Ajatuksia masennuksesta

Vierailija

Olen törmännyt usein siihen, että kun kerron jollekin kärsiväni masennuksesta ja vielä vakavasta sellaisesta, niin sitä ei oikein noteerata. Yleensä verrataan siihen, että kuinka sillä toisella kaverilla on asiat niin huonosti, että viiltelee ja ajattelee jatkuvasti itsemurhaa. Ymmärrän toki, että muillakin voi olla vaikeaa. Todellisuudessa melko harva kuitenkaan pystyy pistämään enää pahemmaksi… Voi kunpa voisinkin luetella kaikki ne kaltoin kohtelut, mitä olen elämäni aikana kokenut. Yleensä kun yritän kertoa asiasta jollekin, niin aika pian mennään siihen, että ’’mutta oot niin fiksu ja kaunis ja blaablaablaa…’’ ENTÄ SITTEN?!
 
Ottaa päähän, että mediassakin aina korostetaan sitä, jos joku nätti ja suosittu ihminen on tehnyt itsemurhan tai kuollut onnettomuuden seurauksena. Pyydän syvästi anteeksi, jos jotakuta tämän tekstin lukijaa äskeinen lause kosketti läheisesti. Haluan vain tuoda esille sen, että mitä ulkonäkö, varakkuus, lahjakkuus, urheilullisuus, ystäväpiiri ym vaikuttaa siihen, ettei ihminen voisi kokea itseään silti yksinäiseksi, ahdistuneeksi, masentuneeksi jne.

’’Emmalla olisi ollut vielä niin hieno elämä edessä… Emma kun oli niin lahjakas, ahkera, kaunis ja aina ystävällinen. Hänellä olisi ollut niin paljon annettavaa.’’ Kukapa ajattelee, että Emman sisällä joku huusi apua, mutta kukaan ei kuullut, vaikka Emma kuinka yritti antaa pahasta olostaan merkkejä. Ja kaikki se, mitä Emma muuten yritti olla, oli vain ympäristön painostusta siitä, että millainen Emman tulisi olla. Entä jos Emma koki, ettei voinut olla muiden seurassa enää oma itsensä, koska muut eivät olisi kestäneet kuunnella niitä asioita, mistä hän kärsii. Hän tunsi, ettei ketään olisi oikeasti edes kiinnostanut, sillä Emmallahan kun kaikki oli niin _hyvin_.

- Kun kaikki on kerta niin hyvin

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat