Sitoutumiskammoinen mies

Seuraa 
Liittynyt12.5.2013

Olen niin helkkarin sekaisin, etten enää tiedä mitä teen. Haluan vähän purkaa ajatuksiani edes tänne, sillä levottomuus tekee minut hulluksi.

Tutustuin vajaa parisen vuotta sitten erääseen mieheen, johon ihastuin. Hän oli todella mukava, tulimme toimeen hyvin ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Eräänä päivänä menimme kahville, sillä halusimme jutella asiat läpi. Hän totesi silloin, ettei ole valmis seurustelemaan ynnä muuta, minä totesin tietenkin, etten minäkään nyt vielä - olimme vasta tutustuneet ja halusin itsekin katsoa, mihin tämä juttu etenee. Joku kerta kuitenkin juttumme menivät härskeiksi ja lopulta päädyimme sänkyyn. Minä ihastuin häneen sen jälkeen toden teolla. Hän totesi kylmästi, ettei halua sitoutua ja haluaa olla vain ystäviä. Olin hyvin pitkään hajalla, itkin ja vihasin tuota miestä eniten maailmassa. Olimme kuitenkin tekemisissä, kavereina, ja eräänä iltana yhteisen ystävämme illanistujaisissa meillä oli pientä silmäpeliä ihastukseni kanssa. Hän pyysi minut lopulta parvekkeelle, jolla seisoimme pitkään yhdessä, pussailimme, hän myönsi olevansa ihastunut minuun. Se oli elämäni upeimpia hetkiä. Päädyimme minun luokseni lopulta yöksi. Emme tehneet muuta kuin juttelimme ja nukuimme, ja olin maailman onnellisin, että hän oli vieressäni.

Tämän jälkeen suhteemme alkoi kehittyä pikkuhiljaa, tapailimme ja teimme yhdessä kaikkea mukavaa. Virallistimme suhteen vasta vähän myöhemmin, kaikki sujui hyvin ja omalla vauhdillaan. Tutustuin hänen vanhempiinsa ja sukulaisiin, hän minun. Kaikki oli loistavasti, hänen sukunsa piti minusta ja minun sukuni hänestä. Elämämme oli mukavaa ja rentoa. Vuoden päästä seurustelumme alusta aloin oleskelemaan hänen kämpillään lopulta koko ajan. Kaikki sujui tuolloinkin hyvin, ei esiintynyt mitään ongelmia eikä miesystäväni ollut yhtään outo. Muistan sen hetken, kun istuimme sohvalla katsomassa jotain ohjelmaa, kun hän yhtäkkiä katsoi minua suoraan silmiin, ja hetken päästä sanoi hieman ujosti, että rakastaa minua. En unohda sitä koskaan.

Hän oli kolmen kuukauden vaihdossa opiskelujen takia vuosi sitten. Kaikki sujui silloinkin hyvin, ikävä totta kai painoi, mutta ei ollut ongelmia. Hän palasi ja kaikki jatkui silloin hyvin. Nyt minä olin samaisessa vaihdossa kaksi kuukautta. Kaikki sujui sen aikana myös hyvin - ikävöin häntä kovasti enkä viihtynyt vaihdossa, mutta selvisin päivä kerrallaan ajatellen, että pian pääsen takaisin hänen viereensä. Meillä oli suunnitteilla yhteinen kämppä. Olimme päivittäin yhteyksissä (kummankin aloitteesta), hän muistutti joka päivä, että rakastaa minua. Olin onnellinen siitä, että minulla on Suomessa joku, joka odottaa. Kuukauden erossaolon jälkeen tapasimme ja olimme muutaman päivän yhdessä eikä silloinkaan ollut mitään ongelmia - hän oli oma ihana ja rakastava itsensä. Kuitenkin muutama päivä ennen kuin lähdin vaihdosta takaisin Suomeen, hän muuttui kokonaan. Hän ei juurikaan ottanut yhteyttä, ei puhunut kunnolla mistään ja oli hyvin kylmä ja etäinen. Huomautin hänelle tästä, kysyin, että onhan kaikki kunnossa, ja hän vastasi että on, hänellä on vain kova stressi kouluhommista, joita oli kerääntynyt. Totta kai uskoin tähän - kai nyt jokaiselle stressi aiheuttaa sellaista. Sitten hän ilmoitti, pari päivää ennen kuin lähdin kotimatkalle, ettei voikaan tulla vastaan, sillä hän oli sopinut äitinsä kanssa eräästä asiasta jo aikaisemmin ja hän muisti sen vasta silloin eikä sitä pystynyt perumaan. Loukkaannuin, mutta tajusin kuitenkin, ettei asia ole niin vakava. Olisihan meillä koko kesäkin aikaa olla yhdessä. Jäin reissun jälkeen lauantaina vanhemmilleni muutamaksi päiväksi. Miesystäväni ei tullut sinnekään, kun "on niin paljon edelleen näitä kouluhommia enkä saa tehdyksi reissussa mitään". Loukkaannuin tästä taas, vielä pahemmin, mutta sovimme että juttelemme asiat läpi sitten kasvokkain paremmin. Ajattelin, että hän pyytäisi anteeksi ja selittäisi uudestaan, ettei vain kerta kaikkiaan kerinnyt tulla luokseni, ja kaikki jatkuisi taas normaalisti.

Olimme yhteyksissä ja sanoin, että aioin palata kotikaupunkiimme keskiviikkona. Mies ilmoitti, että hän on kotona ja nähdään sitten. Menin hänen luokseen – niin kuin tähänkin asti, sillä lähes kaikki tavarani ovat hänen luonaan. Hän tuli auttamaan laukkujen kanssa. Istuimme, juttelimme, katsoimme lätkämatsia ja joimme teetä. Tunnelma oli vähän erikoinen, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, ettemme olleet nähneet taas kuukauteen. Kohta hän kuitenkin aloitti sanomalla ”Meidän pitäisi puhua…”. Arvasin heti, että nyt hän sanoo jotain sellaista, mitä en halua. Menin täyteen paniikkiin ja shokkiin. Hän selitti, ettei ole varma haluaako sitoutua sittenkään tässä vaiheessa elämää, olemme erilaisia (niin olemmekin jonkin verran, mutta eivät kai ihmiset täysin samanlaisiakaan voi olla? Ymmärtäisin, jos kemiamme eivät pelaisi yhtään ja olisi pelkkää eripuraa koko ajan, mutta asia ei ole ollut missään vaiheessa näin) ja hän ei tiedä, mitä haluaa tulevaisuudeltaan. Itse kykenin vain huutamaan, itkemään ja raivoamaan. En uskonut, että rakastamastani ihmisestä tulisi samanaikaisesti se, jota vihaan maailmassa eniten. Hän ehdotti aikalisää, mutta olin niin raivona, että pakkasin kamat takaisin ja lähdin kaverilleni yöksi, ja seuraavana aamuna ajoin takaisin kotiin vanhempien luokse. Sovimme sinä päivänä, että kokeillaan sitä aikalisää, sillä se oli hänen mielestään paras ratkaisu (ja minä halusin elää edes hetken vielä siinä uskossa, että kaikki menee parhain päin).

Tänään laitoin viestiä, että haluan nähdä hänen kanssaan ja jutella kasvokkain kaikki asiat niin perinpohjaisesti kuin voimme. En halua elää tässä epätietoisuudessa yhtään pidempään. Minun mielestäni olemme samassa tilanteessa kuin ennen seurusteluamme – hän sanoi, että pelkää sitoutua. Hän pelkää, ettei pysty tekemään omia asioitaan ja että seurustelukumppani rajoittaa kaiken eikä hänelle jää omaa aikaa ollenkaan. Hänellä on yksi ystäväpari, joiden seurustelu ei ole hirveän terveellä pohjalla – nainen komentaa, mitä mies saa tehdä, milloin saa tehdä ja mihin mennä kenenkin kanssa. Meillä ei ole ollut ollenkaan tällaista – miesystäväni moneen kertaan totesi, että onneksi tuli järkiinsä ja tarttui tilaisuuteensa saada minut omakseen. Uskon, että parin kuukauden aikana hän tottui olemaan taas itsekseen ja tekemään asioita, joista tykkää (joita pystyi tekemään kyllä silloinkin kun minä olin paikalla) ja kun takaisinpaluuni lähestyi, hän ahdistui, että nyt tulen rajoittamaan kaiken hänen aikansa. Haluaisin, että hän muistaisi, millaista meillä oli. Minä en rajoita hänen tekemisiään, ja hän on silti aina kunnioittanut minua ja tahtoani. Meidän elämämme sujui hyvin, ei ongelmia tai kriisejä ikinä. Riitelimme totta kai välillä, mutta ne saatiin aina puhumalla selvitettyä. Haluan uskoa, että selviämme tästäkin kriisistä, mutta haluan vakuuttua, ettei hän aio enää tehdä tällaisia päätöksiä selkäni takana – parisuhde kuitenkin on nimenomaan PARIsuhde, siinä on kaksi ihmistä, joiden tulee kunnioittaa toisiaan. Nyt odottelen levottomana, josko hän vastaisi ja suostuisi ehdotukseeni – kyllä hän sen tekee, jos kunnioittaa minua ja on myös valmis ratkaisemaan ongelmat.

Tiedän, että olen säälittävä. Minustakin olisi kivempi, että olisin vain voinut sanoa hänelle, etten tarvitse tuollaista kusipäätä, joka tekee mitä tahtoo ja minä tulen mukana mitä ikinä hän päättääkin ja että ansaitsen jotain todella paljon parempaa, mutta en vain pysty. Rakastan häntä yhä edelleen. Jos meillä olisi ollut aiemmin jotain ongelmia, riitelisimme koko ajan tms., ymmärtäisin, että hän haluaa ehkä erota, mutta kun ei meillä ole ollut ongelmia. Hän on aina itsekin sanonut, että kaikesta pitää puhua ja kaikki selvitetään kasvokkain aina kunnolla ja perinpohjaisesti, ettei mikään jää vaivaamaan. Nyt hän unohti itse, mitä on sanonut.

Onko täällä kenelläkään muilla ollut tällaisia ongelmia, ja miten ne ratkesivat loppupeleissä?

 

Kommentit (1)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat