Masennus ja avun hakeminen?

Vierailija

Olen 23v. ja epäilen että olen ollut lievästi masentunut n. 8 vuoden ajan. 15-vuotiaasta saakka mulla on ollu samanlaisia tuntemuksia: tunnen oloni riittämättömäksi, ettei kukaan rakasta/ välitän itse muista paljon, mutta en saa itse mitään takaisin, en ole ollut tyytyväinen ulkonäkööni ja tulevaisuuden pelkoa riippuen elämäntilanteesta (liittyen ammatinvalintaan ja työn saantiin). Tästä on vaikea kirjoittaa, koska nytkin kuvittelen että narisen turhasta ja oikeasti minua ei vaivaa mikään muu kuin teini-angsti, vaikka ei tämän ikäisellä enää voi olla murrosikään liittyvää angsti-aikaa. Nuorempana laitoinkin oloni tuon murrosiän piikkiin, mutta tätä on jatkunut mielestäni aivan liian pitkään. Joskus on hyviä aikoja, joskus huonompia. Voisin kuvitella ettei kukaan joka minut tuntee uskoisi minulla olevan masennusta, koska varmasti monet kuvailisivat minua iloiseksi ja nauravaiseksi. Sitä olenkin, mutta joskus ajatukset pääsevät harhailemaan niihin elämän huonoihin puoliin, joihin en tyytyväinen ole elämässäni. Olen tällä hetkellä työtön ja se masentaa ehkä eniten. Tämä aiheuttaa minussa riittämättömyyden tunteita, jolloin alan miettimään sitä kuinka olen saanut itseni myös tähän kuntoon, että minulla on ylipainoa n. 13 kiloa. Eniten asiasta huomauttavat äitini (joka siitä on minulle huomauttanut jo ollessani 15v. vaikka silloin en ollut ylipainoa nähnytkään ja olen tajunnut sen vasta myöhemmin että läskiksi on haukuttu vaikka läskiä ei ole ollut silloin) lisäksi saan kuulla asiasta poikaystävältäni, joka on luonteeltaan melko samanlainen kuin äitini; kumpikin sanoo asiat suoraan ja empatiaa on mielestäni vaikeaa saada kummaltakaan. Läheisten puheet saavat sitten taas ajattelemaan ettei minusta välitetä. Tää on tällänen oravanpyörä. Toisaalta haluan apua, mutta toisaalta en. En tiedä maksaako hoito jotain, eikä minulla ole varaa maksaa mistään, työtön kun on ja rahat muutenkin aina tiukilla. Toisaalta haluaisin hoitaa itse itseni kuntoon, mutta tuntuu että asiasta olisi kuitenkin hyvä puhua jollekulle, mutta lähipiirissäni ei tunnu olevan ketään sellaista ihmistä, joka osaisi kuunnella ja suhtautua asiaan toivomallani tavalla. Ehkä poikaystävä, mutta pelkään hänenkin leimaavan minut hulluksi tai vähättelevän tuntemuksiani, koska olen häntä niin paljon nuorempi, että ajattelee minun olevan ihan "kakara". En enää edes tiedä mitä puhun. Neuvot ovat sallittuja :)

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat