Nuoruus pitkässä suhteessa - miten aloittaa uusi elämä eron jälkeen?

Vierailija

Olen ollut koko nuoruusikäni samassa suhteessa. Nyt vähän päälle parikymppisenä on tulossa ero. Miten pärjään sinkkuna? Olo on jo valmiiksi yksinäinen ja mietin mistä löydän sen oikean. Luulin, että ensi rakkauteni olisi Se Oikea, mutta ei tainnut olla. Mietin vain mistä löydän hyvä miehen, josta tulisi hyvä aviomies ja isä.

Olen vielä shokissa erosta, joka on vielä käynnissä. Oman elämän pääsen aloittamaan kun ex-avomies muuttaa pois yhteisestä kodistamme. Miten osaan olla yksin kun en ole asunutkaan yksin paria viikkoa enempää?

Muita, jotka ovat tai ovat olleet samassa tilanteessa?

Kommentit (15)

Vierailija

Eikö kukaan ole samassa tilanteessa?

Toisaalta toivon, että ex-avomieheni muuttaisi pian pois. Toisaalta haluaisin viivytellä asiaa. Haluan viettää hänen kanssaan aikaa, mutta kun näen häntä, en aina siedäkään häntä silmissäni. On edelleen vaikea uskoa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen meille tulee ero. Eron syynä oli avomieheni petturuus ja valehtelu. On vain vaikea ymmärtää, miksi en kelvannut hänelle.

Vierailija

Olen itse ollut melkein vastaavassa tilanteessa, kuitenkin hivenen eri syistä. muutin silloin yhteen ensirakkauteni kanssa, ja olin silloin vasta 16 kun muutimme saman katon alle. ero tuli viimein 2,5 vuoden jälkeen poikaystäväni väkivaltaisuuden ja sairaalloisen mustasukkaisuuden takia, ja koska olin saanut hänelle lapsen. suhteesta oli pakko lähteä lapsen turvallisuuden takia. itse olin juuri täyttänyt 17, ollut 2,5 vuotta häkkilintuna sekä sitten vielä pienen lapsen äiti.
voit varmasti kuvitella sen epätoivon ja epäuskon määrää mikä minulla oli kun mietin miten ihmeessä minä siitä kaikesta selviän. niin nuorena eikä mitään kokemusta yksin olosta, saatikka sitten yksin lapsen hoidosta.minun lähtökohtani on aika eri, mutta ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu.
ensinnäkin, sinun täytyy lakata syyttämästä asiasta itseäsi. se oli sinun poikaystäväsi joka petti ja teki väärin. sinun kannattaa yrittää ymmärtää että kyseessä voi olla sellainen ihminen, jolle kukaan ei ole ikinä "riittävän" hyvä.
ja unohda tuo ajattelu; "minä en kelvannut hänelle". ole vain tyytyväinen että sinulle valkeni viimein millainen liero hän oikeasti oli ja että sinun ei tuollaiseen tarvitse hukata enää enempää aikaasi.
sinun kannattaa ottaa päivä kerrallaan, ja tehdä niinkuin sinusta itsestäsi alussa tuntuu. jos sinusta tuntuu että haluat lähteä radalle, niin lähde. siinä ei ole mitään vikaa, kunhan pidät mielessä että teet sen vain siksi että haluat tuulettua, ei siksi että kaipaat miehiltä sen hyväksynnän ja arvostuksen (eräs ystäväni alkoi tekemään eron jälkeen juuri sellaista "huomionkeräämistä", kun ei tuntenut eron jälkeen olevansa minkään arvoinen) jos haluat toipua neljän seinän sisällä, niin tee niin! älä anna kavereidesi painostaa sinua johonkin jos et tahdo.. tärkeintä on ottaa päivä kerrallaan!! älä mieti tulevaisuuttasi yksin pitkän ajan päähän, tai pohdi seuraavaa parisuhdetta. nyt kannattaa keskittyä siihen että tutustut taas itseesi, ja aloitat uuden parisuhteen itsesi kanssa, ja opettelet vauvan askelin olemaan taas itsesi kanssa, ja nauttimaan siitä.
kyllä se siitä, usko pois. elossa ollaan itsekkin, ja uudessa parisuhteessa :). maailman suurin klichee, mutta pitää niin paikkansa. aika parantaa!

Vierailija

Minäkin elin nuoruudestani 4 vuotta samassa suhteessa.. Suhde oli alusta loppuun mielestäni ihan hyvä, mutta unelmat ja elämäntilanne ajoivat meidät vain pikkuhiljaa erilleen..
Emme varsinaisesti asuneet koskaan yhdessä, koska poikaystäväni työt olivat kotiseudullamme, ja hän oli juuri menossa inttiin, kun minä taas muutin n 100km päähän kotoa opinojeni takia. Olimme kuitekin viettäneet suhteemme ensimmäiset vuodet (16-v. asti) yhdessä oikestaan päivittäin, joten myös perheemme olivat läheisiä. Ystävistä monet olivat yhteisiä, ja kaikki juhlat kissanristiäisistä häihin käytiin aina yhdessä.. Kun muutin pois kotoa, poikaystäväni käytännössä muutti kanssani, koska hän halusi nukkua vieressäni öisin hän ajoi 100km töihin aamuisin ja iltaisin.. talous olis siis käytännössä yhteinen, vaikka asunto oli nimissäni ja halusin maksaa vuokrani itse..
Sitten asiat mutkistuivat, minusta alkoi tuntua, että pienen yksiöni neliöt olivat riittämättömät meille molemmilla, kaipasin enemmän tilaa. Pyysin poikaystävältäni, että hän viettäisi enemmän öitä kotonaan.. Jatkoimme kuitenkin suhdettamme. Näimme harvemmin, ja aina kun näimme tuntui että kaikesta tuli riitaa.. Aloin yhä enemmän kaivata niitä hetkiä kun poikaystäväni ei ollut siinä. Päätimme erota.
Ero ei todellakaan ollut helppo.. ensin tulivat kaikki tavaroiden jaot, ja sukulaisten ja ystävien kyselyt ja voiottelut.. sitten tuli yksinäisyys. Monet kerrat, erityisesti iltaisin kun makoilin yksin sängyssäni, muistelin menneitä...

Vierailija

Kaippasin häntä, ja tuntui ylitsepääsemättömältä, kun joutui tekemään kaiken itse kotitöistä talouteen.. eikä ruuanaitostakaan tullut oikein mitään, kun oli tottunut tekemään aina ruokaa vähintään kahdelle, nyt olin yksin.
Mietin, olinko valinnut oikein?
Halusin kuitenkin pysyä päätöksessäni ja muistuttelin itseäni kaikista niistä hetkistä, jolloin asiat eivät ollet niin hyvin.. Päätin että nyt opettelen olemaan yksin, otan aikaa itselleni ja unohdan kaikki miehet ainakin puoleksi vuodeksi :D
Ystävistä oli paljon apua.. aina kun löysin itseni puhelin kädessä exäni numero edessä, soitinkin ystävälleni.. tai jos oli myöhä ja kaipasin läheisyyttä otin syliini vanhan pehmonallen ja käperryin sovalle katsomaan leffaa.. myös lenkille lähdöstä tuli hyvä tapa aina heikon hetken sattuessa :) lopulta huomasin, ettei yksi oleminen ollutkaan nii kamalaa.. tai oikestaan, enhä minä ollut yksin, minulla ei vain olut miestä! Mutta ystäviä oli, ja harrastuksia! Sainpa aloitettua uudelleen suhteen takia lopettamani tanssinkin..
Vietin siis paljon aikaa ulkona, ja nautin siitä, että minulla oli taas aikaa itselleni ja ystävilleni. Tuntui etten ollut mistään paitsi! Kävin paljo ulkona, ja opin myös nauttimaan omasta rauhasta kotona.. Sitten eräänä iltana, kun olin ystävieni kanssa ulkona tanssimassa ja nauttimassa yhteisestä ajasta (ilman ajatustakaan miehistä) eräs mies liittyi seurueeseemme. Hän oli kuulema seurannut touhujamme, hurmaantunut joukkomme hyvästä tunnelmasta ja naurusta, ja halusi siksi tutustua meihin..

Vierailija

.. en ollut liiemmin kiinnostunut, enkä kaivannut suhdetta, mutta annoin hänelle jostakin syystä numeroni pitkän keskustelumme päätteeksi.. myöhemmin hän otti yhteyttä, ja näimme.. Kävimme silloin tällöin ulkona ja tutustuimme toisiimme.. Aloin huomata, että pidimme melko samoista asioista. Näimme yhä useammin, ja yllättäen huomasin, että olinkin ajautumassa kovaa vauhtia suhteeseen.. kaikki tuntui hyvältä, joten annoin asioiden edetä painollaan..
Nyt reilut puolivuotta myöhemmin olen yhä tässä suhtees, ja tuntuu, että hän on SE OIKEA.. mutta tiedän myös, että vaikkei olisikaan, niin ainakin tiedän, ettei yksin olemisessakaan ole mitään vikaa! :D

Nauti siis Yovonne siitä, että saat olla yksin ja elää itsellesi! :)

Vierailija

Ja hei, Yovonne! Kukaan mies joka ei ole luottamuksesi arvoinen, ei ole myöskään sinun arvoisesi :) Kyllä se oikea vielä löytyy, mutta ei kiirettä.. Rakkaus tulee ajallaan, nyt sulla on aikaa itsellesi ja ystävillesi!! :)

Vierailija

Kiitos Garnett ja Ver4. On hyvä kuulla, että muutkin ovat selvinneet ja ovat nyt paljon onnellisempia kuin ennen. Minun on jotenkin vaikeaa ajatella yksin olemista, sillä pidän niin vakiintuneessa parisuhteessa olemisesta. Katson vastaan tulevia miehiäkin miettien olisiko tuosta hyväksi aviomieheksi ja lasten isäksi. Otan siis haasteena sen, että keskityn vain itseeni ja opettelen olemaan ilman miestä.

Vierailija

Itse olen myös aina ollut sitoutuvaa sorttia, mut tajusin, ettei suhteesta toiseen hypiminenkään toimi :) vanhan suhteen ongelmat vaan siirtyy seuraavaan..

Yksin oleminen on haaste, mutta kannattaa! ;)

Vierailija

Itse olen myös aina ollut sitoutuvaa sorttia, mut tajusin, ettei suhteesta toiseen hypiminenkään toimi :) vanhan suhteen ongelmat vaan siirtyy seuraavaan..

Yksin oleminen on haaste, mutta kannattaa! ;)

Vierailija

Itse olen myös aina ollut sitoutuvaa sorttia, mut tajusin, ettei suhteesta toiseen hypiminenkään toimi :) vanhan suhteen ongelmat vaan siirtyy seuraavaan..

Yksin oleminen on haaste, mutta kannattaa! ;)

Vierailija

Heipä hei!

Itselläni on tässä lähiaikoina ollut aika sama tilanne. Seurustelin ex-poikaystäväni kanssa yläasteelta lähtien ja nyt voin oikeastaan sanoa, että olemme lopullisesti eronneet. Yhteistä taivalta tuli siis joku 4-5 vuotta, riippuen siitä mihin pisteeseen eron nyt lopulta sijoittaa. Ensimmäiset 3 vuotta menivät mielestäni ihan tosi hyvin... Sitten muutimme yhteen... Yhdessä asuminen ei sopinut meille lainkaan. Oltiin asuttu muutama viikko saman katon alla ja alkoi jo nyrkki heilua. Olin aivan kauhuissani, en tiennyt mitä tehdä. Kaikki suuret unelmani romahtivat täysin. Olin varmaan jotenkin täysin shokissa, kun en silloin lempannut koko äijää, mutta se oli jotenkin vain niin hämmentävää olla juuri muuttanut saman katon alle ja vuokrasopimukset ym kirjoitettu ja kaikille kerrottu jne... Sitten mies lähti armeijaan ja olin käytännössä asunnossa yksin. Jännitin kuitenkin aina kun hän tuli lomille ja tsemppasin itseäni esittämään, että kaikki oli hyvin. Todellisuudessa pelkäsin kuollakseni suututtavani hänet ja näin painajaisia siitä, kuinka hän löi minua. Lopulta koko talven kärsimisen jälkeen sanoin hänelle, että tilanne on sietämätön ja hänen tulisi muuttaa pois ja niin tapahtuikin. Erossa oleminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, olinhan hänen kanssaan hengaillut edelliset 4 vuotta ja hän kinui minua kokoajan takaisin ja pyyteli anteeksi. Lopulta suostuin yrittämään vielä kerran uudestaan. Hän ei ollut enää mitenkään väkivaltainen, toisaalta olin aika arka edelleen sanomaan omia mielipiteitäni. Hän ei kuitenkaan yhtään yrittänyt panostaa suhteellemme sen enempää mitä aikaisemminkaan, joten lopulta viime kuussa ilmoitin, etten aijo olla kyseisen henkilön kanssa missään tekemisissä. Jälkeenpäin kuulin, että hän on pyörittänyt toista tyttöä koko kesän minun selkäni takana, vaikka minulle on leperrellyt anteeksipyytöjä ja lupauksia paremmasta. Vielä samalla viikolla tapasin erään hyvin mielenkiintoisen ihmisen, jonka kanssa olen nyt tapaillut reilun kuukauden. Mietin kauan, voinko alkaa heti tapailemaan uutta miestä, mutta päätin ottaa riskin ja se kannatti! Ajattelin, että olen edellistä vatvonut jo ihan tarpeeksi kauan, harkinnut tarkkaan päätökseni siitä, että en hänen kanssaan halua jatkaa elämääni ja itseasiassa harkinta-aikani kuluessa toipunutkin täysin erosta. Olen kertonut uudelle miehelle tilanteestani ja otamme ihan iisisti:D Tutustutaan ihan rauhassa. Tunnen nyt kuitenkin olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan! Eli siis neuvoni on se, että JATKA ETEENPÄIN, elä elämääsi! Hyvin piankin voit löytää jotain paljon parempaa ja ei se niin paha ole olla välillä yksinkään. :) Temppiä!!

Vierailija

Moi! mä oon samassa tilanteessa kans. erosin pari päivää sitten poikaystävästäni jonka kanssa olin seurustellut 3 vuotta, 16 vuotiaasta lähtien. Tuntuu tosi vaikeelta olla yksin ja miten kokoajan, olenko tehnyt oikean päätöksen. Jotin mieheni sen takia, että hän valehteli minulle enkä voinut enää luottaa häneen. lisäksi meillä oli todella erilaiset käsitykset alkoholinkäytöstä. Tuntui että suhteemme oli vuoristorataa, heti kun olin selvinnyt edellisestä riidasta ja saanut luottamukseni takaisin, tuli toinen. Lopulta minulle vain tuli tunne että nyt riitti. Tunteeni ovat nyt todella sekavat ja mietin kokoajan jätinkö poikaystäväni liian kevyin perustein. nyt mieleen tulee vaan ne kaikki hyvät hetket ja päällimmäisenä tunteena on kamala ikävä. En kuitenkaan enää jaksa olla kenellekkään äiti-hahmo ja odottaa että poikaystäväni ehkä mahdollisesti aikuistuisi. Mietin kokoajan että oliko poikaystäväni minulle se oikea ja löydänkö koskaan parempaakaan suhdetta. Moni ystäväni on muuttanut/muuttamassa opiskelemaan toisille paikkakunnille, joten olen senkin takia melko yksin. Sydän sanoisi että ota hänet takaisin ja yritä vielä mutta järki sanoo että älä rääkkää ittees enempää. En pystyis kuitenkaan enää luottamaan poikaystävääni. mistään pettämisestä ei ollut kyse mutta muuten isosta asiasta. Ja pieniä valheita on ollut pitkin matkaa. ja erilainen käsityksemme normaalista alkoholinkäytöstä on aiheuttanut riitoja koko suhteemme ajan. anteeksi sekava teksti

Vierailija

Kohta se on lopullista. Ex-avomieheni muuttaa kolme viikon päästä pois kodistamme. Vaikka vihaan häntä sen takia mitä hän on tehnyt, rakkauden tunne on vielä voimakkaampi. Ja tuntuu kamalalta jäädä yksin. Muut kaverini ovat lähes kaikki pitkissä suhteissa, kihloissa tai menossa naimisiin. Tunnen olevani niin epäonnistunut ja säälittävä. Näen ympärilläni vain onnellisia pareja :(

Vierailija

Olen tavallaan samassa tilanteessa, meillä vain olemme jo muuttaneet erillemme. Olimme yhdessä 6,5 vuotta, jonka aikana kerkesimme myös menemään naimisiin. Eropäätös oli minun ja olen nyt niin onnellinen. Sen työstäminen vaan kesti tosi kauan.

Ensin emme kertoneet asiasta muille vaan sulattelimme asiaa keskenämme kuukauden verran, sen jälkeen mieheni muutti pois. Muutos pelotti tosi paljon, olimmehan olleet kimpassa jo 16v lähtien. Siinä tavallaan rakentaa elämänsä uudestaan.

Mutta kyllä se oikeasti ajan kanssa helpottaa. Hyvä ystäväni sanoi hyvin, kun pohdin tuota eroamista, täytyy olla tyytyväinen omiin päätöksiinsä.

Et todellakaan ole epäonnistunut tai säälittävä. Elämä ei aina vaan mene niin kuin suunnittelee. Näin jälkeenpäin olen huomannut miten hyvää tämä ero on tehnyt.

Kyllä se elämä vielä helpottaa ja hymyilee :)

Prinsessa.
Seuraa 
Liittynyt11.11.2009

Olin itse 13,kun aloin seurustella ensirakkauteni kanssa eli ihan pentu. Muutimme saman katon olle,kun olin 15. Menimme kihloihin minun täytettyäni 17 ja erottiin,ku täytin 18. Ero oli minulle erittäin vaikea koska rakastin häntä todella paljon. Mutta samalla olin myös helpottunut. Hyviä hetkiä muistelen vieläkin,vaikeita hetkiä meillä oli paljon. Ehkä johtuen siitä,kun olin niin nuori vielä. Ja muutenkin. Mietin suhdettamme vieläkin ja miten olen voinut olla sen ihmisen kanssa 5 vuotta. Tällä hetkellä,kun nään ihmisen niin se ällöttää minua,ihmettelen sitä itsekkin,enkä tiedä syytä siihen.

Kun aika kuluu niin kyllä se siitä helpottuu. Koitahan pärjäillä : )

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat