Sosiaalisten tilanteiden pelko - Terveys ja hyvä olo

femma

En löytänyt omaa keskustelua sos. tilanteiden pelolle (mutta yleisesti peloille ja fobioille kyllä), ja ajattelin tehdä tälle ihan oman keskustelun.

http://www.introspekt.fi/artikkelit/sospel.html Tuolla tietoa kyseisestä fobiasta.

Onko täällä ihmisiä, joilla olisi tämmöisiä pelkoja? Mistä ne on peräisin? Missä tilanteissa ilmenee?

Itselläni tätä on ollut useamman vuoden ajan. Sitä ei kuitenkaan päälle päin juuri huomaa, koska pyrin olemaan reipas ja puhelias, ja näin ollen peitän sen. Ehkä se on sitä, että en halua tuntemattomien ihmisten huomaavan, miten heikko oikeasti olen. Tyhmää, tiedän.

Olen aina ollut melko ujo uusien ihmisten kanssa. Minun on ollut vaikea puhua tuntemattomien ihmisten kanssa puhelimessa, hoitaa virallisia asioita tai esim. mennä uuteen paikkaan yksin. Myös esitelmien pitämiset ovat olleet ihan hirvittäviä asioita: kädet tärisee, ääni häviää ja tunnen oloni pelleksi muiden edessä. Kännissä estot ovat hävinneet eikä ihmisten tapaaminen ole ollenkaan ollut jännittävää.

Viime vuoden aikana on hieman helpottanut. Edelleenkään en mielelläni soita virallisiin paikkoihin, ellei ole aivan pakko. Uuden ihmiset jännittävät edelleen, muttei kuitenkaan niin paljoa.

Olen parin viikon aikana harjottelussa päiväkodissa ollessani huomannut, että tarkkailen hirveästi itseäni. En osaa ottaa myönteistä palautetta vastaan ja pienestäkin kritiikistä otan helposti itseeni. Vaikka olen ollut harjoittelussa jo useamman viikon, jännitän edelleen työkavereitani, vaikka he ovat todella ihania ja mukavia. He eivät ole sanoneet sanaakaan mitään kielteistä minusta. Sen takia ehkä pelkäänkin, että mokaan.

Hikoilusta on tullut todellinen riesa. Tai nyt vasta olen siihen kiinnitänyt huomiota. Vaikken muuten juurikaan jännittäisi, kainalot kastuvat todella nopeasti ja se häiritsee kamalasti. Ei auta vaikka mitä deodoranttia käyttää. Kun hikoilen, jännitän huomaavatko tai haistavatko muut sitä, mikä aiheuttaa lisää hikoilua. Noidankehä on valmis. :?

Kommentit (8)

olematon

Mulle kans esim. esitelmän pitäminen vähänkään sellasessa porukassa jossa ei kaikki oo mulle aivan tuttuja on ihan kamalaa. muistan joskus yläasteella ja vielä lukiossakin kuinka ääni värisi ja paperit käsissä tärisi. :roll: Mäkään en aina osaa positiivista palautetta vastaan ottaa, ja oon muutenkin aina ollut kamalan ujo ihminen, mutta musta tuntuu että oon pääsemässä vähän yli tästä systeemistä. Onneksi. Kiitos siitä työlle ihmisten parissa.

Tenshineko

Kyllähän meitä löytyy varmasti joille erilaiset sosiaaliset tilanteet ovat kauhistus! Minä esimerkiksi! Koko ikäni kiusattuna (koulu, työ, vapaa-aika...) olen todella rajoittunut mitä tulee muille niin tavalliseen kanssa käymiseen toisten ihmisten kanssa...vatsa menee sekaisin, pyörryttää ja hikoiluttaa ja änkytän, jo ihan siinäkin kun esim.tällä viikolla jouduin käymään eräässä virastossa noin 5 minuuttia... Jopa tämä kirjaston koneella olo tuo jonkin asteisen ahdistus kohtauksen lähes joka kerta, varsinkin jos joku menee ohi tai tulee viereiselle koneelle niinkuin juuri nyt :? Tilanne on todella inhottava ja,no, rajoittava...puhelimessa minulla sen sijaan ei yleensä ole ongelmia.

olivia p

Itellä kans sosiaalisia "pelkoja". Tässä jotain:
-Esiintyminen yksin porukan edessä, tärisen, hikoan, menen tulipunaiseksi, ääni tärisee jos nyt saa ääntä kurkusta ylipäänsä, hävettää enkä pysty katsomaan yleisöä vaan tuijotan lattiaa, jälkeenpäin mietin asiaa viikkotolkulla ja palaan siihen aina uudelleen "voi mitähän ne ihmiset mietti musta" jne.
-Kaupassa käynti, kassalla maksaminen (kaikki kyttää! :cry: ) oli ennen todella vaikeaa ja oireet olivat samankaltaisia kuin ylempänä ^. Varsinkin pienemmissä kaupoissa jos joku kylän juorumummo kyttäsi pitkään ja supatti vieressä olevan samanmoisen kanssa ilmiselvästi minusta niin juoksin pää viidentenä jalkana kotiin. Nykyisin olen näistä päässyt eroon koska yksinkertaisesti olen vain joutunut tekemään sitä, ajan kanssa se pelko hälveni. Nykyään jos joku mummo supattaa ja kyttää niin kävelen ohi NIIIIn nautinnollisesti 10cm koroissa lanteita keinuttaen ja korjaan ryhtini niiiin ryhdikkääksi, heitän arvon rouville ohi mennessäni niin nasevan kommentin kuin keksin. Ja nautin täysin rinnoin kun heidän poskensa nykivät ja silmät muljottavat kauhusta. :wink:
-Yksin yleisillä paikoilla, ei kaverijoukkiota turvana, esim ruokalassa syöminen (voi mitä jos mä vedän ruokaa väärään kurkkuun ja rupean yskimään? mitä jos lasi tippuu vahingossa lattialle ja menee rikki, sitte kaikki kattoo ja nauraa ja puhuu paskaa..jne) oli ennen aivan mahdotonta (nimim n. 5 krt koko yläasteen aikana ruokalassa käynyt) nykyisin pienellä hermoilulla menee mutta tähänkin tottunut.
-Soittaminen virastoihin, pankit yms, jos kerran otan luurin käteen ja luovutan niin ei tule yleensä soitettua. Mutta jos otan se luurin ja naputan numeron niin nopeasti etten ehdi itse edes tajuta niin yleensä puhelu sujuu hyvin ja osaan puhua sillai "kohteliaasti vieraalle" :)
Jonkun kerran ollut niin epäkohteliasta, suorastaan asiakasta halveksivaa asiakaspalvelua että olen melkein päästänyt itkun kun olen lopettanut puhelun (miks se noin vihanen oli? enhän mä mitään epäkohteliasta sanonu tai mitään..) ja syyttänyt itseäni ja miettinyt puhelua viikotolkulla. Tällainen asiakaspalvelu ruokkii pelkoja aika kiitettävästi.

Nuoruudessani kun en uskaltanut tehdä jotain asiaa tai uskaltanut puhua tai kysyä jotain ja menin äidilleni niin tämä vain tokaisi halveksivasti ja vihaisena että pitää ite uskaltaa ja en minä sinun puolestas kysy (ja ikää about 3vee). Siitä tuli tunne ettei äitini välitä, nyt myöhemmin olen alkanut ymmärtää hänen "kannustamistaan" sosiaaliseksi ihmiseksi jota hän vieläkin tekee, mutta tuo kannustus meni aivan liian överiksi ja minulla aiheutti vain ja ainoastaan täysin vastakkaista mitä piti.
Vielä nykyäänkin äitini halveksii "kun en uskalla tehdä mitään" ja välillä tekee mieli melkein vetää lättyyn.. että oma vikas ku et ottanut syliin silloin 15 vuotta sitten ja tullut yhessä mun kanssa kysymään kun en uskaltanut. :evil:
Myös ala-asteen opettajani oli kamala tyranni, istutti omat mielipiteensä oppilaiden päähän (kukaan ei saanut olla toista mieltä koska vain hänen mielipiteensä oli ainut ja oikea) ja suorastaan tuntui manipuloivan pieniä oppilaita. Kehuja hyvistä asioista tuli harvoin ja huonoista asioista valituksia tuli joka ainut kerta.
Epäilen noiden asioiden vaikuttaneen omiin pelkoihini, ainakin. Monista asioistahan ne tietysti johtuu. Tuossa vain jotain esimerkkejä.

Mua ärsyttää etenkin se että monet ihmiset ei edes tajua tällasia pelkoja olevan olemassakaan ja vähättelee niitä "sä oot vaan niin ujo ja hiljanen" "Ei, en todellakaan oo hiljanen enkä kovin ujokaan, mä vain pelkään ja olen arka :) "

Itelle eniten on auttanut se kun kuulin jonkun joskus sanovan että pelossa ei voi elää, ja se on aivan totta.
Kun 99 vuotiaana mietit kun et silloin 70 vuotta sitten uskaltanut laittaa sille pojalle tekstiviestiä kun pelkäsit pakkeja niin kovaa niin jos olisit laittanut sen viestin niin nyt ainakin tietäisit olisiko poika antanut pakit vaiko ei.. :)

Myös yksinkertaisesti asian tekeminen esim. kaverin kanssa joka ymmärtää sua ja auttaa ja rohkaisee siinä tilanteessa, auttaa mielettömästi. Mun mies on just samanlainen vaikkei me siitä puhutakkaan, mutta huomaamatta esim. kaupassa tuetaan toisiamme.

Aina pitää myös miettiä että mitä sä siinä menetät jos soitat pankkiin ja sanotkin jotain hassua tmv, tuskimpa kovin paljoa?

Insomnia

:? itselläni myös tuollaisia ns. 'oireita', mutta ei tuota sos.tilanteiden pelkoa ole koskaan missään todettu.

Olen myös ollut kiusattu niin ala-asteella kuin ylä-asteellakin. Ja luulen että se on suurin syy siihen miksi itselläni on ollut näitä oireita tai miksi olen tuntenut näin ja tunnen vieläkin, tosin jo lievemmin kuin ennen.

En voinut mennä ruokalaan, ehkä kerran ylä-asteen aikana kävin ruokalassa syömässä ja siihen se sitten jäi kun en uskaltanut syödä muiden ihmisten nähden, suurimman osan välitunneista vietin tyttöjen vessassa koska siellä ei porukkaa yleensä paljoa ollut, joka olisi voinut arvostella minua tai katsoa alentavasti kun kuljen heidän ohi.

Kun istuin luokassa tarkkailin kokoajan itseäni ja yritin esittää mahdollisimman rentoa ettei kukaan huomaisi kuinka ahdistunut olin, samoin kun kuljin koulun käytävillä, katseeni oli lähes aina lattiassa tai jossain muualla niin etten katsonut ketään silmiin.

Kavereita eikä ystäviä ollut paljoa eikä ole kyllä nytkään, sillä on todella vaikea tutstua uusiin ihmisiin koska pelkään etteivät he pidä minusta ja jos pitävät niin tunnen että he vain esittävät mukavaa mutta eivät todellisuudessa halua olla kanssani missään tekemisissä. Tai sitten alkavat puhua paskaa minusta muille.
En koskaan keksi mitään sanottavaa ja alan ajatella että nyt vaikutan heidän mielestään liian hiljaiselta ja siinä iskee paniikki ja tulee todella paha olla..kun mietin etten osaa edes suutani avata.

Onneksi suurin ahdistus on jo hävinnyt ja olen yrittänyt olla ajattelematta kokoajan sitä mitä muut ajattelevat itsestäni.
Ehkä se tästä :?

tuli ainakin avauduttua :D

Draconella

Pelkään useita tilanteita,joskus en edes ajattele mutta joskus en voi edes tilata ravintolassa ruokaa,kun tunnen tukehtuvani tilanteeseen. :?

En pysty olemaan oma itseni kuin kahden ihmisen kanssa,mieheni ja äitini.
Tästä syystä minulla ei ole kuin hyvänpäivän kavereita,ei mitään läheisempiä,koska en halua näytellä sellaista mitä en ole.

Kovin huono itsetunto minulla ei ole,siitä ei pitäisi johtua,mua vaan ahdistaa mennä kauppaan yksin,tai kävellä koulun käytävillä.
En tiedä mitä pelkään ja se vituttaa.

nassukka

täällä kans yksi "ujostelija"..
En kertakaikkiaan kykene hoitamaan mitään asioitani. kaikki puhelut ovat täyttä tuskaa, en osaa puhua puhelimessa kenenkään kanssa, en edes parhaiden ystävien :( Usein on tärkeitä asioita jäänyt tekemättä, kun ei vain ole uskaltanut painaa sitä vihreää luuria.

Kaupoissa/vastaavissa julkisissa paikoissa käyminen yksin on myös todella vaikeaa, tosin kaupassa käyminen on alkanut helpottua, kiitos shoppailupakkomielteen :D Mutta esim pankissä asioiminen saa pumpun hakkaamaan, pyörryttämään, kädet hikoamaan, jalat vapisemaan, henkeä salpaamaan ja ties mitä.. Koulunkäyntikin on kärsinyt todella paljon tämän asian takia. tuntuu aivan ylivoimaiselta kävellä aamulla yksin luokkahuoneeseen. Kuvittelee aina matkalla että kaikki käytävällä olijat tuijottavat (näytänköjän sittenkin lihavalta näissä vaatteissa? entä jos kävelen kummallisesti? entä jos takin helma on huonosti tai vetoketju auki?) ja että jos onkin taas luokkia vaihdettu tietämättäni ja kävelen tyhmänä väärään luokkaan. tämän takia on poissaoloja tullut aivan liikaa.

Ihmisten edessä esiintymistä en kykene edes ajattelemaankaan.. Vuosi sitten koulussa pakotettiin esiintymään luokan edessä (lukemaan erittäin lyhyt runo). Oli hyvin vähällä etten pyörtynyt sinne eteen. Jalat löivät loukkua, naama helotti todella punaisena, mistä opettajakin vielä jälkikäteen mainitsi :P Tuntui vain kokoajan ettei ääntä tule kurkusta tai jos tuleekin, alan änkyttämään.

Ystäviä on ollut aina vain pari todella hyvää ystävää, ei ole koskaan oppinut tutustumaan uusiin ihmisiin... Parisuhteen myötä viimeisetkin ystävät tuntuivat hävinneen jonnekkin, ja nyt eron jälkeen, en enää meinaa poistua neljän seinän sisältä. Alkoholi on helpottanut vkloppuja, jolloin uskaltaa jutella uusille naamoille. Ystäviä näistä tuttavuuksista vain ei koskaan tule, kun en uskalla edes moikata selvinpäin jos vastaan kävelee. En koskaan "tuppaudu" kenenkään seuraan ellei erikseen pyydetä. tuntuu aina etten ole tervetullut jos itse menen juttelemaan tutuille. "eivät ne kuitenkaan halua tällaista tuppisuuta seuraansa".
Uusille ihmisille on todella vaikea puhua selvinpäin, pelkää kokoajan että sanoo jotain väärin ja miettii kokoajan mitä uskaltaa sanoa.
Yksin ihmisvilinässä kävellessäni, katselen vain maahan kaiken aikaa. kaverit ovat monesti ihmetelleet kun kävelen ohi kuin en tunnistaisikaan, mikä johtuu vain siitä etten uskalla katsoa ihmisiä silmiin -> en tunnista tuttuja tuntemattomista.

Tuntuupa helpottavalta että on muitakin samanlaisia :) Olen jo jonkin aikaa harkinnut terapiaan menoa, tämä alkaa todella haitata elämää.. Muutamaan kertaan on tullut itkettyä itsensä uneen tämän asian takia, ahdistaa vain niin älyttömästi.. Ei vain millään uskalla ottaa yhteyttä terapeuttiin :(

zandra^

Kiva tietää että on kohtalotovereita... mulla se suurin ongelma on ehkä puhelimessa puhuminen. Inhoan äärettömän paljon virallisiin paikkoihin soittamista, ja yleensä käynkin hoitamassa asiat paikan päällä (esim. ajanvaraukset kampaamoon yms.). En edes tiedä miksi, mutta paikan päällä tilanne ei ole niin jännittävä, vaikkakin jännitän silti ainakin vähän ja mietin etukäteen tarkkaan mitä sanon. Ainahan paikan päällä käynti tulee myös halvemmaksi, soittaminen kun maksaa. Huono perustelu se kuitenkin on, suorastaan itselleen valehtelua. Esimerkiksi kerran meni muutama päivä ennen kuin uskalsin soittaa ja varata ajan toisella paikkakunnalla sijaitsevaan paikkaan :oops: Se oli niin kaukana, että en voinut käydä paikan päällä varaamassa aikaa. Jälkeenpäin tunsin huojennusta, ja jollakin tavalla tunsin voittaneeni itseni. Vaikea ymmärtää sellaiselle, joka ei ujostele tuota. Jos se tästä... Lähiaikoina kun yllättäin (henkistä valmistautumisaikaa noin minuutti) jouduin soittamaan uuteen paikkaan, ei jostakin syystä jännittänyt oikeastaan ollenkaan. Tilanne vaihtelee siis aika paljon, vaikka jännitys tuskin kokonaan poistuu.

Usein myös esitelmät tms. tuijotuksen kohteena/keskipisteenä olemiset on hankalia, mutta ei niin paljon kuin puhelimessa oleminen. En tajua miksi... hääni ovat kuukauden päästä, ja siellähän sitä joutuu olemaan keskipisteenä. Siellä kuitenkin ihmisten utelut meistä ja tulevaisuudesta ärsyttävät niin paljon (olemme salanneet paljon asioita joiltakin vierailta, ja mukana on myös pari möläyttelijää), että se häiritsee enemmän kuin keskipisteenä olo.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on haastavaa. En tuppaudu muiden seuraan väkisin, mutta toisaalta ainainen yksinolokin ahdistaa. Uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen ihmissuhteeni ovat keskittyneet miehen ja tämän sukulaisten ympärille... Hävettää kun on tällainen saamaton ja ujo :cry:

Cee

Voisin sanoa että on mulla jonkin verran ainakin sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaikka kovasti aina yritän sen kieltää itseltäni. Eniten päänvaivaa aiheuttaa joidenkin virallisten puheluiden soittaminen, saatan viivyttää sellaisia vaikka kuinka pitkään ja usein ne myös sitten jää, ellei asia nyt ole mikään kovin välttämätön.

En kuitenkaan jännitä mitään kauppaan tai kaupungille menemisiä, ne on ok. Voin myös mennä virastoihin asioimaan ilman suurempia ongelmia, tai no riippuu vähän asiasta.

Ja joidenkin tiettyjen ihmisten kanssa on aina vähän sellaista jännittämistä, miten käyttäytyä ja mitä sanoa. Mutta ei läheskään kaikkien, vain joidenkin. Tiedä sitten miksi...

Luonteeltani olen yleensä aika ujo ja arka ja mietin paljon mitä muut musta ajattelee. Yritän kyllä kovasti työstää itsetuntoani ja olla ajattelematta mitään turhia ja rauhoittua vähän.

Nyt olis työpaikan ettiminen aika ajankohtasta, mutta sitä tulee vaan viivyteltyä, hitto. Ryhdistäydy nainen!!!!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat