Luottaako ammattiauttajaan vai ystäviin? - Terveys ja hyvä olo

mörökölli

Tein tästä nyt uuden aiheen, vaikka täältä terveys-osiosta löytyikin jo juttua mm. masennuksesta, itsetuhoisesta käytöksestä ja epävarmuudesta. Tämä kun ei oikeastaan liity mihinkään niihin, mutta kaikkiin. Ns. huonohin tunteisiin ja ammattiauttajan apuun. Eli psykologin.

Kysymykseni on monimutkainen, enkä ole varma, osaanko sitä tähän edes oikein selittää.

Minusta tuntuu, että huijaan tunteissani. Näyttelen ihmisille sellaista, jonka he haluavat minun olevan. Hyvillä, parhaille ystävillenikin, olen vain harvoin oma aito itseni. Ja he ovat todella hyviä ystäviä, joten en tajua käytöstäni. Minua on vaikea lähestyä, koska joko olen veemäinen ja hankala tai sitten hiljainen ja ujo. Tai sitten olen vain niin passiviinen ja tylsistynyt, että saan olla rauhassa. Enkä haluaisi varsinaisesti olla rauhassa. Aivan kuin pelkäisin, että he eivät pidäkään minusta, jos olen oma itseni. En ole varma, pidänkö itsestänikään jos olen oma itseni. Mutta ensimmäinen kysymykseni varmaan onkin, että kuinka moni todella kertoo, mitä ajattelee? Ovatko ne teidän ihan aitoja tunteitanne? Minä en pysty sellaiseen avoimuuteen edes todella läheisten ihmisten kanssa. He ovat siis todella hyviä ystäviä ja ovat hyväksyneet sen, että puhun asioistani eri tavalla tai vähemmän, mutta entä jos kertoisin omista ajatuksistani ja epävarmuudestani, niin mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Tämä liittyy siihen, etten luota ihmisiin. En luota myöskään itseeni. En pidä itseäni kirjaimellisesti huonona tyyppinä tmv. mutta muille olen antanut kuvan todella vahvasta ihmisestä. Aina, kun jollain on vaikeaa, niin minuun luotetaan, kysytään neuvoja, pyydetään apua, jutellaan, pidetään hyvänä kuuntelijana, symppiksenä. Itse en ole aikuisiässä keneltäkään apua pyytänyt tai ongelmistani kertonut. Okei, ehkä voinut sanoa jotain tyyliin, että "pitäis päästä kesäkuntoon, kun on vähän lihonut".

Ja tuo, mistä mainitsin jo alussa, että tuntuu, että minun pitäisi kertoa nämä kaikki asiat, jotka vaivaavat minua jollekin, mutta jos en uskalla kertoa ystävilleni, ja siis en tajua, miksen, niin eihän tällaisista asioista kenellekään psykologille mennä juttelemaan? Heilähän on ihmisiä siellä, jotka oikeasti tarvitsevat apua, eikä minun ongelmani oikeastaan ole edes ongelma. En ole masentunut tai itsetuhoinen. Se on lähinnä ongelma, jonka vain minä voin ratkaista. Mutta pyskologi tai vastaava olisi ihminen, johon voisin luottaa, koska makasaisin hänelle siitä. Mutta toisaalta, eihän tuo opeta minua luottamaan ihmisiin oikeassa elämässäni, jos opin, että luottamuksesta pitää maksaa.

En ole varma, onko pohjimmainen kysymykseni vain, että miten oppia luottamaan. Minulla on hyvät välit vanhempiini ja olin iloinen lapsi. Olen vieläkin iloinen, mutta tiedostan enemmän erilaisuuteni, sen etten kuulu joukkoon. Tuntevatko kaikki olonsa tällaiseksi, mutta eivät vain sano? :)
Ymmärtääköhän kukaan edes, mitä yritän ajaa takaa. Nämäkin asiat minun pitäisi pystyä puhumaan parhaille ystävilleni, mutten pysty. He kyllä puhuvat minulle ihan kaikista asioista, mutta minun pitää varmaan harjoitella.

Kiitos, jos joku osaa/viitsii kertoa omista kokemuksistaan tai mietteistään.

Kommentit (4)

neitokainen85

Voi kuule, mörökölli :) Minulla on ollut aika samantyylisiä kokemuksia: että olen erilainen, etten uskalla olla oma itseni jne. Suurin syy siihen omalla kohdallani oli koulukiusaaminen, minkä vuoksi en osannut luottaa ihmisiin. Kolmisen vuotta sitten menin terapiaan, koska ongelmat kaatuivat päälle niin, ettei niitä jaksanut yksin käsitellä. (Oli muitakin syitä kuin tuo äsken mainitsemani.) En ollut masentunut, mutta tarvitsin apua. Onneksi sain sitä.

Ensi kuussa lopetan terapian, koska olen siihen valmis. Olen paitsi käsitellyt ongelmiani, myös saanut lisää itseluottamusta ja uskaltanut paremmin avautua ihmisille, koska olen selvittänyt, mistä luottamuksen puute johtuu. Ilman terapiaa en todellakaan olisi tässä.

Ymmärrän tuon huijaamisen. Itsekin mukaudun helposti siihen, mitä oletan muiden haluavan minulta. Jätän ehkä kertomatta asioita, joista oikeasti haluaisin puhua, tai en sano "ei" silloin, kun oikeasti haluaisin. Toisten huomioon ottaminen on hyvästä, mutta saa myös olla oma itsensä ja määrätä rajansa. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Itseltään ei pidä vaatia mahdottomia: et ole ammattiauttaja. Muun muassa tämän opin terapiassa.

On aika vaikea sanoa, kuka oikeasti sanoo, mitä ajattelee. Toiset eivät osaa olla avoimia tai edes tiedä, mitä tuntevat, jotkut valehtelevat tahallaan.

Kirjoitit, ettet voi puhua ongelmistasi kenellekään ja että vain sinä voit omat ongelmasi ratkaista. Ei minunkaan terapeuttini ongelmiani ratkaissut, minä tein sen itse! Hän kuunteli, kyseli, auttoi minua käsittelemään asioita, havaitsi asioita ja yhteyksiä, joita en ehkä itse olisi havainnut. Jos sinusta tuntuu, ettet voi puhua kenellekään ja haluaisit puhua, kannattaisi varmaan ainakin kokeilla psykologille puhumista. En usko, että se romuttaa kykysi luottamukseen, vaikka hänelle pitääkin maksaa kuuntelemisesta. Eikä sinun tarvitse siellä loppuikääsi käydä, vain se aikaa, kun tarvitset apua tai pääset ainakin alkuun. Psykologille puhuminen voi auttaa sinua myös luottamaan muihin ihmisiin, vaikka suhde onkin erilainen.

Ja jos ystävyyssuhteesi ovat hyvät(eli että koet, että voisit puhua heille asioistasi, jos uskaltaisit), niin kannattaa sanoa, että et oikein osaa puhua heille ja miltä sinusta tuntuu. Ja jos puhuminen ei onnistu, niin kirjoita kirje, sillä pääsee alkuun. Jos he ovat oikeita ystäviä, he haluavat kyllä kuunnella.

Toivottavasti tästä oli jotain apua. Tsemppiä! :)

Abigail

Mörököllin tarina kuulosti minunkin korvaani hyvin tutulta. Olen äskettäin aloittanut terapian ja niissä istunnoissa huomannut, että minulla on aina ollut suorastaan pakottava tarve yrittää miellyttää kaikkia. Se on koskenut sekä ystäviä, perhettä, usein jopa täysin tuntemattomia ihmisiä. Tämä miellyttämisen halu on johtanut siihen, että tuskin kukaan oikeastaan tietää millainen minä oikeasti olen. Minuakin on vaikea lähestyä. En luota kehenkään, olen ujo enkä ole hyvä hakemaan kontaktia muihin ihmisiin. Siksi ystäväpiirini on hyvin pieni eikä tuttaviakaan juuri ole. En uskalla lähestyä uusia ihmisiä, koska pelkään että he eivät pitäisi minusta ja taas vanhoille tutuilleni yritän käyttäytyä mahdollisimman korrektisti, jotta en menettäisi heitäkin.

Pääsyy terapiassa käymiseeni on masennukseni, mutta samalla siellä käsitellään myös noita edellä kirjoittamiani asioita. Minusta on helpottavampaa puhua mieltäni askarruttavista asioista täysin puolueettoman henkilön kanssa, joka ei tunne minua. Terapeutilla ei ole mitään syytä arvostella tai paheksua minua. Hän tekee vain työtään. En usko, että pystyisin ystävieni kanssa puhumaan näistä asioista, koska heidän kohdallaan luultavasti päätyisin esittämään jotain roolia, jonka olen vuosien saatossa omaksunut.

En osaa neuvoa, miten oppia luottamaan muihin ihmisiin, kun se on itsellenikin hankalaa. Ehkäpä kyse onkin siitä, ettet luota itseesi? Kun on varma itsestään, on helpompi myös luottaa muihin. Ja kyllä, meitä on muitakin, jotka eivät tunne kuuluvansa joukkoon. Et ole yksin tuntemuksiesi kanssa.

Kerroinkohan tässä mitään oleellista? Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, joihin ei valitettavasti ole mitään yksiselitteistä vastausta.

mörökölli

Hei kiitos oikein paljon vastauksista. Kuulostaa paljon järkevämmältä asiat, kun joku toinen niistä kirjoittaa. Tiedän, etten myöskään luota itseeni tarpeeksi, mutta se ei kyllä tarkoita, että pitäisin itseäni huonona ihmisenä, kuten taisin jo kirjoittaa. Siis minulla ei ole itseluottamusta, mutta ihan hyvä itsetunto. Ja oikeat termit varmaan kadoksissa.

Vieläkin ajatus siitä, että maksan jollekin, jotta saan oloni tuntumaan hyvältä, tuntuu kummalliselta. Vaikkakinhan te kummatkin taisitte sanoa, että hänen(terapeutin) tehtävänään ja työnään on olla puolueeton ammattiauttaja, joka ei anna mitään valmiita ratkaisuja, mutta siltikin, en pysty käsittämään, että tällaisista asioista menisin puhumaan minnekään mielenterveysalan ammattilaiselle. Siis mähän oon ihan terve. En osaa selittää, mutten kokisi sitä häpeänäkään, jota monet sanovat tuntevansa, jos täytyy mennä johonkin terapiaan tai vastaavaan, vaan ehkä vaan siinä, etten minä oikeasti tarvitse apua. En tiedä, liittyykö tuo sitten siihen itsensä vähättelyyn. Ehkä puhun ensimmäisenä sille ainoalle henkilölle, jolle ei tarvitse maksaa murheideni kuuntelusta, jolla siihen on ns. velvollisuus, joka tuntee minut läpikotaisin ja joka ei siitä huolimatta voi minua hylätä: äidilleni siis. 8) Kaikkein ärsyttävintä on vain se, että ikinä ei tunnu olevan sopiva hetki. Ja silloin kun onkin, niin kaikki tuntuukin hetkellisesti olevan paremmin ja ajattelee, että ehtiihän sitä. On jo monta vuotta ehtinyt.

moores

Psykologilla käymisestä ei välttämättä tarvitse edes maksaa :wink: Itse olen käynyt mielenterveystoimistossa ja se on ilmaista. Oman terveyskeskuksen kautta kannattaa kysellä mitä vaihtoehtoja paikkakunnalla on päästä psykologin juttusille, esim. täällä voi mennä terveyskeskuksen omalle psykologille tai sitten mielenterveystoimiston kautta.

Minäkin monesti mietin, että turhaan käyn siellä kun monella muulla on "oikeita" ongelmia, mutta psykologini kertoi, että ei kannata vähätellä ja kyllä kaikille löytyy aikoja ja että potilaat/asiakkaat eivät huolehdi toistensa hoitoon pääsystä.

Minusta sinun kannattaisi ehdottomasti mennä käymään. Hyvähän se vain on, että ongelma ei ole niin suuri, että tarvitsee vaikka vuosien terapian ja lääkehoidon, vaan voi saada ongelmansa selvitettyä vähemmälläkin.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat