Perheväkivalta - Yleinen keskustelu

Laurau
Snaelaug
Oiskohan tää aiheellisempi tuolla
Terveys ja hyvinvoinnissa tai Ihmisissä ja ilmiöissä...?

jos ei juututtaisi nyt tuollaisiin asioihin, eiköhän se mene täällä yleisellä puolella kun aika häilyvä aihe kuitenkin?

Kiitos Msuh lämpimistä sanoista!

Kommentit (12)

Kiira

Tämmöistä siis. Olisi ihan mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia perheväkivallasta. Onko väkivalta ollut henkistä vai fyysistä / molempia? Olivatko molemmat vanhemmistasi väkivaltaisia, vai toinen pelkästään? Tiesikö kukaan perheväkivallasta? Koetko, että siitä olisi jäänyt "arpia" sinuun?

Meillä kotona perheväkivaltaa on ollut aina. Minulla on kaksi pikkuveljeä ja kaikki me olemme saaneet sen kokea. Väkivalta oli sekä fyysistä, että henkistä; jatkuvaa haukkumista, aliarvioimista, ns. "lyttäämistä". Hakkaamista vyöllä / risulla / mattopiiskalla / paljaalla kädellä, lyömistä, tukistusta, selkäsaunoja jne. Ja molemmat olivat osallisina, sekä äiti että isä.

Koskaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Syyksi riitti joskus jo se, että kävelit television edestä urheiluruudun aikana. Lähinnä se on kai vanhemmille ollut sellaista "pahan olon purkua" --> huono päivä töissä niin me saimme siitä kärsiä.

Kuulin rippikoulussa ensimmäisen kerran elämässäni, että lyöminen on laissa kiellettyä. Olin melko ihmeissäni; olihan se meillä ollut aina osa elämää. Pian rippikoulun jälkeen hyökkäsin äitini kimppuun. Eräänä aamuna äitini yritti pieksää nuorimman veljeni (silloin hän 9v), taas jostain mitättömästä syystä. Syöksyin äidin kimppuun, otin häntä ranteista kiinni ja räjähdin totaalisesti. En muista muuta kuin sen, että huusin hänelle, että jos joskus vielä ketään meistä lyötte, niin ilmoitan poliiseille. Fyysinen väkivalta loppui, mutta henkinen jatkui.

Ja kyllä, on vaikuttanut. Vielä noin vuosi sitten olin mahdottoman ahdistunut, surullinen ja masentunut. Menin viime syksynä psykologille, ja nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa, kun saa purettua kaikki alitajunnassa pyörivät asiat.
Olen älytön suorittaja. Minun täytyy olla täydellinen kaikessa, muuten pelkään, että en kelpaa. Siivoan, kokkaan, leivon, lenkkeilen, olen yltiöpositiivinen, en itke, tai näytä negatiivisiä tunteita. Kuinkahan tästä olosta pääsisi eroon.. Järjellä ymmärrän, että minusta kyllä pidetään, vaikkan en "täydellinen" olisikaan, mutta.. Helpommin sanottu kuin tehty.
Minun on vaikea puhua asioista; ei meillä ole kotona koskaan asioista puhuttu.
On vaikea päästää ketään lähelle.

Viimeisen vuoden aikana olen kasvanut paljon, ja mennyt elämässäni eteenpäin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, olen kertonut miesystävälleni asioista, jotka minua painavat. Ensimmäistä kertaa elämässäni, olen itkenyt miesystäväni nähden. Ja mikä yllätys; eihän se mihinkään karkuun lähtenyt, vaikka vähän itkua väänsinkin :D

Paljon olisi kerrottavaa ja mietittävää. Mutta hitaasti hyvä tulee :)

Laurau

Ensinnäkin olet mahdottoman vahva yksilö ja kaikki sympatiani sulle! Monikaan ei tiedä, ei voi edes aavistella, mitä pskaa sinä ja veljesi on joutuneet käymään läpi. Hienoa että olet uskaltautunut mennä puhumaan ammattiauttajalle: monikaan sinun tilassasi oleva ei niin tee ja kärsii syvästi koko elämänsä ajan - sitä kenellekään näyttämättä.

Perheväkivalta vaikuttaa niin moneen asiaan. Se vaikuttaa itsetuntoon, sosiaalisiin taitoihin, siihen, miten arvostat ja kohtelet läheisiäsi, suorituskykyysi, keskittymiseen...niin moneen asiaan.
Oma isäni oli ennen väkivaltainen, kyllä se puoli piilee hänessä edelleenkin, mutta tilanne on muuttunut hurjasti vuosien takaisesti.
Pelkäsin pienenä, itkin ja tärisin öitä läpeensä, pelkäsin äitini ja itseni puolesta. Olin yliaktiivinen ja raivohullukin lapsena, kaikki johtui perhetaustasta. Teininä olin ahdistunut, masentunut ja sekaisin. Vihasin itseäni ja pelkäsin muita.
Näitä asioita on vaikea miettiä, enkä sitä enää haluakaan, mutta lohdutuksen sanana sinulle: kaikki voi todellakin muuttua. Sä pystyt keräämän ne pienet, hauraat sielusi palat vielä yhdeksi kokonaiseksi palapeliksi, ja ne ääriviivat tulee haalistumaan ajan myötä. Se vaatii paljon kipua, puhumista, asioiden läpikäymistä, rakkautta ja pehmeyttä, mutta sä tulet pääsemään elämässäs loistavasti eteenpäin, kuhan vain teet paljon töitä sen eteen.

Itselläni eteenpäin pääsyä auttoi rakas mieheni ja monet paniikkihäriöiset ja itkunsekaiset yöt, jotka kävin läpi rakkaani kanssa. Rakas piti sylissä ja silitti päätä, kun tuntui että menin pieniin osiin, vaikka en edes tiennyt aina syytä. Rakas sai mut ymmärtämään, mistä mun paha olo johtuu ja hän oli eka ihminen jolle puhuin tosta asiasta avoimesti.
Ilman sitä en olisi tää vahva (vaikkakin hauras) ihminen joka nykyään olen, ja haavat on alkanut parantumaan.

Kaikkea hyvää sulle ja muista kaikesta huolimatta, että sä olet järjettömän tärkeä ihminen tässä maailmankaikkeudessa ja kaunis yksilö sellaisena kuin olet. <3

Msuh

Oli kyllä aika riipaisevaa luettavaa sekä Laurau:n että Kiira:n tekstit :( Eipä minulla itselläni juuri muuta sanottavaa tähän ole, kuin että uskomattoman vahvoja ihmisiä olette, kun olette tuollaisesta selvinneet! Hienoa, että hakee apua ja on lähellä ihmisiä, jotka tukevat. Voimia molemmille tästäkin eteenpäin :)

olematon

Meillä on äiti ollut se, joka on ollut väkivaltainen. Etenkin kun porukat eros, äiti käytös paheni kun jäin hänen kanssaan asumaan. Aikaisemmin äiti haukkui aina isää, josko minuakin, mutta suurimmaksi osaksi isää. Kun isä ei enää asunut meillä, sain kaiken P*skan osakseni. Paitsi että sain kuunnella olevani idiootti, ruma, lihava tms, äiti myös kävi herkästi kiinni hiuksiin. Jo pienenä muistan, että äiti oli aina se, joka tukisti tai löi risulla. Muutaman kerran ollessäni vanhempi hän myös kävi kunnolla päälleni, lyöden ja yrittäen potkaistakin. Paitsi että tämä vaikeutti kamalasti silloista seurustelusuhdettani, se on vaikuttanut hirmun paljon myös itsetuntooni joka on vielä nykyään aika nollilla. Kaikista noloin oli ehkä se, kun minulla oli pari ystävää käymässä, olikohan ne nyt jotkut syntymäpäivät, ku äitini komensi minut tekemään jotakin kesken kaiken, olisikohan ollut vaikka tiskikoneen täyttö. Totesin että "No joojoo" Josta äiti napsahti ja ärjäisi että "Minulle et noin kuule ämmänalku puhu" Ja otti hiuksistani kiinni ja talutti niistä keittiöön. En varmaan koskaan unohda paitsi sitä häpeän tunnetta, en myöskäään sitä kiukkua jonka äiti sai silloin minussa aikaan. Toivon ettei kenenkään tarvitsisi käydä ikinä samaa läpi.. Nykyään äiti kohtelee minua jo ihan ihmisenä, ja välimme ovat jotenkuten parantuneet sen jälkeen kun pari vuotta sitten muutin kotoa pois.

Snaelaug
Laurau
jos ei juututtaisi nyt tuollaisiin asioihin, eiköhän se mene täällä yleisellä puolella kun aika häilyvä aihe kuitenkin?

Aivan hyvin mun puolesta.
Aattelin vain ku on kuitenki sellasia asioita noissa molemmissa ehdottamissani paikoissa, mitkä ehkä tavallaan menis samaan kastiin tän kanssa :-k

Mut jatkakaa vaan.

Kiira

Täytyy myöntää, että olihan se aivan järjettömän vaikeaa mennä ensimmäisen kerran sinne ammattiauttajalle. Ennen sinne menoa, en ollut itkenyt vuosi kausiin. Monesti oli itkettänyt, mutta se itku ei vain tullut. Kun menin sitten psykologille, niin itku pääsi heti kun huoneeseen menin sisään. Ja se jatkui ja jatkui.. Nyt osaan jo itkeä ilostakin :D Ja osaan olla ylpeä siitä, että hain apua, vaikka kynnys olikin suuri. Viime syksynä aloin olla jo melko hajalla, oli varmasti jo aikakin mennä juttelemaan asioista.

Minä kiitän myös miestäni siitä, miten hän on suhtautunut minuun ja ongelmiini. Hän kuuntelee, mutta ei pakota puhumaan. On vieressä ja pitää sylissä, yrittää ymmärtää minkälaista on ollut. Olen oppinut luottamaan häneen, siihen että hän ei lähde pois viereltä, vaikka en aina "täydellinen" olisikaan. Luotan, että olen rakastettava ja hyvä ihminen.

Nuorimmainen pikkuveljeni on nyt 17. Hän on tämän kevään aikana alkanut käymään asioita läpi omassa päässään, ja ollaan asioista paljon keskusteltu. Hänellä on vähän sama ongelma kuin minullakin; molemmat painetaan pahoja ja ilkeitä muistoja pois mielestä, ettei niitä tarvisi ajatella. Nyt ollaan kuitenkin yhdessä mietitty ja muisteltu niitä pahojakin juttuja. Pikkuveli sanoi, että hän muistaa, kuinka olen lapsesta asti AINA sanonut, että älä koskaan ikinä jos isäksi tulet, lyö omia lapsiasi. Sen hän muistaa ihan pienestä asti :)

Toinen pikkuveljeni ei osaa käsitellä asioita samalla tavalla.. Hän on nyt 20 vuotias, ja hakee ratkaisua huumeista. Hän ei osaa käsitellä pahoja asioita ollenkaan, sulkee ne vain jonnekkin alitajuntaan, pois mielestä. Hakee kai huumeista jonkinlaista pakoreittiä sille, ettei tarvi miettiä pahoja asioita.. Olen yrittänyt häntä auttaa, mutta en osaa enää tehdä mitään häntä auttaakseen..

QueenOfDarkness

Mun Isä on alkoholisti ja se hakkas mun äitiä.(Onneksi ei minua mutta on se silti jälkensä jättäny) Vihaan isääni muutenkin ja hän on paha ihminen läpi kotaisin etten edes jaksa ruveta kertomaan mitä kaikkea hän on tehnyt.

TaskuMyy

Pappapuoli hakkasi aikoinaan mummoa kun oli humalassa!
Ikuna en anna hälle tätä asiaa anteeksi, ja vihaan häntä tuon takia!
Mikään ei ole syy hakata; ei edes viina!
Mummo hoiti kodin, teki ruokaa, huolehti lapsista ja palkkana sai viikonloppuisin vyöstä ja nyrkistä :cry:

mamelukki

Kun isäni ja äitini erosi, äiti alkoi jonkin ajan päästä seurustelemaan Mikan (nimi vaihdettu) kanssa. Mika joi joka viikonloppu ja hakkasi äitiäni silloin tällöin. Keskustelin äitin kanssa asiasta useasti, mutta hän ei ymmärtänyt jättää miestä. Mika kävi kerran minuun kiinni ja kerroin siitä isälleni, en ole koskaan nähnyt isääni niin vihaisena. Eräänä päivänä isäni tuli ja kovisteli hiukan Mikaa, sen jälkeen ei enää käynyt kiinni minuun eikä äitiini. Mika ja äitini saivat lapsen ja erosivat noin vuosi sen jälkeen. Puolen vuoden päästä äitini alkoi seurustelemaan Sepon (nimi vaihd.) kanssa. Minulla ja Sepolla meni sukset ristiin heti, inhosin häntä ensi näkemältä. Hän pahoinpiteli minua muutaman kerran, äitini ei silti häntä jättänyt vaan muutettiin jonnekin vi**n skutsiin asumaan hänen kanssaan. Kun muutettiin sieltä takaisin nykyiselle asuinpaikkakunnalleni, Seppo jäi sinne. En ole varma seurusteleeko äitini hänen kanssaan vieläkin, koska en ole Seppoa pitkään aikaan nähnyt (enkä haluakaan). Vieläkin se mies oksettaa minua!

Kiva jos joku ymmärsi tästä purkauksesta jotain. :D
Oli vain pakko kirjoittaa.

Msuh

[color=red]JM:[/color] Itku kyllä tuli kun luin tuota aiempaa viestiäsi. Perheväkivalta on minulle punainen vaate, vaikken sitä itse olekaan joutunut kokemaan. Eräs minulle läheinen ja rakas ihminen on kärsinyt perheväkivallasta, eikä hän edelleenkään siitä juuri pysty puhumaan. Tuntuu niin turhauttavalta, kun ei tiedä, repiikö asian puheeksi ottaessaan vain toisen haavat auki vai auttaako kenties käsittelemään asiaa. Haluaisi auttaa, muttei todellakaan tiedä miten.

Jos haluat ja pystyt kirjoittamaan, haluaisin tietää, ovatko asiat nykyään paremmin?

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat