Ero armeijan takia?

Vierailija

Mulla on poikaystävä nyt tammikuussa mennyt armeijaan. Hän yritti, että pääsisi puolella vuodella, mutta joutuukin olemaan vuoden. Mulle tää armeija-aika on ollu aivan hirveetä, jatkuvasti oon itkemässä ikävääni. Nyt sitten, kun tuli ilmi, että tätä samaa jatkuisi koko vuoden, olen ollut pari päivää aivan sekaisin. Itkenyt jatkuvasti ja miettinyt vain, miten tulisin jaksamaan tätä.
Meillä on ollut tarkotus kesällä muuttaa yhteen, mutta sekin siirtyi nyt. Joudun siis yksin muuttamaan vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan ja en tunne sieltä ketään.

Rakastan poikaystävääni yli kaiken ja en haluaisi menettää häntä. Enkä toisaalta tiedä, helpottaisiko ero asiaa yhtään ja kaduttaisiko se vain myöhemmin?
Tunnen itseni täysin paskaksi ihmiseksi, kun edes ajattelen jotain tälläistä. Varsinkaan, kun eihän se poikaystävän vika ole, että armeija on käytävä..

Onko kukaan muu tässä tilanteessa?

-Aloittaja

Sivut

Kommentit (23)

Vierailija

Älä missää nimessä tee sitä virhettä että erootte.. Poikaystävä lähti viime kesänä armeijaa ja on sen vuoden ett tulee nyt sitte kesäkuussa.. Mulla oli sama juttu ku se lähti että itkin koko ajan ikävästä .. Mutta kyllä se siitä helpottaa ku tulee pari kertaa lomille ja näi ..

Vierailija

Miten se helpottaisi yhtään asiaa jos eroaisit poikaystävästäsi, jos nytkin olet ollut ihan paskana kun joutunut olemaan erossa?
Armeija on paskaa aikaa, itse juuri olin vuoden inttileskenä. Loppujen lopuksi se vahvistaa suhdetta. Vuosi on pitkä aika ja suhde kasvaa siinä ja omat tunteet toista kohtaan tulevat selväksi. Kun odottaa jotakin vuoden päivät, niin odotus palkitaan.
Itse odotin vuoden päivät ja erosin heti poikaystäväni päästyä armeijasta. Pitkä yhdessäolo tosin sitä ennen.

Teillä loistava tulevaisuus eessäpäin. On jotakin mitä odottaa. Kun jaksaa odottaa armeija-ajan, osaa olla kärsivällisempi tulevassa yhteiselossa. Erossaolo nimittäin kasvattaa teitä kumpaakin.

Vierailija

Kiitti♥
Jotenki tuntuu nyt tosi paskalta, kun asun porukoillani väliaikasesti, eli siis kesään asti. Jouduin myymään hevoseni ja enää ei oikein harrastuksia ole. Lisäksi asumme siis todella korvessa, joten täältä ei niin vain kuljetakkaan minnekkään, niin vaikeaa keksiä itselle tekemistä.

-Aloittaja

Vierailija

Keräät nyt ittes ja keksit tekemistä! Ei armeija ole niin iso asia, että sen takia pitää ruikuttaa koko ajan. Tiedän, se on paskaa. Sille ei voi mitään. Itsekin olin vuoden inttileskenä ja mulle se aika oli vielä moninkertaisesti pahempaa, koska miehellä meni henkisesti niin huonosti viimeiset puoli vuotta. Joten se viimeinen puoli vuotta oli mulle yhtä itkua ja tuskaa, ei siksi, että olisi ikävä kun ei nää, vaan siksi, kun oli ikävä kun se mies oli jossain ihan muualla silloinkin kun oli vieressä. 

Minusta kuulostaa maailman typerimmältä idealta erota sen takia, että toinen joutuukin olemaan puoli vuotta pidempään intissä, josta kuitenkin pääsee yleensä viikonlopuiksi ja välillä muutenkin pois. Ja iltaisin voi mennä sinnekin katsomaan (jos on jossain siedettävän matkan päässä). Loppuajasta muutenkin on enemmän lomia. Niin, ja voi soitella ja tekstailla ja nettikin on olemassa. Jos on hyvä suhde, molemmilla pää kestää ja niin edespäin, niin intti on vaan yksi vuosi elämästä. Ja sulle se antaa aikaa tehdä vaikka mitä!

Kuulostan ehkä tylyltä, mutta itse niin rankan inttivuoden kokeneena ärsyttää ihmisten ruikutus siitä, kuinka ikävä on. Toki joo, ymmärrän ja muutenkin ihmiset kokee asioita eri tavalla, mutta kannattaa laittaa asioita vähän perspektiiviin ja oikeasti miettiä vähän pidemmälle. Tarkoittaen sitä, että mitä järkeä on erota, jos kuitenkin haluat olla yhdessä kyseisen henkilön kanssa. Välillä joutuu sietämään asioita joita ei haluaisi ja intti on yksi niistä. Valitettavasti tällälailla epäsuorasti myös tytöille. :D

Vierailija

Kerää itses. Ei kukaan halua seurustella ihmisen kanssa kuka itkee ikäväänsä ja unohtaa oman elämänsä kokonaan. Tulevaisuudessa saattaa hyvin olla tilanne, että poikaystävä joutuu vaikka pitkille työmatkoille niin itketkö sä senkin ajan vaan ikävää kotona ja pohdit eroamista?

Toki eroaminen voi olla ihan hyvä ajatus jos on niin riippuvainen toisesta, että oma elämä unohtuu ihan kokonaan. Sillon on paras vaan olla yksinään hetken aikaa, jotta ei toista samoja virheitä tulevaisuudessa.

Vierailija

Kaameeta tekstiä kahelt viimoselta alottajalta. Kukaan ei tiedä millanen sun tilanne kokonaisuudessaan on ja "kerää ittes" on tosi tylyä. ...Mut täytyy sanoo et iteki katoin vähä nenän vartta pitkin masentuneita ja turhaan itkeviä ihmisiä, kunnes musta ite tuli sellanen ja koin mitä se oikeesti on.

Ku mä pari vuotta sit olin vuoden inttileski olin ihan samanlaises tilantees. Itkin ikävääni ja anelin poikaystävää jopa vaihtamaan sivariin. Talven ajaksi jopa masennuin niin että sain unilääkkeet. Häpesin omaa käytöstäni ja tuneitani.

Mut jos sä et voi noille tunteille mitään ni ei sua kukaa voi pakottaa olla ikävöimättä miestäs niin että sattuu. Mut älä jätä sitä! Se on ehkä sun elämäs vaikein vuosi. Inttileskivuosi oli mun elämän tähän astisesta elämästäni vaikein.

Sun mies tekee niinku miehen kuuluu olemalla siellä armeijassa ja niin kauan ku sä rakastat sitä on hirvee rikos jättää se sen takia. Jos sulla on yhtähyvä mies ku mulla oli, sä voit kertoo sille just miltä susta tuntuu ja voit selittää et ymmärrät et sun käytös on vähä järjenvastasta. Ja olkaa yhessä.. joka ikinen hetki ku se on lomilla :)

Vierailija

Tää viesti voi tulla nyt vähän "myöhässä", mutta päätinpä vastata sittenkin.

Mun mielestä on täysin normaalia, että on ikävä toista, kun se on "poissa". Vuosi tuntuu pitkältä ajalta, ja onhan se perseestä odottaa ja laskee päiviä, millon se toinen on taas kotona. Loppujen lopuks, mä en ite pidä vuotta kovinkaan pitkänä aikana. Mä alotin seurusteleen mun nykysen poikaystävän kans pari vuotta sitten, kun sillä oli viel 4-5kk inttiä jäljellä. Sekin oli jo aika kova pala, kun se alku ihastus oli päällä, ja toinen on Santiksessa, jossa ei toiminu kunnolla netti ym. 

Mun poikaystävä myös kerto mulle, että kun se alotti intin, ja oli ollu siellä about kuukauden, niin sen sillonen tyttöystävä jätti sen. Ne oli just jollain leirillä, ja se muija oli vaan laittanu viestiä, että ei haluu enää venata sitä kotona. Fiilikset ei varmaankaan oo sen jälkeen kovin korkeella.. 

Ja oon kyllä sitä mieltä, että ei kannata erota. Keksit itelles jotain sellasta puuhaa, että et koko ajan mieti sitä. :) Kyllä se ikävä pikku hiljaa helpottaa vähäsen.. Mä ainakin sillon olin onnellinen kun olin duunissa ja koulussa, niin sai ajatukset hetkittäin jonnekin muualle. Tsemppasin itteeni sillä, että se tulee kuitenkin lomille, ja kun jaksaa vaan odottaa, niin kohta se on taas kotona. :)

Jaksamista sinne!! :)

Vierailija

Mun mielestä nuo edellisen mielestä kaameat tekstit on ihan asiallisia ja olen aika samaa mieltä. Tuskin kellään on tarkoituksena mollata aloittajaa, vaan nimenomaan sanoa sitä, kuinka ihan oikeasti hänellä on omakin elämä elettävänä, eikä sitä pitäisi tuhlata pelkkään kotona itkemiseen. Ymmärrän, että välillä on ikävä ja itkettää, mutta ei se saa vallata koko elämää. Jokaisen pitäisi oppia olemaan myös itsekseen. 

Eihän kellekään tietenkään voi sanoa, että älä masennu tai älä ikävöi tms ja olettaa, että simsalabim, henkilö ei masennu/ikävöi. Mutta mielestäni on myös todella väärin vaan antaa toisen rypeä kurjassa olossaan ja sanoa että se on ihan okei, jatka samaan malliin! Koska eihän se ole! Tottakai, elämässä on parempia ja huonompia aikoja, eikä sille voi mitään, jos masentuu tai ikävöi tai mitä lie. Mutta mulle ainakin tulee tuosta edellisestä viestistä juuri se kuva, että takerru vaan mieheesi ja itke päivät pitkät häntä kotiin odottaen. EI!! Vaan otat itseäsi niskasta kiinni ja puuhailet ja keksit tekemistä. Aivan varmasti ne ikävän hetket vähenee näin. En sano, etteikö niitä tulisi, ja etteikö niitä saisikin tulla. Tottakai saa. Mutta tottakai yrität kaikkesi, etteivät ne saa sinusta valtaa. Sitten ei ole kellään kivaa.

Ja mitä tulee tuohon edellisen viimeiseen lauseeseen: kyllä se mies tarvitsee omaakin aikaa. Intissä sitä ei juurikaan ole, joten sitä on saatava välillä lomilla. Kuuntele miestäsi, äläkä loukkaannu, jos hän tahtoo olla välillä vähän omillaankin. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista ja otatte sitten kaiken irti siitä ajasta, kun olette yhdessä.

Vierailija

Hei! Oon itsekin inttileskenä ja poikaystäväni meni todellakin nyt tammikuussa myös inttiin. Asumme yhdessä, joten uskallan väittää, että se on hieman rankempaa. Olin kuitenkin sanomassa, että ensimmäisen kuukauden suunnilleen itkin joka ilta sitä, kun kotona oli niin kamalan hiljaista ja yksinäistä. Kavereiden seura auttoi hetkeksi, mutta kotiin tullessa pääsi jälleen parku, kun ketään ei ollut odottamassa.

Sitten helpotti. Tajusin, että helvetti soikoon, ei se siellä maailman tappiin saakka ole, tulee 6-12kk päästä takaisin. Enää en itkenyt joka ilta hyvänyönpuhelun jälkeen ja aloin nauttimaan yksin asumisesta ja etenkin siitä tunteesta, kun torstai-illalla saa ajatella, että IHANAA, ENÄÄ TÄMÄ YÖ YKSIN! Tuntuu samalta, kun meidän aloittaessa seurustelua, pari kertaa viikossa pääsi toisen kainaloon. Nauti poikaystäväs läheisyydestä sillon ku se on kotona ja ennen kaikkea, nauti myös niistä hetkistä, kun se ei ole kotona. Nauti söpöistä tekstareista tai facebookviesteistä ja siitä kun oot just painanut "lähetä"-nappia ja liekeissä, pienet perhoset vatsassa odotat, mitä se vastaa sun viestiin. Älä synkistele. Synkistely aiheuttaa pahaa oloa ja tuskaa, älä lietso sitä. Ota valoisa asenne! :) Sillä aurinkoisuudella pärjää helposti vuoden päivät! Tsemppiä hurjasti, mutta älä missään nimessä eroa!! :)

Vierailija

En ookkaan nyt käyny täällä, kun ajattelin ettei tänne enää tulisi viestejä.

Mä ymmärrän ihan hyvin nuo "kerää ittes,ryhdistäydy.." mut mun mielestä se on vaa helpommin sanottu ku tehty. Yritän parhaani mukaan keksiä itselle tekemistä ja muuta ajateltavaa, mutta mun ei tarvi ku lukea poikaystävältäni tullut viesti niin alkaa jo tulemaan vedet silmiin.
Vuosi sitten ku alettiin seurustelemaan, mulla oli ongelmia syömishäiriön ja masennuksen kanssa, mut hänen avulla pääsin pikkuhiljaa niistä yli. Totta kai siinä oli muutakin apua ympärillä, mutta hän oli isoin tukipilari mulle sillon.

Nyt mulla on pikkuhiljaa alkanu tulla taas samoja oireita, ei niinkään syömishäiriön, mutta masennuksen kanssa. En oo ikinä ollu näin herkkä mitä oon nyt ja pelottaa, milloin se lopullinen romahdus tulee. Harmittaa, ettei kukaan kavereistani ole tai ole ollut samassa tilanteessa kuin minä, joten he eivät voi samaistua tähän tilanteeseen.

En aijo erota poikaystävästäni, vaan yritän vaikka väkisten jaksaa tän vuoden. En usko, että voisin tätä parempaa suhdetta ikinä löytää.
En kerjää sääliä tällä tekstillä, mutta tuntui hyvältä purkautua vähän tänne :D

-Aloittaja

Vierailija

Omasta kokemuksestani voin kertoa, että ero olisi hyvä vaihtoehto. Toisaalta voisit myös hankkia hetkellisen "sängynlämmittäjän" siksi aikaa, kun poikaystäväsi on poissa.

Vierailija

Yllätyin, kuinka epäitsenäistä porukkaa täällä on. Naiset, eikö teillä ole omaa elämää?! Pakkoko sitä poikaystävää on joka ikinen päivä nähdä? Se pääsee kuitenkin lomille vähintään kerran kahdessa viikossa, loppuaikana vielä enemmän. Mun mielestä täällä ruikutetaan ihan tyhjästä.
Joku nyt varmaan miettii, että mun poikaystävä ei ole käynyt inttiä ja en tiedä mistä puhun / miten vaikeaa se on. No, on totta että poikaystävä kävi intin ennen kuin tavattiin. Intin sijaan poikaystävä lähti vuodeksi vaihto-opiskelemaan toiselle puolelle maapalloa sen jälkeen, kun oltiin seurusteltu 1,5v ja asuttu yhdessä vuosi. Olihan siinä ikävä, mutta ei kyllä todellakaan tullut mieleen itkeskellä joka päivä ja masentua. Tein vaan omia juttujani, harrastin ja näin paljon ystäviäni (ja välit ystäviin lämpeni ihan uudelle tasolle!). Pari kertaa kävin katsomassa poikaystävää ja kerran hän kävi Suomessa. Nyt ollaan oltu 3v yhdessä. Ei siihen etäsuhteeseen kuole.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat