Toimitus kysyy: Onko sinulla paineita tulevaisuudesta? - Terveys ja hyvä olo

antagonismi

Lähinnä perheasioiden vuoksi täällä paineita.
Vanhempani, etenkin äitini, olettavat minun seuraavaan perheenperustamisessa heidän jalanjäljissään. Isäni oli 25 ja äitini vajaa 20 vuotta, kun he saivat minut, esikoisensa. Nyt kun itselläni on ikää 19 ja puoli vuotta, he ovat alkaneet kyselemään lähes viikottain, että joko minulle ja kihlatulleni on tulossa omaa pikkuista. Äitini on myös suunnitellut hääni valmiiksi, tarjoiluja ja juhlapaikkaa myöten. Tämä tottakai ahdistaa ihan hirveästi, kun minulla ja miehelläni ei ole edes lähivuosien suunnitelmissa mennä naimisiin tai hankkia omaa perhettä. Toistaiseksi suunnitelmat ovat kouluttautuminen ja työnteko, lisäksi suhdettamme on kestänyt vasta puolitoista vuotta joten kiirettä perheen hankintaan ei todella ole vaikka ajoittain vauva-ja hääkuume iskevätkin. Jostain syystä äitini ja isäni mieliin ei vaan mahdu se, että nykyään kaikki eivät hanki lapsia nuorina ja perusta suurperhettä. Ihmekös tuo sinällään on, molemmat ovat lähes kymmenen lapsen perheestä. Mies on hyvin ahdistunut vanhempieni puheista ja meihin kohdistuvasta paineesta, minä yritän palloilla miehen ja vanhempien välillä sovitellen asioita. "Kyllä me vielä joskus lapset hankitaan mutta se aika ei ole vielä", tutuksi tullut lause. Sinällään harmittaa, että vanhemmat odottavat lapsenlasta niin innokkaasti enkä voi tarjota sitä heille vielä vaikka luulen olevani valmis äidiksi. Kuinka voisin tarjota lapselle hyvän kodin, jos mies on alunperinkin ahdistunut koko aiheesta eikä meillä kummallakaan ole vielä vakituista työpaikkaa puhumattakaan ammattinimikkeestä? Tämän kun saisin painettua vanhempieni päähän, olisin kyllä erittäin tyytyväinen.

Sivut

Kommentit (17)

Mirre

Eniten paineita aiheuttaa tulevaisuus. Koulu, oma asunto, työpaikka, ihmissuhteet.... Kyllähän noita tulee monesti mietittyä. Mutta oon sellainen hetkessä elävä persoona, etten pahemmin jää noista asioista masentelemaan. Yleensä jos jäävät mieltä vaivaamaan niin puhun äidin ja ystävien kanssa.

Omaan itseeni olen täysin tyytyväinen. Kyllähän sitä välillä ajattelee että "voi kun olisin hoikempi ja timmimpi" mutta kumoan heti nuo ajatukset pois, olen juuri hyvä, täydellin (enkä tarkoita mitenkään ylimielisellä tavalla) juuri tämmöisenä kuin olen!
Nuorempana, ala-asteella, itsetuntoni ei ollut läheskään näin hyvä. Olin luokka pienin eli se reppana ja sain kokea kiusaamistakin. Mutta muutettuamme uudelle paikkakunnalle sain ikkänkuin uuden alun ja nyt olen räiskyvä persoona joka ei suostu tallottavaksi! :D

joo siis muoksin :D ikä tänä kesänä 19 :)

Rahel

Todellakin on paineita tulevaisuudesta... Paineita aiheuttaa varsinkin jatkuvasti pidentyvä opiskelu ja epävarma työtilanne.

Välillä tuntuu siltä, etten koskaan tule valmistumaan, vaan saan ikuisesti kirjoittaa työhakemukseen "fil. yo, opinnot loppusuoralla". Ei kuulosta kovin vakuuttavalta... Stressiä aiheuttaa sekin, että valittu opinalani on sellainen, jonka avulla ei töitä helposti löydy eli jos/kun joskus valmistun, joudun samantien miettiä, minne menen seuraavaksi opiskelemaan.

Töitä teen tällä hetkellä väärällä alalla vuokratyöfirman kautta, minkä takia töitä on välillä ihan liikaa ja välillä ei lainkaan. Taloustilanne on samasta syystä jatkuvasti epävakaa ja aiheuttaa stressiä sekin.

Jollain konstilla sitä kuitenkin jaksaa olla edelleen optimistinen ja toivoo löytävänsä mielekkäämpää ja säännöllisempaa työtä, ja että jaksaisi edes sen ensimmäisen tutkinnon tehdä loppuun.

Muoks. Oon siis huomisesta alkaen 29-vee.

Nyytikki

Ikää 20v.

Paineita aiheuttaa tulevaisuus, tarkemmin sanottuna yliopisto. Haluan ainoastaan yhteen paikkaan, ja sinne on tosi hankala päästä. Hain tänä vuonna toista kertaa, ja nyt edessä kolmas kerta. Kovasti kun panostaa, harmittaa toki jos ei pääse. Tulevaisuus huolettaa sen takia, että ei ole sitä varmuutta, että tietäisi mitä tulee tekemään vuoden sisään. Aina välivuosi tuo omaa näkökulmaa, mutta stressaa myös siksi, että ei tosiaan tiedä mitä sitä tekee vuoden, parin päästä eikä ole varmuutta sisäänpääsystä.

Svenna

Kaverit saa aikaan paineita. Minulla tulee joskus paniikkihäiriö tyyppisiä kohtauksia ja jos niistä kerron kavereille kukaan ei voi ottaa tosissaan ja tulee hirveät syytökset niskaan. Siksipä en aikaa niiden kanssa vietäkkään. Kaikkialla mainostetaan kuinka kavereihin pitää pitää yhteyttä ja niitä pitää tukea ja auttaa, osata kuunnella ja luottaa. Mutta näin ei ole ainakaan minun osaltani.

Kun aloin kaksi vuotta sitten seurustelemaan, kaverini muuttui omituisiksi, he eivät ns. pitkäneet poikaystävästäni. Sen kyllä huomasi..tämä rassasi ja vietin aikaani poikaystäväni kanssa. Hänelle voin kertoa kaikki surut ja murheet ja hän ymmärtää paniikkihäiriöstä ja olostani hemmetin hyvin. Mikä on iso helpotus ku nsaa puhua jollekkin.

Olisin vaan toivonut että minulla olisi ystäviä, jotka kuuntelevat ja tukevat, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Taidanpa tuntea itseni onnellisiksi ilman heitä :) On toki kavereita joiden kanssa voi pitää hauskaa ym, mutta tukea en saa. Tai alkaa hirveä paskanjauhanta, ja kaupunki on kuitenki pieni jossa asiat muuttuu matkan varrella ja jokainen saa kuulla sitten eriversionsa.

muoks. olen siis 16.

Toimitus

Teemme Cosmoon juttua nuorten, sekä miesten että naisten, itsetunnosta ja itsetuntoon kohdistuvista paineista. Oletko kokenut lapsuudessasi tai nuoruudessasi, tai koetko parhaillaan, paineita tulevaisuudestasi? Ammatista, koulutuksesta, kivan kundin tai tytön löytämisestä, perheen perustamisesta? Mistä ne saivat alkunsa? Puhuitko niistä ystävillesi tai vanhemmillesi? Miten tilanne kehittyi?

Entä onko peilistä tuijottava tyyppi täysin kestämättömän näköinen ja vyötärön jenkkakahvat tai törröttävä kylkiluu aina kivan vaatteen ostamisen este? Oletko kärsinyt mielenterveysongelmista? Turvauduitko lääkkeisiin? Miten hait apua ja miten tilanne on edennyt?

Etsimme artikkeliin nuorten kommentteja, nimettöminä. Voit kirjoittaa kokemuksistasi palstalla, meilata ne suoraan osoitteeseen: cosmopolitan@sanomamagazines.fi tai jos haluat mielummin kertoa kokemuksiasi esimerkiksi puhelimitse meilaa meille yhteystietosi.

Lisääthän mukaan ikäsi!

Terveisin,
Toimitus

pamsuu

Tulevaisuuden suunnitelmat ovat täysin hukassa. Onneksi on vasta ensimmäinen vuosi edessä lukiossa, joten aikaa aikuistumiseenkin on. Kuitenkin aikuistuminen ja siihen kohdistuvat odotukset painavat päälle. Tavallaan toivoisin kaiken suurten tulevaisuuden muutoksien tulevan heti ja nyt. Ajatus omasta asunnosta ja työstä ovat hohdokkaita, mutta toisaalta ajatus yksin asumisesta ja itsenäistymisestä pelottavat.

Uravalinta on vielä täysin epäselvä. Monet kysymykset pyörivät edestakaisin mielessä. -Onko minusta media-alalle vai tulisiko minusta parempi ravintoterapeutti? Ja entä jos valitsen väärin ja huomaankin alan olevan täysin väärä minulle? Vai tulenko minä ikinä saamaankaan minkäänlaista työtä?

Samalla kun tulevaisuus ja sen suunnitelmat puskevat päälle haluaisi näyttää samalta kuin mediamaailman muoti-ikonit. Haluaisin miellyttää poikaystäväni jokaista haavetta ja toivetta, mutta siinähän menee ihan sekaisin.

Elämässäni on ollut monenlaista jaksoa. Joskus vähät välitän muiden mielipiteistä ulkonäköön kohdistuvissa kysymyksissä ja ajattelen olevani juuri hyvä, ja välillä pitäydyn paastossa ja juoksen lenkkiä vaikka ei jaksaisikaan.

Tulevaisuus ja sen tuomat muutokset pelottavat ja jännittävät, odotan niitä kuitenkin malttamattomana. Kaikki toivottavasti kääntyy parhain päin.

xaz

No voi tuskan määrää, meikällä jäi sitte kokonaan tuo kumppani-momentti pois :roll:

Toinen siskoistani löysi oman kultansa 16-vuotiaana, mikä tietty oli isälle ehdoton no no. He kuiten jatkoivat yhdessä oloa, menivät kihloihin ja tätä nykyä heillä on lapsi.
Isäkin hyväksyi miehen sittemmin.

Toinen siskoistani tapailee ymmärtääkseni erästä miestä, joka on ton toisen siskon miehen sukulaisia. Ja porukat on aivan ok asian kanssa.

Molemmat miehet ovat kokeneita eräkävijöitä joka on tietty totaalista plussaa isälle, täälläpäin kun asutaan :roll:

No, ite olen yhtä miestä käyttäny porukoitten silmien alla. Ei-kokenut eräkävijä, ei mitään hajua poronhoidosta (isän puolen suvun etten sanois elämäntapa) eli hänen silmissään "kaupunkilainen", vaikka muut sanois "tavallinen". Ja kun me vielä alettiin seukkaan ku olin 16 niin se oli taas sellanen tyrmäys isälle ettei tosikaan.

No nyt ku mulla ei sitte oo ketään, niin tuntuu et oon epäonnistunu. Tässä iässä äitikin ku oli jo raskaana ja naimisissa.
Ja ku olin muuttamassa Stadiin, vitsailin kaikille et nappaan sieltä suomenruotsalaisen miehen joka harrastaa purjehdusta ja golfia, niin jopa mun täti katto mua melkein kauhuissaan ja sano et jos nyt kuitenki täältä Lapista sen miehen kattoisit :shock: siis.... äääääääää! Vaikka tiedän et tärkeintä on se keskinäinen rakkaus ja kunnioitus jne, niin meikällä on jopa paineita löytää mies joka miellyttää jokikistä sukulaista :roll:

kutikuti

Isoveli valmistui aikoinaan insinööriksi mahtavin arvosanoin. Valmistumisen jälkeen sai suomen johtavalta firmalta työpaikan. Sittenpä vielä harrastuksen johdosta on päässyt museoon ja kirjaan. Minä olen juuri valmistunut yo-merkonomiksi ja työskentelen tällä hetkellä pikaruokaravintolassa. En saanut opiskelupaikkaa, joten välivuosi -taas-edessä. Vanhemmat painostavat jatkamaan opiskeluja sekä etsimään parempaa työpaikkaa ( vaikka olen oikeastaan tyytyväinen nykyiseen työhöni ) verraten tietenkin aina minua veljeeni. Vanhempien osalta myös kuuluu viikottain kyselyjä olenko törmännyt kivoihin miehiin, eli painostusta myös kumppanin etsimiseen. Itseäni alkaa ahdistaa ainainen vatvominen asioistani, tiedän itsekin sanomattakin ja muistuttamatta että jäin vaille opiskelupaikkaa tai että olen sinkku. Paineet alkaa kasvamaan " mitä jos en koskaan pääse kouluun " " mitä jos en koskaan löydä miestä ". Toisinaan ahdistun suuresti kun alan miettimään jos epäonnistun tulevaisuudessa, ja painostaminen ei auta asiaa yhtään. Äitini on aina toivonut että menen yliopistoon opiskelemaan ( joo, sinnehän mennäänkin vain kävellen sisään " hei tulin teille opiskelemaan " ) . Itse en edes halua yliopistoon.

Ikää oli se vajaat 22.

k87

20-vuotias oon. mulla on itsetuto-ongelmia. vartalo on aina liian lihava (lähinnä reidet, takamus ja maha), en pärjää koulussa, en ole hyvä sängyssä jnejne. nää kaikki on mun pään sisäisiä ajatuksia. oikeesti en ees oo lihava (pikkuse vaan, mutten liian), lukiosta sain M:n paperit ja AMK:sta jään ekan vuoden jälkeen pois 4 keskiarvolla (asteikko siis 1-5).

mä oon ihan varma että tää kaikki johtuu mun lapsuudesta. isä on arvostellu mua koko ajan. esikoisena olin aluks niin iso tyttö ja opin kaiken nopeeta, mut sitten kun sisko synty, mun kehut muuttu haukuiks 'miks et osaa? oot ihan pikkupentu! ymsyms.' isä huomautteli mun liikkumattomuudestani, mahasta, kävelytyylistä, musiikkimausta jnejne. tästä johtuen en esim. hehkuta mitään bändiä tai biisioä, koska pelkään arvostelua.

oon puhunu avomiehelle, äitille, 'anopille', kummitätille ja yhelle kaverille. psykologilla kävin myös, mutta se oli sitä mieltä, etten tarvii enää apua, vaikka ite oisin ehkä halunnu kuitenkin jatkaa. pelotrtaa vaan ajatus koulumaailmaan takasin palaamisesta, entä jos se ahdistus iskee uudestaan? keväisen ahdistuksen takia jäin välivuodelle, koska ala ei ollu oikee. nyt on ihan hyvä fiilis enkä oo ottanu paineita mistään. syksymmällä alan kattoo minne haen ens keväänä.

Nannerl

Mulla ei juuri tällä hetkellä ole pahempia paineita. Lukioaikana olin ajoittain hemmetin stressaantunut YO-kirjoituksista ja pääsykokeista, mutta nyt kun on opiskelupaikka, työpaikka ja mies ja hieman rahaakin, niin on sellainen fiilis, että mikäs tässä tätä elämää elellessä :wink:

Muoks. Niin mä olen siis 21 v.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat