Masennus

Vierailija

Hei!
Olen 17w tyttö, olen pitkään ollut väsynyt ja minulla on selittämättömiä nivelkipuja. Viimeksi sitten kun kävin lääkärillä, hän määräsi minulle masennuslääkkeitä (Zoloft) sitten hän sanoi että jos ei lääkkeet auta niin minun pitää siirtyä psykiatrin puolelle.
Eli olen nyt alkanut miettiä, voiko olla masentunut tietämättään? Olen syönyt lääkkeitä 2 vikkoa, ja en ole huomannut mitään eroa?!

Haluaisin mielelläni kuulla toisten kokemuksia masennuksesta! Miten se alkoi? Miten/kuka sen huomasi? jne.. :)

Sivut

Kommentit (33)

Vierailija

Voi kuule, voin kertoa!

Jäin ilman koulupaikkaa, sitten se oli ihan "ok" juttu, ei mitään.. noo sitten kaverit ja poikaystävä rupes käymää kouluu, ja sain ajan kulumaan, sitten rupesin ymmärtää etten saa aikaa millään kulumaan enkä enään haluu missään käydä, ajattelin että se on ohimenevää, että tää tuntuu vaan nyt tältä, että kyllä mä selviin tästä, että enemmän lenkkiä..
Sitten jaksoin kaks viikkoa tätä, sitten ne seinät kaatukin vaan niskaan, ja nyt ne on niin nurin kaikki seinät, eikä niitä enään saa kokoon. Joka asia itkettää, mikään ei ole muka hyvin, en halua ketään nähdä, en haluu vastaa puhelimeen ja jos vastaankin niin toivon, että se puhelu ei kestäis 2 sekunttia pidempää. Kavereita en halua nähdä kun en jaksa kuunnella niitten kouluhössötystä, kun oon niin katkera, että jäin ilman paikkaa, en halua mitään kuulla! Mä huomasin itse yhtenä päivänä, kun heräsin, niin rupes heti itkettämään, enkä halua nousta sängystä, suihkussa en jaksa käydä, enkä haluu nettiä aukasta, enkä haluu ees postia aukasta.

Täältä pohjalta on TODELLA VAIKEA nousta, enkä varmasti jaksakkaan nousta, koska vielä enemmän mieltä painaa, kun sairastan reumaa joka on todettu 2 vuotta sitten, ja diagnoosi on ollut vasta 3kk eikä tätä saada kuriin, eikä tää yhtään mun mielialaa auta!

Vierailija

Äidilläni on masennus ollut jo pitkään, tosin nyt pikkuhiljaa paranemaan päin. Hänen masennuksensa alkoi stressaavasta työpaikasta ja uniongelmista. Äitini oli masentunut tietämättään, eikä sitä kukaan meidän perheessämme arvannut ennen kuin hän yritti itsemurhaa.

Halusin vaan sanoa, että hänellä meni kuukausi, jopa kauemminkin ennenkuin lääkkeet alkoivat vaikuttaa jotenkuten. Hän joutui vielä vaihtamaan merkkiäkin, eli kaikki merkit eivät sovi vaan kaikille.

Jaksamista kaikille, jotka sairastavat masennusta!

Vierailija

Paupau, et ole yksin.
Mä valmistuin keväällä, mutta töitä ei löydy, hain ammattikorkeakouluun, mutta en päässyt.. kesällä se vielä tuntui ihan luonnolliselta et on "lomaa", mutta sit kun avomiehellä alkoi taas koulu ja kaverit olivat töissä niin alkoi ahdistaa.
Olen hakneut töihin niin moneen paikkaan, mutta en ole päässyt. Olen oikein katkera niille, jotka ovat "mun paikan" sitten vieneet, kyseisessä esim. kaupassa kun käy tekisi mieli kysyä niiltä että "jaahas, sinäkö mun työpaikan veit, miten helvetissä muka sä oot niin paljon mua parempi?"
Useimmat päivät on just sellaisia, että ei jaksais nousta edes sängystä ylös, eikä ketään kavereita nähdä. Joskus on niitä parempiakin päiviä, jolloin pakotan itseni ylös ja ulos kavereita näkemään. Olen ollut ennenkin masentunut, enkä todellakaan halua takaisin siihen, mutta tuntuu siltä kuin joutuisi joka päivä taistelemaan sitä vastaan. Ja nyt on paniikkikohtauksetkin alkanut vaivata taas, eikä sekään helpota tilannetta yhtään.
Sain eilen soitettua vihdoinkin lääkärille asiasta, kolmen viikon päästä on aika... :P

Hirveä avautuminen... :D Mutta joo. Tukekaamme toisiamme.

Vierailija

Mä olen sairastanut masennusta nyt viisi vuotta, joista neljänä käynyt psykologilla/psykoterapeutilla/psykiatrisella lääkärillä. Alunperin se alkoi koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä. En saanut unta öisin, harvoin ennen kuutta, en jaksanut enkä tahtonut (kiusaamisen vuoksi) käydä koulua ja usein vain itkin, viiltelinkin silloin tällöin. Sitten vaihdoin koulua yhdeksänneksi luokaksi ja sain kavereita, jolloin masennuskin parani vaikeasta keskivaikeaksi, mutta sängystä oli silti univaikeuksien takia vaikea päästä ylös. Lukion ensimmäisellä tunsin jo melkein parantuneeni, enimmäkseen ystävieni takia. Siinä meni pari vuotta minuun nähden todella hyvin, kunnes on-off-suhde narsistisen henkilön kanssa laukaisi masennuksen uudelleen. En pystynyt jatkamaan päivälukiossa, mutta onneksi pääsin iltalukioon. Välillä on hyviä jaksoja, välillä ryyppään vain yksinäni ja nukun kuusitoista tuntia vuorokaudessa. Joskus en syö juuri lainkaan viikkoon ja välillä ahmin kaksin käsin kaikkea hyvää. Välillä pelkään että elämäni tulee aina olemaan sellaista ja ratkean epätoivoon...

Tuntuu että olen kokeillut kaikkia mahdollisia mieliala- ja unilääkkeitä, eikä yhdestäkään ole ollut MINKÄÄNLAISTA apua, vain haittaa. Unilääkkeistä esim. bentsot, joita väitettiin takuuvarmoiksi, eivät auttaneet nukahtamaan. Suosittelen muille masentuneille mieluummin liikuntaa, se auttaa mielestäni paremmin. Ainakin minua auttaa myös, kun keksii itselleen mahdollisimman paljon tekemistä. Sikäli iltalukio on siis huono mulle, kun siellä ollaan niin vähän aikaa eikä se ainakaan multa vaadi juuri ponnisteluja.

Mulla sikäli teihin aiemmin kirjoittaneisiin nähden erilainen tilanne, että rakastan kavereiden tapaamista, välillä tuntuu että ainoat hyvät asiat ovat juuri kavereiden ja eksäni näkeminen, ainoat asiat joista jaksaa innostua.

Toivottavasti kaikki pärjäilee...

Vierailija

Itse olen kans pohtinut olenko "taas" masentunut.. koskaan sitä ei ole diagnosoitu mutta luulen että teininä olin masentunut kun mikään ei ollu hyvin ja itselle halusi vain pahaa jne. Paranin kun aloin seurustella :) piristi kummasti! Nyt on taas hieman sellanen fiilinki kaikki on iha perseestä! tunnen itteni koko ajan väsyneeksi eikä jaksais mitään tehä! Itkettää ja on surullinen mieli. Tosin nyt tulee semmosia aaltoja jolloin tuntuu että "elämä on ihanaa" kunnes hetken päästä ei jaksais enää.. huoh.. ja se vielä kun en tiedä kenen kanssa voisin jutella asioista. Mutta yritetään pärjätä täällä!

Vierailija

Siis ihanaa WholeLottaLove, piristit mun päivää!
Eli en ole siis ainut koko helvetin maailmassa, joka potee tota aivan samaa, siis ihan kun olisin omaa elämää lukenu kun luin sinun jutun.

Mullakin noita paniikkikohtauksia on taas ruvennu tulemaan, ja olis tarkotus lähtee joulukuussa thaimaaseen, saahan nähä mitä lentomatkasta tulee :D
Ehkä tää syksy mulle tän puhkas, ja sitten kun asun "ihanassa" tuppukylässä, niin ei tää olo oo yhtään helpompaa täällä, niin oon sitten todennut että kannattaa mun vaan sulkeutua neljän seinän sisälle.

Ja sitten luonnollisesti tulee kiukuteltua ja itkettyy ja huudettua läheisille, niin nyt sitten sain eilen kamalan sodan aikaan äitin kanssa, on tosi hienoo joo!
Mä oon ajatellut etten menisin vielä lääkäriin, kun en haluaisi niitä mömmöjä rupee syömään, koska ne voi pahentaa oloa, ja sitten niistä ei pääse eroon, mutta jos tätä kauankin jatkuu tai tila huononee, niin sit ei auta kun vaan jojon päähän hypätä, tai mennä lääkäriin.

Onneks toi isäntä taas tuli himaa koulusta, niin pääsee lähtee käymään kaupassa, kun ei paljoo uskalla yksin mennä, että jos siel romahtaa olo, niin siinähän sitten ollaan.

Tsemppiä kaikille! :)

Vierailija

Kummasti helpottaa kyllä kun huomaa, ettei ole ainoa kenellä on ongelmia... :)

No, mä nyt sitten ilmeisesti sain töitä. Nyt vaan pelottaa, että miten mä siellä pystyn olemaan noiden kohtauksien kanssa... -_- Ja työt vielä kaiken lisäksi alkavat ennen kuin pääsen lääkäriin. Ja nyt muakin pelottaa just se, että jos jotain lääkkeitä rupeaa syömään niin siinä menee vähintään se pari viikkoa ennen kuin auttaa, ja vielä jos oireet sen kahden viikon aikana pahenee niin miten siellä töissä muka pärjää. Argh. Onneksi on sentään vain osa-aikatyötä. Jouluapulaisena vain, niin parin kuukauden keikkahan on kyseessä, ei sen pidempi aika.
Pitää vain toivoa, että olo helpottuu kun pääsee/joutuu taas ulos ihmisten ilmoille.

Vierailija

Mutta sehän on hyvä, että sait töitä!
Toivottavasti ne kohtaukset rupeis helpottaa sulla, kun huomaat, että pääset jaloille, ja että asiat rupee selviimään, ja loksahtelee paikoilleen.

Onnea silti vielä työpaikan johdosta! :)

Vierailija

Mutta muistakaa ystävät, masennuksella on monet kasvot, eikä sitä aina itse huomaa!
Mä itte huomaan, kun oon masentunut, kun olin fysioterapiassa, niin sitten tulin kotiin, niin meitin koira oli ollu mun sängyssä, niin sain kamalan raivarin ja rupesin itkee, vaikka eihän siinä ole mitään pahaa, enkä oikein jaksais ulos lähtee koiran kanssa, vaikka maisa ei vaadi multa mitään, se ei vaadi, että mun pitää kertoo mikä, se ei vaadi mua edes puhumaan, se vaan toivoo että olisin sen kanssa, ja antaisin pahaolon pois.

Voi kun tää elämä on vaikeeta nyt..

Vierailija

Olin viime syksynä ehkä puolen vuoden ajan melko masentunut. Ensirakkaus jätti ja sen jälkeen en syönyt, itkin ja viiltelin vaan eikä mikään kiinnostanut, en jaksanut tehdä YHTÄÄN MITÄÄN.. Kukaan ei tainnut edes huomata vaikken ollu lainkaa nii ilonen missää ja olin omissa oloissani jatkuvasti. Viiltelyjäljetkin unohdettiin todella nopeasti.
Tämä syksy on ollut paljon onnellisempi mutta vaikea. Tulee jatkuvasti kaikki viime syksyn paha mieleen ja näen painajaisia ja on muutenkin univaikeuksia..
Mun "masennukseni" ei siis oo ollu sinällään mitenkään paha mutta sekin tuotti jo paljon vaikeuksia. En voi kuvitellakkaan siis oikein pahasti masentuneiden tuskaa.. :s

Vierailija

Sitä on monen vaikea ymmärtää, tai kuvitella, minkäläistä tuskaa moni pitää sisällään? Monilla on työ tai koulu, etkä sä voi siellä näyttää pahaaoloa, kaikki purkaantuu samaan syssyyn sitten aina kotona, ja huomataan kuin loppuun on voinut ihminen palaa..

Pääasia että olet jo päässyt edes vähän jalkeilleen! :)

Vierailija

Mulla on varmaan eri tilanne, mutta olin 16 vuotias, ja masennuin...
Viiltelin itseäni ja päässäni liikkui vain itsemurhaa, rupesin lintsaamaan koulusta ja jäin luokalle kaksi kertaa...
Elämässäni tapahtui kauheita asioita, sen jälkeen minua vietiin psykiatriseen hoitoon 1 kk, en tahtonut palata vanhaan kouluuni,ja sain uuden koulupaikan, eli Auroran koulu, käyn samalla terapiassa...
Lääkkeistä, puheen olleen, niin musta se ei auta... joo se rauhoittaa mieltä, mutta se pahentaa, oot siitä riippuvainen ja lihoat.
Siinä ei ole järkeä.
Kuitenkin terapian käynti antoi minulle voimia, uskalsin avautua ja olla rohkea sekä itsevarmemmin...
Nykyään opiskelen stylistiksi, Roihuvuoren ammattikoulussa.
Ja olen todella tyytyväinen elämääni.
Voimia teille siskot! <3

Vierailija

Riippuu varmaan paljon lääkkeistä ja ihmisestä, että miten ne auttaavat vai auttavatko ollenkaan. Itse en saanut lääkkeistäni mitään sivuvaikutuksia ja muutenkin ne auttoivat tosi hyvin varsinkin paniikkikohtauksiin. Ilman kohtauksia sitten masennuskin helpotti huomattavasti ja oli paljon parempi olo.

Enää muutama päivä niin pääsen vihdoinkin lääkäriin. Töissä olen tähän asti pärjännyt aika hyvin, mutta iltaisin töiden jälkeen saattaa ahdistus palata.

Vierailija

Kun luen näitä tarinoitanne täällä, minulle tulee omat muistot myös mieleen...Olen itse kokenut myös masennusta. : / Olen onneksi itse päässyt tästä yli, mutta voimia teille muille!

Vierailija

Luulen olevani masentunut. Syyksi epäilen juurikin tuota sika-epidemiaa, meinaa pelkotilat päästä ylitse muiden.. mitä jos joku tutuistani kuolee, ylipäänsä kukaan enää maailmasta? Kauheaa :(

Sairastin vielä tuossa (epäilin possunuhaa mutta varmuutta ei ole) ja jouduin olemaan yli viikon yksin kotona ja käymään kovien oireiden takia useasti lääkärissä (jotka eivät sitten edes mitään löytäneet ja laittoivat pelkojen kanssa takasin kotia) ja tuntui että seinät kaatuu päälle. Onneksi pääsin viimein kouluun ja tuntuu jo hieman paremmalta.

Epäilen masennusta siksi että kaikki asiat ahdistaa, mikään ei huvita ja ruokakaan ei maistu. Paha olla ja tekee vain mieli itkeä.

Toivon että tuo epidemia nyt laantuisi kun ihmisiä on rokotettu. Voi mahoton... :'(

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat