PERIAATTEESSA haluaisin tämän loppuvan. Mutta kun kuitenkin haluaisin pysyä laihana, sillä minulle lihavuus merkitsee rumuutta. Anteeksi jos pahoitan jonkun mielen, mutta tarkennan, että muilla ihmisillä lihavuus ei ole rumaa (paitsi liikalihavuus ehkä) mutta minulle pelkkä normaalipaino on jo kammottava ajatus.

Enkä usko, että pääsisin mihinkään hoitoon, sillä anoreksian hoito on vähän sellasta et pitää olla kuoleman partaalla ennen kuin hoitoon pääsee. Ja hieman huono kuva mulla on anoreksian hoidosta, sillä lähinnä hoidetaan vain se fyysinen puoli eli laitetaan potilas syömään, mutta sitä psyykkista puolta ja sitä mistä ne ongelmat pohjimmiltaan juontaa, ei juuri kiinnitetä huomiota. Näin olen ainakin lukenut.

Syömishäiriöni ei ole vaikuttanut parisuhteeseen juuri millään lailla, en häpeä itseäni (tai tooosi harvoin) alasti mieheni edessä ja hänen seurassaan olen oma itseni jne, mutta päässäni vain pyörii sama mantra: laihdu laihdu laihdu. Syömisen kanssa tulee joskus pientä riitaa, mutta ne menee ohi jo sillä, että jos suostun syömään edes vähän.

En tiedä oikein mitä edes haen tällä viestillä, ainakin hieman helpottaa ku purkaa ajatuksiaan näin.

Muilla samantyyppisiä kokemuksia? Neuvoja?

Kiitos kun jaksoit lukea :)

Kommentit (2)

Vierailija

voi laps raukka!

ei tarvitse olla kuoleman partaalla saadakseen hoitoa. Halu parantua riittää. Kuoleman partaalla olevat pistetään pakkoruokintaan, parantuvat saavat sitä parasta hoitoa.

Minä olin avohoidossa painoindeksillä 17-19.

Vierailija

Tietääkö poikaystäväsi tilanteen vakavuuden? Jos hän on enimmäkseen siinä uskossa että sinä vain olet kovin "tarkka" syömisistäsi, mutta sinä oikeasti, periaatteessa, haluat päästä tilanteen hallintaan (tällä hetkellä eihän sinulla oikeasti ole mitään kontrollia, edes - tai varsinkaan - syömisiesi suhteen, vaan syömishäiriösi sanelee elämäsi), ehkä hänelle asiasta puhuminen voisi auttaa sinua pysymään sillä linjalla. Se että elämäsi tärkein ihminen on ongelmiesi vakavuuden suhteen pimennossa auttaa sinua välttelemään asiaa itsekin.

Motivaatiota parantumiseen antaa se, että olet velvollinen tekemisistäsi (ja tekemättä jättämisistäsi) jollekin muullekin kuin itsellesi. Värvää itsellesi tukijoukkoja. Sinuna harkitsisin myös vanhemmille asiasta kertomista - heitä et pysty rankaisemaan näännyttämällä itsesi nälkään, mutta kertomalla avoimesti ja rehellisesti ahdingostasi ja sen taustoista kenties autat ainakin itseäsi, jos et suhdettanne.

Psykologi voisi olla myös avuksi ajatuksiesi purkamisessa. On mahdollista oppia uusia, terveempiä tapoja ajatella - kaikki nuo tähänastiset ajatuksesi itsestäsi, elämästäsi ja laihuudesta on opittuja nekin, vääristyneitä sellaisia vain. Olisiko mahdollista päästä jonkun puheille koulun tai työpaikan kautta? Syömishäiriöliitto voisi myös pystyä ohjaamaan asiantuntevan tahon luo (http://www.syomishairioliitto.fi).

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat