Minä omistushaluisena osapuolena

Seuraa 
Liittynyt16.6.2014

Aika paljon löytyy jo valmiiksi keskusteluja miesten omistushaluisuudesta. Entä jos itse olen se omistushaluinen?

Tapasin poikaystäväni puolitoista vuotta sitten naispuolisen serkkuni kautta. He puolestaan olivat tavanneet vuosia sitten netissä. Olen iloinen, että näin tapahtui, mutta nyt heidän suhteensa on ruvennut ahdistamaan. Toki on ymmärrettävää, että heillä on omat juttunsa enkä tiedä kaikkea. Kuitenkin kerran kun olin hänen puhelimellaan ihan vain selaamassa Iltalehteä, hän luuli että selaan heidän keskusteluaan. Serkkuni oli kuulemma kertonut jotain, mitä en saisi tietää. 

Poikaystäväni on työharjoittelussa eräässä pubissa, ja aina kun kuulen jonkun vastakkaista sukupuolta olevan nimen, syntyy tunne, jota en osaa edes kuvailla. Sama tapahtuu, jos hän selittää kuinka mukavaa hänellä oli töissä (edellinen paikka oli painajainen). En tiedä pelkäänkö hänen kiintymistään paikkaan, sillä hän suunnittelee muuttavansa intin jälkeen samalle paikkakunnalle kanssani (olemme siis kaukosuhteessa ja näemme vain viikonloppuisin, jos hänellä on vapaata). Myös silloinkin, kun hän suunnittelee menevänsä kavereidensa kanssa ulos tai jäävänsä töiden jälkeen lasilliselle, ahdistun. 

Pahin on ehkä se, että jos näen hänen olleen whatsappissa ilman, että hän on tekstannut minulle, niin sisälläni nousee suuri pakonomainen tunne katsoa hänen keskustelunsa. Kuitenkin kaikki edeltävistä katoavat aina viikonloppuisin, kun olen hänen kanssaan. Tiedän ettei hän pettäisi minua, joten en tiedä, mistä tunteet kumpuavat. Tilanne tuntuu täysin hullulta, ja tiedostan ongelman. Siitä on pakko päästä eroon, tai pelkään muuten kuihduttavani hänet ja aiheuttavani hänelle pahaa oloa.

Onko kenelläkään ideoita, mistä tätä voisi lähteä työstämään? Olen puhunut asiasta hänelle, mutta hän ei koe sitä ongelmaksi. 

Kommentit (1)

luipaard
Seuraa 
Liittynyt18.3.2012

Ilmoittaudun samanlaiseksi vainoharhaiseksi ämmäksi.

Mä voin myöntää sen, olen todella mustasukkainen ja kaiken kukkuraksi aivan ilman syytä. Kauan aikaa tämä aiheutti suuria ongelmia, mutta muutaman turhan riidan ja puhumisen jälkeen olen ymmärtänyt, että olen aivan turhaa mustasukkainen, koska mieheni rakastaa minua enemmän kuin minä häntä. Lisäksi tiedän, ettei hän koskaan voisi satuttaa minua, ainakaan tahallisesti, ei edes vaikkei enää minua rakastaisikaan. Hän vain on rehellinen mies.

Silti sorru mustasukkaisuuteen aika ajoin.. Itselläni ongelmat kuitenkin kumpuaa teiniajoilta. Olin pahimmassa teini-iässä ja poikaystäväni kohteli minua aivan miten sattuu. Vielä kuuden vuoden jälkeenkin kärsin hänen teoistaa pilaamalla nykyisen suhteeni. Olen kuitenkin kertonu miehelleni menneisyydestäni ja kai hän jollain tapaa ymmärtääkin mustasukkaisuuteni vaikkei sitä tietenkään salli.

Kliseisesti sanottu, mutta kannattaisiko sunkin puhua miehesi kanssa tai edes jonkun ystävän? Mä juttelin mun mustasukkaisuudesta aivan perinpohjaisesti ystäväni kanssa ja kun sain sanottua ihan kaiken ääneen ymmärsin itsekkin miten typerä olen. Olenkin oppinut tukahduttamaan älyttömimmät jutut.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat