lopettaako sinänsä toimiva suhde?

Seuraa 
Liittynyt21.7.2009

Olen tilanteessa, jossa en tiedä, mitä tekisin. Lopettaako sinänsä toimiva suhde vai jatkaa...???

Olemme olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, josta puoli vuotta avoliitossa. Itse olen 19-vuotias ja poikakaverini täyttää 21 vuotta. Suhteemme on sinänsä onnellinen; kumpikaan ei ole pettänyt toista, ei ole väkivaltaa, ei peli- tai alkoholiongelmaa, riitojakin hyvin harvoin.

En vain enää tiedä, pystynkö jatkamaan. Olen viime aikoina ärsyyntynyt poikakaverini pienistä piirteistä. Hän on melko yksinkertainen ihminen, joka ei osaa oikein ajatella omilla aivoillaan. Ei osaa, tai ei halua. Ei ole saanut mahdollisuutta, kun äitinsä on kaiken tehnyt puolestaan. Itse en ole tähän sortunut.

Lisäksi häneltä puuttuu tilannetajua. Hän on puhelias ihminen, joka saattaa puhua itsestään ja asioistaan ummet ja lammet, eikä huomaa, jos keskustelukumppani vihjailee haluavansa vaihtaa aihetta. Kaiken huippu oli se, kun menetin veljeni jokin aika sitten. Hän ei tajunnut koko asiaa. Sanoi kyllä ottavansa osaa ja näin, mutta ei ymmärtänyt, miten pahalta se todella tuntui. Vaikka olisin kertonut itse, että sattuu, hän ei olisi tajunnut. Hän olisi vain kysellyt entistä useammin, miltä tuntuu, mutta... En tiedä.

Pahinta on se, että hän tosiaan välittää ja rakastaa. Itku kurkussa kirjoitan tätäkin. Tuntuu niin pahalle ajatus, että satuttaisin häntä niin pahasti...

Olen miettinyt ja pohtinut näitä asioita jo... ainakin kaksi vuotta. Kauan. Ja puolisen vuotta sitten meillä oli todella vaikea kausi. Minusta ja puuttuvista tunteistani johtuen. Oli ihan lähellä, että olisimme päätyneet eroon. Mutta minä en halunnut.

Viihdyn hänen seurassaan, jos on jotakin tekemistä tai järkevä puheenaihe. Meillä on välillä todella hauskaa, hän tietää mitä ajattelen ja meillä on samanlainen huumorintaju. Mutta en tiedä, jaksanko katsella häntä vielä seuraavat vuosikymmenet... Kun voisi muuttaa tämän kaiken pelkäksi ystävyydeksi.

Nykyiseni on ensimmäinen poikaystäväni ja ainoa, jota olen eläessäni suudellut. Tai edes tapaillut.

Tiedän, miten paljon huonommin asiat voisivat olla. Ja sehän tässä onkin niin vaikeaa: olisi niin helppoa lähteä esimerkiksi väkivaltaisesta parisuhteesta. Mutta kun toinen rakastaa... Onko pakko olla äärimmäisen itsekäs ja jättää? En haluaisi kitua loppuelämääni miettien, mitä menetän, jos jään. Onko tähän muuta vaihtoehtoa? Toista kun ei voi loputtomiin muuttaa, jos ollenkaan.

Kertokaa omia kokemuksianne. Olen ihan sekaisin. Parhaiten tuntoja kuvaa varmaankin Ismo Alangon kappale Päästänkö irti.

"Päästänkö irti vai pidänkö kiinni, siinäpä kysymys. Syöksynkö uuteen vai syvennän vanhaa, enää ei riitä yritys..."

Sivut

Kommentit (38)

Vierailija

Itse häipyisin. Ja häivyinkin suhteesta jonka toisessa osapuolessa oli piirteitä joista pidin ja piirteitä joita en voinut hyväksyä. Mietin itse eroa miltei päivittäin 2kk (välillä oli tietenkin parempi jakso) ja lopulta päädyin sen tekemään, varsinkin kun omat tunteeni olivat viilentyneet paljon. Sattuihan se jättää ihminen joka kiven kovaan väitti että rakastaa. Tosin eromme jälkeen ex:stä on tullut esiin lisää asioita jotka olisi pitänyt tajuta ajat sitten ja jotka olisivat johtaneet eroon. En ole katunut päätöstäni hetkeäkään.

Jokainen suhde on tietenkin omanlaisensa. Pyysit muiden kokemuksia, mutta muista tarkastella tilannettasi erillään muiden kohtaloista. Kyllä itse loppujen lopuksi tiedät mikä on oikein. Onnea!

Vierailija

Olet niin kovin nuori. Pelkäämpä, että ero on edessä ennemmin tai myöhemmin. Se onko ero sitten oikea ratkaisu on ongelma sinänsä. Sitähän helposti joutuu ojasta allikkoon.
Mitä itseeni tulee. Itselläni on paha tapa muuttua oikeaksi kusipääksi, kun suhdde alkaaa rasittaa. Katson silloin, että kummankin osapuolen kannalta on parempi jatkaa omille teilleen. Eihän kummallakaan ole mukavaa, kun toinen oikuttelee. Tämä pätee siis omaan elämääni. Teetpä sitten ratkaisun suuntaan tai toiseen, toivon sinulle kaikkea hyvää.

Vierailija

Itseämme vartenhan me elämme,eikä elämästä selviä läpi ilman että satuttaisi jotain. Joskus täytyy olla itsekäs ja ajatella vain itseään ja omaa hyvinvointiaan,koska jos sinä et ole onnellinen,on sula mahdottomuus tehdä toinen onnelliseksi. Jos et ole onnellinen hänen kanssaan ja olet miettinyt eroa jo noin kauan niin uskoisin sinun olevan onnellisempi jos eroatte. En kuitenkaan tarkoita että ihmisiä tulisi satuttaa tietentahtoen,vaan inhimillinen tahdikkuus olisi suotavaa.
Mielestäni toista ei tule yrittää muuttaa, toki pitää pystyä tekemään kompromisseja mutta toisen muuttaminen ei ole oikein,se saa vain paineet patoutumaan. Jokaiselle löytyy sopiva kumppani.
Pärjäät varmasti omillasi hyvin ja seuraava suhde tuo elämääsi enemmän sisältöä,kun nyt olet saanut oppia suhteessa olemisesta ja kaikki ei ole "uutta". Jaksamisia sinulle!

Vierailija

hui kun kuullosti tutulta! Aivan samassa tilanteessa ollaan, iätkin samat :) me kylläkin seurusteltu vasta 2 vuotta, mutta kuitenkin.. meillä vaan riidellään nykyään paljon ja poikaystävä on pettänyt kerran suhteen alussa.. ne eivät kuitenkaan ole nyt ongelmana, vaan se, että olen ärsyyntynyt hänen tyyliinsä ottaa päivän kerrallaan, ei huolta huomisesta.. itserakkaudesta puhumattakaan. Myös rahankäyttö on niin hakusessa henkilöllä.. tiedän etten itsekään ole enkeli, mutta en vaan oikein enää jaksaisi..
Meillä on ollut huonoja ja hyviä kausia suhteessa paljon, vaihtelevasti. 1,5v sitten pohdin onko järkeä, niin myös puoli vuotta sitten. Pyysin viimeksi jopa taukoa, mutta lopulta palattiin yhteen. nyt alkaa kuitenkin tuntumaan että on niin vaikeaa, ettei enää jaksa..
tämä on minullekin ensimmäinen suhteeni, jossa olen kaiken kokenut ensimmäistä kertaa. joskus mietinkin, että tässäkö se nyt on. mitä tuolla olisi tarjolla jos en seurustelisi. toisaalta poikaystäväni rakastaa todella paljon minua ja on onnellinen suhteessamme. Tekee pahaa edes ajatella kuinka satuttaisin häntä.. mutta en tiedä onko muita vaihtoehtoja enää jäljellä..
Näin siis meillä, aika samanlaista vai mitä? Voidaan jutella vaikka yksityisviesteillä (jos täällä on) jos haluat, olisi kiva kuulla samanlaisessa tilanteessa olevalta mietteitä..

Vierailija

no mulla ittelläni on ihan sama tilanne ja sun kanssa saman ikänenkin vielä. En oo itekkään varma mitä tekisin ja kun toinen oikeasti rakastaa ni ei tosiaankaa halua sitä satuttaa.. Mä oon itte ainaki nyt aatellu et kattelis vähä aikaa, mut jos se ei tästä mihinkää muutu, ni en voi muuta ku muuttaa omien sukulaisten luo etelään, olis ainaki matkaa sen verran ettei sitten enää vahingossakaan ottais jätkää takaisin vaikka kuinka kuulisi että on parempi ihminen yms. Mä oon jutellu mun poikaystävän kanssa monesti asiasta ja se ei kyllä mulla ainakaa oo auttanu mitenkää asiaa, mut kannattaa sun kokeilla kans puhua jos se auttais :)

Mutta asiahan on ihan sun päätettävissä ja ei kannata hoppuilla sen takia. kato rauhassa ja päätä vasta sitten..

Vierailija

Minulla oli vähän aikaaan sitten sama tilanne...
Itse olen siis 17 ja kultsi 20 ja olemme olleet kohta yhdessä 3vuotta joista yhden vuoden avoliitossa.

Suhdettamme piristi parin viikon erossa olo! Nyt juttu luistaa mahtavasti.
Menin nimittäin toiselle paikkakunnalle 500km päähän töihin kuukaudeksi ja sen erossa olon aikana suhde parantui! :D

Ja tietysti.. keskustelu auttaa!:D

dine89
Seuraa 
Liittynyt21.7.2009

Kiitoksia kovasti mielipiteistä ja kertomuksista!

Elämäntilanne muuttuu tänä syksynä taas niin paljon, että en halua vielä tehdä ratkaisua suuntaan tahi toiseen. Poikakaverini koulu alkaa toisella paikkakunnalla, joten hän ei ole päiviä enää kotosalla odottelemassa minun paluutani koulusta. Muutamme juuri uuteen asuntoon. Vuokrasopimukset on tehty uusiksi ja tuet haettu... Kaiken lisäksi poikakaverillani on nyt huolta perheestään.

Olisi liian vaikeaa yhtäkkiä lopettaa kaikki. En ole poikakaverilleni kertonut näistä "uusista" mietteistäni. Enkä näe sitä nyt järkeväksikään, hän ryhtyisi vain kyselemään koko ajan, miltä nyt tuntuu ja mitä mieltä olet meidän suhteesta ja ja ja... Huolestuttaisin häntä liikaa.

Luulen, että katson tilannetta vielä tuonne keväälle. Odotan, että elämäntilanne rauhoittuu, ja sitten teen ratkaisun. Joka, pahoin pelkään, on ero...

Nyt kun katson jälkeenpäin, mitä olen kirjoittanut, huomaan jo että olen tainnut ratkaisuni tehdä. Odottelen vain hetkeä, jolloin se satuttaa vähiten tuota ihmistä...

dine89
Seuraa 
Liittynyt21.7.2009

Ja lisättäköön vielä, että olemme tosiaan puhuneet nämä asiat läpi silloin puoli vuotta sitten. Ja muutenkin pystymme puhumaan kyllä kaikesta. Sepä se...

Tuossa ihminen, josta joku saa joskus ihanan aviomiehen..oli se sitten minä tai joku muu.

Vierailija

Melkein haukoin henkeäni kun huomasin miten samankaltaisesta tilanteesta olen itse hetkittäin löytänyt.

Minä ja poikaystäväni olemme kuin yö ja päivä, hän Eurooppaa kiertävä muusikko ja minä tutuilla nurkilla viihtyvä kotikissa, yhdessä olemme kuitekin viihtyneet kolme vuotta. Hän on uskollinen, huolehtiva ja välittää minusta hyvin paljon, seksi on hyvää ja säännöllistä ja viihdymme yhteisessä kodissamme... MUTTA. Olen suhteessamme kovin yksinäinen. Olen sitä sorttia, joka kaipaisi paljon huomiota ja hellyyttä ja avopuolison poissaolot kalvavat ja särkevät sydämeni. Jokainen viikonloppu ja jokainen viikko kun hän on poissa saavat minut lamaantumaan. Joskus herään miettimään, jotta onko minun osani tämä, istua kotona odottamassa häntä. Asiasta on puhuttu ja poikaystäväni on sanonut tekevänsä parhaansa, ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni yksinäiseksi... Ja tämä lupaus tehtiin reilut 1½ vuotta sitten.

Meillä on mukavaa yhdessä, eikä suhteessamme ole sinänsä mitään vialla. En tiedä kumpi tuntuisi pahemmalta, lähteä suhteesta vai jäädä siihen.

Vierailija

Hei!

Tapaus kuulostaa tutulta myös minun korviini. Olen seurustellut kohta mieheni kanssa 5,5 vuotta. Tapasin hänet hyvin väkivaltaisen suhteeni jälkeen, jolloin hän tuntui oikealta herrasmieheltä ja unelmien täyttymykseltä ja on edelleenkin sitä. Olen itse siis 22 vuotias ja hän 24 vuotias.

Ensimmäiset kaksi vuotta meni vilauksessa yhdessä olemisella. Vietimme aikaa paljon yhdessä ystäviemme kanssa tai niin että mukana oli aina joku kolmas henkilö. Tämä on ihan tahattomasta syystä, molemmat ovat aina pitäneet ovet auki ystäville ja siksi ystävät ovat saattaneet tulla vaikka jo sunnuntai aamuna kymmeneltä (mikä on joskus tosi rasittavaa kun itse on juuri herännyt ja puolipukeissa :) ).

Kahden vuoden jälkeen muutimme toiselle paikkakunnalle ja ensimmäistä kertaa kunnolla saman katon alle. Täytyi alkaa tulla toimeen keskenämme. Alku meni ihan hyvin, kun sovittiin erinäisiä asioita kämpän hoidosta.

Jossain vaiheessa suhdettamme huomasin, että en tiedä oikeastaan rakastanko miestäni vai en. Hän on tosi ihana ja saa minut monesti nauramaan. Toisaalta ärsyynnyn todella monesta pienestä seikasta joita hänellä on, eikä hänessä ole ikinä ollut sitä kunnon kipinää tai kiihkoa jota kaipaan suhteelta. Hän on enemmänkin turvallinen nallekarhu jonka kainaloon voi käpertyä.

Olen miettinyt monesti millaista elämä olisi ilman häntä. Olisinko onnellisempi, olisiko minulla tulinen mies jonka kanssa elän täysillä ja nautin elämästä. Kun suhteessa ei ole oikeastaan mikään vikana, mutta silti tuntuu ettei tämä riitä tai ole juuri se mitä elämältä haluan.

Tältä taitaa tuntua se kun huomaa olevansa jämähtänyt kiinni toiseen. Välittää paljon, viihtyy ja nauttii toisesta, voi jopa viettää koko elämänsä toisen kanssa, mutta silti kaipaa jotain muuta. Toisaalta kaikki voi olla kiinni myös siitä että pitäisi vain olla aktiivinen ja tehdä itse suhteesta sellainen kuin haluaa sen olevan.. Tunnen itseni pelkuriksi kun en osaa ottaa riskiä ja kurkata millainen maailma on ilman häntä. Ajattelen, että mitä jos hän olikin juuri se mitä kaipaan. Saanko häntä enää takaisin..

Toisaalta kyse minun ja teidän muiden suhteiden ruodinnassa saattaa olla siitä, että emme tiedä mitä haluamme ja siksi päätösten teko on todella vaikeata.

Vierailija

olen nyt tosiaan taistellut samanlaisessa tilanteessa kuin muut vähän aikaa, kuten aiemmin kirjotin.. nyt sitten tuli ero. en enää jaksa. harmittaa vaan ihan hirveästi, että ei pystytty vieläkään avoimesti puhumaan. yritin, toinen juoksi karkuun. nyt on paha olo ja mua leimataan syntipukiks.. ei vaan jaksa enää..

Vierailija

Tää todellakin taitaa olla yleinen vaiva. Kiltit miehet ei vaan pärjää. Viime yönä juttelin samasta asiasta poikaystäväni kanssa. Itkettiin ja puhuttiin. Toinen pelkää niin paljon eroa, että sietää lähestulkoon mitä vain ja toinen pelkää sitoutumista niin paljon, että tekee mitä vain, huonoa, pahaa toiselle.
Tiedän, että tunteideni "kuoleminen" ja häneen ärsyyntyminen johtuu hänen tarrautumisestaan ja siitä, että minä en ole valmis näin syvään suhteeseen.

En tiedä haluanko erota, enkä aio erota ennen kuin olen siitä 90 prosenttisen varma. Ongelmana onkin, miten erota ja odottaa muutama vuosi ja palata yhteen niin, että se toimisi?
Eihän mikään suhde toimi moitteita ja aina on varmaan odotettavissa ongelmia. Mutta jos on vielä nuori, pitääkö näitä ongelmia sietää?

Vierailija

Kaksi vuotta pohtimista kolmesta ja puolesta on liikaa. Lähde, äläkä tuhlaa enempää aikaa. Se on oikein sinua ja häntä kohtaan. Pitkittäminen on epäreilua.

Solange
Seuraa 
Liittynyt26.8.2009

[quote author="souldancer"]
Hei!

Tapaus kuulostaa tutulta myös minun korviini. Olen seurustellut kohta mieheni kanssa 5,5 vuotta. Tapasin hänet hyvin väkivaltaisen suhteeni jälkeen, jolloin hän tuntui oikealta herrasmieheltä ja unelmien täyttymykseltä ja on edelleenkin sitä. Olen itse siis 22 vuotias ja hän 24 vuotias.

Ensimmäiset kaksi vuotta meni vilauksessa yhdessä olemisella. Vietimme aikaa paljon yhdessä ystäviemme kanssa tai niin että mukana oli aina joku kolmas henkilö. Tämä on ihan tahattomasta syystä, molemmat ovat aina pitäneet ovet auki ystäville ja siksi ystävät ovat saattaneet tulla vaikka jo sunnuntai aamuna kymmeneltä (mikä on joskus tosi rasittavaa kun itse on juuri herännyt ja puolipukeissa :) ).

Kahden vuoden jälkeen muutimme toiselle paikkakunnalle ja ensimmäistä kertaa kunnolla saman katon alle. Täytyi alkaa tulla toimeen keskenämme. Alku meni ihan hyvin, kun sovittiin erinäisiä asioita kämpän hoidosta.

Jossain vaiheessa suhdettamme huomasin, että en tiedä oikeastaan rakastanko miestäni vai en. Hän on tosi ihana ja saa minut monesti nauramaan. Toisaalta ärsyynnyn todella monesta pienestä seikasta joita hänellä on, eikä hänessä ole ikinä ollut sitä kunnon kipinää tai kiihkoa jota kaipaan suhteelta. Hän on enemmänkin turvallinen nallekarhu jonka kainaloon voi käpertyä.

Olen miettinyt monesti millaista elämä olisi ilman häntä. Olisinko onnellisempi, olisiko minulla tulinen mies jonka kanssa elän täysillä ja nautin elämästä. Kun suhteessa ei ole oikeastaan mikään vikana, mutta silti tuntuu ettei tämä riit%C

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat