Freelancerin surku

Seuraa 
Liittynyt17.7.2014

Tämä viikko on ollut kauhea. Maanantaina olin lähellä ruveta itkemään ruokakaupassa saatuani ennen lähtöä parin sadan euron odottamattoman laskun vakuutusyhtiöltä ja valitettuani siitä hyvän tovin poikaystävälleni. Tunsin oloni niin ahdistuneeksi. Työminäni itsetunto ryömii jossain maantasalla, enkä saa kirjanpitäjän kommenttia "verottaja voi ihmetellä, miten pystyt elämään näin pienillä tuloilla" mielestäni, en sitten millään. Ihan hyvinhän tässä menee - pärjäilen ja elän pienesti, yhdessä asumalla saa karsittua monistakin kuluista. Tunnen itseni kuitenkin arvottomaksi ja riippuvaiseksi muista. Tunnen itseni typeräksi istuessani kotona koneen ääressä päivästä toiseen, kun muut käyvät "oikeissa" töissä. Tuntuu siltä, että luovan alan freelancerinä välttelen "oikeita" töitä ja olen muiden kustannuksella elävä lapamato, vaikka niin en todellakaan tee. Haluaisin niin yrittää entistäkin kovemmin, ja löytää itsestäni enemmän voimaa ja tahtoa pärjätä rahallisesti paremmin. Mielessäni kyllä käskytän itseäni, mutta sitten leipä loppuu, täytyy käydä kaupassa ja hoitaa asiota. Minulla on tarve tehdä elämästä mahdollisimman mukavaa silloin, kun poikaystävä on kotona. Hänellä on ollut vaikea vuosi, ja haluan tehdä hänet iloiseksi. Se puolestaan tarkoittaa sitä, että siivoan, kokkaan, pesen pyykkiä, jumppaan, tiskaan ja ostan ruuat silloin, kun hän on töissä. Silloin, kun MINUNKIN pitäisi tehdä töitä arkiaskareiden sijaan.

Juttelimme asiasta, mutta se ei tuntunut auttavan. En tuntenut huojennusta, kun poikaystävä suorastaan kielsi minulta kauppareissut julistaen, että ne suoritetaan tästä lähtien yhdessä viikonloppuisin ja töiden jälkeen. Mietin vain, että mitä minä nyt kaikella sillä jäljelle jäävällä ajalla teen. Istun kotona yksin ja teen töitä. Syön suklaata. Teen töitä, yksin. Syön jämiä jääkaapista. Lämmittämättä. En puhu ihmisille näppäimistön näpytystä verbaalisemmin. Ensimmäisen oikean keskustelun käyn illalla seitsemän jälkeen, kun poikaystävä tulee kotiin. Hän kertoo päivästään. Minulla ei ole juuri mitään kerrottavaa omastani.

En tunne kehittyväni juuri missään. En tunne tulevani yhtään viisaammaksi tai oppivani mitään. Tuntuu, että olen ihan keskenkasvuinen verrattuna ystäviin, jotka käyvät "oikeissa" töissä toimistoissa, joilla on pomot ja tarve olla aikaansaava. Minua ei kukaan juurikaan huutele, paitsi vauvanvahdiksi, sillä olen ainoa tuttavapiirissäni joka ei ole kovin sidottu mihinkään päiväsaikaan. En pidä vauvanvahtimisesta ollenkaan, aika matelee ja aivot puutuvat järkevän tekemisen puutteesta. Silti on vaikeaa kieltäytyä - maksetaanhan siitä kuitenkin paremmin kuin alipalkatuista freelance projekteista.

Turhauttaa aivan hirveästi. Tunnen itseni alisuoriutujaksi ja pelkään tulevaa. Mitä tästä tämmöisestäkin haahuilemisesta seuraa. Mitä minusta oikein voi tulla. Miten minä muka elätän itseni vanhaksi asti.

Onko muilla freelancereillä ollut samanlaisia epätoivon tuntemuksia? Kuinka olette sparranneet itseänne eteenpäin tai onnistuneet parantamaan työolosuhteitanne ja elämänlaatua? Miten olette tehneet työelämästänne miellyttävämpää, vai oletteko lopulta päätyneet niihin ns. oikeisiin toimisto töihin...?

Kommentit (1)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat