Pitäiskö mun tuntee syyllisyyttä jostain?

Seuraa 
Liittynyt23.4.2014

Tai ainakaan enää?

Moikka!

Täällä kirjottelee 19-vuotias nuori nainen. Mä sain joskus teini-ikään tullessa horon leiman ohtaan. Kerron nyt siis tarinani...

Alotin seurustelun tosi nuorena, aivan liian nuorena. Olin 11-vuotias ja kävin ala-asteen 5 luokkaa. Murrosikä oli alkanu mulla tosi aikasin, mm. nelosluokalla oli jo menkat jne. Niin ei kai mikään ihme että kiinostus alkoi tulla sitten poikiakin ja seurustelua kohtaan, meikkaamista kun siihen tarjoutui tilaisuus. Tutustuin yhteen saman ikäiseen tyttöön joka opetti mulle meikkaamisen salat ja opetti paljon muutakin. Oman luokan muut tytöt eivät vielä meikanneet tai seurustelleet, olivat hyvin lapsenomasia, mitä tämä meidän luokalle sillon tullut uusi tyttö ei enää ollut. No sit kun mä olin aivan liian nuori ja epäkypsä seurustelemaan niin ne suhteet oliki sit sellasia viikon mittasia, kunnes jätin sen pojan ja tykkäsin taas toisesta ja aloin sit sen kanssa seurustelemaan. Oli myös tosi mielenkiintosta kirjotella kaikkia seksijuttuja niiden poikien kanssa, niinku tekstareilla tai netissä. Puhuttiin aina et harrastetaanko nettiseksiä tai tekstariseksiä? se oli sillon niin kiihottavaa ja uutta ja mielenkiintosta... mutta oikeeseen seksiin musta ei ollu vielä pitkään aikaan.

No 12-vuotiaana tutustuin tuon tytön kautta sitten yhtiin tyyppeihin joita pidin hyvin suosittuina. Ja mä päätin itsekin alkaa tavoittelemaan sitä suosiota. Rupesin sitten hengaamaan niiden kanssa ja kun ne kerto mulle jotain asioita mitkä oli tarkotettu pidettäväksi salassa, niin mä kerroin sitten niiden juttuja eteenpäin ja muutenkin puhuin seläntakana pahaa, mä luulin virheellisesti että tollanen kieroilu kuuluis ikään kuin siihen suosituks tulemiseen. Vaikka ois pitäny olla vaan oma itsensä ja pitää toisten asioista turpansa kiinni, se ois ollu arvostettavaa, koska tänä päivänä mä tajuan esim. et mikä merkitys vasikalla on. Ja se on hyvin alhainen. Sit lainasin tolkuttomasti näille uusille kavereille myös aina rahaa kun ne pyysi ja tiesi että minulla sitä on, saamatta koskaan kuitenkaan velkojani takasin. Halusin mielyttää näitä vanhempia kavereita ja olla jotenkin lapsellisin ja naiivein silmin hyvä ystävä. Viimenen naula arkkuun oli se että 12-vuotiaana aloin myös tykätä yhdestä näiden uusien kavereiden poikaystävästä ja emmä muista tarkalleen kun asioista on jo niin pitkä aika et tykkäsinkö minä myös muitten poikaystävistä vielä tuon yhen lisäks, mut tuosta yhestä pojasta nous ainakin se suurin haloo ja sen muistan. No mä olin kertonu muutamille ihmisille joita pidin mun hyvinä ystävinä et mä tykkään siitä "Mikasta" ja yritin sitä epäsuorannaisesti, mm. somessa kirjottelin kaikkia sydän viestejä ja pyytelin kahville jne. No sitten yks näistä mun "hyvistä ystävistä" kerto sille Mikan tyttöystävälle tuosta että tykkään myös siitä ja sillon se tyttöystäväkin tajus niiden some viestien oikean merkityksen ja alko haukkumaan mua horoksi ja levittämään musta kaikkea paskaa. Sellastakin paskaa mikä ei loppukädessä ollut edes totta, että olisin nussinut sen ja sen kanssa, kun mun neitsyys meni oikeasti vasta 17-vuotiaana pari vuotta sitten. No sitten moni niistä sen tyttöystävän kavereista joista oli tullu enemmän tai vähemmän oikeasti myös mun kavereita, kun emmä tiiä oliko ne aidosti mun kavereita, joskus kuullu huhuja siitäkin että eivät olleet.. et pitivät mua vaan alusta lähtien nolona kakarana jne. Niin sitten nekin käänty mua vastaan ja menivät siihen juttuun mukaan, että rupesivat levittämään niitä paskapuheita.

No kun menin ylä-asteelle, niin sit kaikki kärjisty. Mua alettiin kiusaamaan todella rajusti. Se kiusaaminen oli niin henkistä että fyysistä ja sitä kesti koko ylä-asteen loppuun saakka. Se Mika kehen olin 12-vuotiaana ensimmäisen kerran ihastunu, niin tajusin tossa 13-15vuotiaana että se oli mun todellinen ensirakkaus koska mä tykkäsin siitä mun koko ylä-asteen ajan enemmän tai vähemmän, mut Mika kuitenkin säily koko ajan mun mielessä. Sillä oli välillä muita tyttöjä, niin sitten mullakin oli muita poikia, mut mä aina odotin sitä et kun vietin Mikan kanssa aikaa niin se ois kysyny mua seurustelemaan kun tuntu et tykättiin kummatkin kuitenkin toinen toisistamme. Mutta sitä ei sitten koskaan tapahtunu... varmaan just mun huonon maineen takia ja sen takia et mua kiusattiin niin paljon.

Jo siinä 13-vuotiaana niinku kun ylä-astetta oli kestäny joku puoli vuotta niin ihan seiska luokan aikana mä tajusin mun virheet ja tiesin että missä asioissa mun ois pitäny toimia toisin, vaikka se mun asioiden myöntäminen ei aina ollu kovin helppoa.

Mut oli myöhästä.

Mulla, 13-vuotiaalla, neitsyellä tytöllä, oli huoran leima otsassa.

Olin mä ylä-asteellakin edelleen sellanen hyvin seksuaalinen, mikä jollain tavalla kuuluu omaan luonteeseen, mutta olin mm. siistiny mun tyylin, sitten olin koko ajan kiinostunu vaan oikeastaan yhdestä pojasta ja emmä enää seurustellut tai flirttailutkaan kauheesti kovin monien poikien kanssa kun ei kukaan enää mua halunnu.

No sit 9-luokalla mun psyyke alko hajoilemaan ja mut siirettiin psykiatriselle osastolle jossa sitten suoritin peruskoulun myös loppuun sairaalakoulussa.

Sen jälkeen sosiaalitoimiston avulla muutin 16-vuotiaana omilleni ja terapia suhde päättyy tänä vuonna, 19-vuotiaana eli sitä on kestäny nyt sitten se 3v.

Ja sen jälkeen kun pääsin 16-vuotiaana osastolta, niin oon käyttäytyny ihan kunnolla. Eli viimeset 3v.

Mut silti satuttaa se kun niin monet ihmiset pitää mua tuolla huorana ja hulluna ja ties millasena, että ihan jälkikäteen hävettää...

Se minkä takia mä en myöskään kotiin palannu niin ihan sen takia et siellä on äitinä alkoholisti+pilleristi+huumeidenkäyttäjä+mielenter veysongelmainen ja isänä alkoholisti. Niillä on usein riitoja, ihan niin että on vekkiä ja raapimisjälkiä ympäri kehoa, mutta ovat silti jostain syystä riippuvaisia toisistaan ja eivät eroa lopullisesti, vaikka isä on välillä hatkoilla jossain ties missä kun mutsin seura ei oikeen kiinnosta. Kulisseja on kuitenkin aina pidetty yllä joten kaverinikin tai ne mua kiusanneet nuoret, ei kai oikeen oo havainnu meidän kotioloissa mitään vikaa ja oon mä usein niistäkin kertonu, mut en tiedä onko mua ikinä otettu oikeen tosissaan. Ja sosiaalitoimenkin kanssa oltiin ihan muutamia kertoja tekemisissä, mutta meidän äiti kun on patologinen valehtelija niin se osaa oikeen hyvin selittää aina että meidän perheessä ja kotioloissa ei oo mitään vikaa ja ne sossut uskoo sit kaiken. Äiti on nyt niinku 36v ja isä on 50v. Mulla on myös 3v pikkuveli, joka on otettu onneksi kyllä huostaan kiitos minun kun kerroin mitkä ne tilanteet siellä meidän kotona oikeasti on ja mua on viimein uskottu, mistä äiti on sitten erittäin katkera mulle tietenkin. Isää ei niinkään kiinnosta, kun ei sitä oo kiinostanu olla meille kun isä aina sillon kun sitä vaan huvittaa. Isällä on mua 9v vanhempi poika Ruotsissa, aikanaan toisen naisen kanssa saatuna, ei pidä mitään yhteyttä niihin, oli hakannu sitäkin naista ja sit kai myös sitä mun isoveljee aikanaan... Et emmä tiedä onko sitten vaikuttanu nämä mun epätasapainoiset kotiolot ja se että oon saanu tehdä aina mitä oon halunnu ja saanu melkeen kaiken mitä oon halunnu eli tietynlainen rajattomuus ja kasvatuksen puute myös mun käytökseen. Vaikka osa syy siitä onkin ehdottomasti omaa tyhmyyttä ja iän puolesta lapsellisuutta.

Niin mua nyt sit pelottaa et kun suomi on pieni maa ja on olemassa some missä ihmisiä on valtavasti ja ihmisiä kun matkustelee sinne sun tänne tai muuttaa, niin mä en tuu koskaan pääsemään huoran leimastani eroon? pelkään et se kävelee mua jossain vaiheessa vastaan vielä elämässä ja tuhoo kaiken mitä olisin saanu uudestaan aikaan: hyvän mielenterveyden, onnellisuuden kun ei tarvii olla porukoihin enää yhteyksissä, miehen, lapsia, uusia ystäviä jotka ei tiedä menneisyydestäni mitään, enkä aikois kyllä tuolle miehellekkään kertoa.

Onko mun pelko aiheellinen?

Ja mitä ajatuksia ylipäätään sinussa herättää tämä teksti?

Kommentit (4)

MaijaSusanna
Seuraa 
Liittynyt23.4.2014

Sen verran oisin vielä voinu tuota alotustekstiäni jatkaa kun pohdin tässä nyt tuota että miksi halusin tuota suosiota niin paljon niin...

Ehkä sen takia kun koin että en oikeen ikinä ollu aidosti suosittu. En eskarissa, oli mulla siellä muutama hyvä kaveri, mutta muut ei oikeen musta tykänny. Ala-asteella sitten mua kanssa pidettiin sellasena nolona, outona, huonona käsistäni... sen takia en esim. ryhmätöissä saanu aina tehdä tiettyjä juttuja mitä oisin halunnu, kun ois kuulemma koko työ menny sillä pilalle. :S

Ja poikien kohdalla tietysti oli kiva kun alko saamaan sitä huomiota ja pojat piti nättinä, seksikkäänä ja haluttavana... mikä on mielestäni ihan normaalia tuntea noin. Mulla se lähti ehkä vaan vähän lapasesta... ois sietäny kasvaa sinne teini-ikään asti ennen kun harkihti ees noita seurustelu yms. juttuja...

mymmeli87
Seuraa 
Liittynyt7.5.2014

Eihän tuohon auta, kuin aika.... jossain vaiheessa kukaan jaksa muistaa tommossii :) ja Kaveri piiri muuttuu... on ihmisillä muutakin ajateltavaa, kun aikuistuvat... onneksi! Menneet on menneitä ja nenä kohti tulevaa! Älä tuhlaa aikaasi omaa omaatuntoasi soimalla!

Viiru
Seuraa 
Liittynyt10.3.2015

Ei kannata jäädä kiinni menneisyyteen. Olet tehnyt virheitä, toki. KUKA EI OLISI? Ei se tee sinusta huonoa ihmistä, ettet ole virheetön ja täydellinen.

 

Nyt vaan katse tulevaisuuteen. Menneisyytesi ei ole ollut helppo, etkä  voi siihen enää vaikuttaa, mutta tulevaisuuteen voit. Mieti tarkaan, mitä haluat elämältäsi ja ala kulkea sitä kohti. Muista katsoa eteesi.

 

Ajattele tätä vertauskuvallisesti: jos kuljet kinttupolkua katseesi taaksepäin luotuna, ei eteenpäin kulkeminen tahdo onnistua. Varmemmin  kaadut ja loukkaat itsesi kuin pääsisit eteenpäin. Sen sijaan, kun otat katseen  eteenpäin, on kulkusi paljon helpompaa. Juurakkoja osuu kaikkien tielle, mutta ne on helpompi ylittää, kun tietää oman suuntansa ja pitää katseen suunnattuna sitä kohti. Menneistä voi oppia, mutta niihin ei kannata takertua.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat