Poikaystävän masennus

Vierailija

En oikeesti jaksa enää. Rehellisesti sanottuna en rakasta enää poikaystävääni. Hän ei ole ollenkaan sama ihminen kuin ennen ja minun on todella vaikea saada häneen minkäänlaista yhteyttä. Kun hän on kotona, hän lähinnä nukkuu tai istuu tietokoneella. Emme ole harrastaneet seksiäkään moneen viikkoon. En tiedä, mitä voisin tehdä. Yritän olla tosi ymmärtävä ja hyvä tyttöystävä, mutten koe, että minulla olisi poikaystävää. Hän on vain joku varjo, joka haahuilee täällä ja välillä katsoo kanssani telkkaria tai pelaa pelejä ja puhuu siitä, että tänään oli hyvä päivä, kun hän jaksoi käydä koululla.

En todellakaan voisi jättää häntä tämän takia, mutta tämä on tosi raskasta. Minusta tuntuu, että hän imee elämänilon minustakin.

Sivut

Kommentit (17)

Vierailija

Voi, voimia sisko <3 Kuulosti niin tutulta. Minä jaksoin kaksi vuotta, mutta sitten tuntui että putoan itse samaan kuiluun ja päätin lopettaa suhteen, vaikka vaikea ja surullinen päätös olikin. Syynä oli kyllä myös luottamuspula, mies tapaili eksäänsä minulta salaa (joka hänkin sairasi masennusta). Kai he saivat toisiltaan sitten tukea... Itse olen niin positiivinen ihminen että en kestänyt enää sitä tunnetta, kun yrittää auttaa mutta toinen ei ota apua vastaan. Päädyin siihen, että en ala hänen psykiatrikseen, en voi enempää auttaa. Olen tyytyväinen päätökseen erosta, sillä nyt tiedostan että ansaitsen parempaa kohtelua. Niin sinäkin <3

Vierailija

Tuttu tunne :( Tällaiseen tilanteeseen päättyi ensimmäinen oikea suhteeni.. Pari kuukautta kesti ensiksi samankaltainen vaihe jossa poikaystäväni ei tehnyt muuta kuin istui koneella tai katsoi telkkaria. Yhdessä saatettiin katsoa leffoja kun olin viikonloppuisin hänen luona ja joskus sain hänet myös lähtemään ulos viikonloppuisin. Ensin tuli mieleen että mikä minussa on vikana ja kysyin häneltä että johtuuko hänen paha olo minusta. Hän sanoi että ei, sinä olet ainoa joka saa hänet ulos kotoa ja ihmisten ilmoille. Sitten kuvioihin tuli alkoholi ja kaikki räjähti käsiin. Juominen vain jatkui ja jatkui ja sanoin siitä monesti että en pidä siitä. aloin jossain vaiheessa jo pelätä häntä. ei se ollu sama ihminen johon rakastuin! Lopulta voimat loppuivat ja lopetin suhteen... siinä vaiheessa eksäni jatkoi juomista, lopetti ammattikoulun kesken, menetti ajokortin... ja lopulta päätti päivänsä :(

Ainoa mitä osaan auttaa on että yritä saada hänet puhumaan ja kerro omat tunteesi! Muuten hänkään ei osaa tehdä asialle mitään jos ei tiedä miltä sinusta tuntuu.

Voimia sinne! 

Vierailija

Paljon voimia sulle, niitä tarvitset!

Oma poikaystäväni sairastaa myöskin masennusta, tosin tällä hetkellä hänellä on joko tosi pitkä tosi hyvä kausi menossa, tai sitten hän on parantumassa siitä. Kuitenkin, ei meilläkään helppoa ole ollut mutta siitä selvittiin!

Tiedän tuon tunteen, mitä te muutkin tossa aikasemmissa viesteissä kerroitte. Mun poikaystävällä oli tosi vaikea syksy, sekin vain istui sisällä ja pelasi. Se oli niin masentunut ja käyttäytyi "kylmästi", että jossain vaiheessa tuntui että masennus tarttui minuunkin. Itkin joka ilta ja mietin, olenko tehnyt jotain väärin ja mitä voisin tehdä paremmin. Tunsin jotenkin olevani vastuussa vaikka tietenkään en ollut! Lopulta jouduin itsekin käydä pari kertaa psykologin puheilla, menin ihan itsenäisesti koulun psykologille puhumaan, kun en voinut enää pitää kaikkea sisälläni. Samoihin aikoihin poikaystäväni alkoi puhua, että haluaa erota koska ei halua että minulla on huono olo ja sen mielestä mun ei tarvitsisi kestää sellaista. Tollaisen syyn takia en suostunut eroamaan, vaan sanoin, että suostun eroon vaan jos se ei enää rakasta mua.

Lopulta, joskus vähän ennen joulukuuta alkoi näkyä tunnelin päässä valoa. Halusin jättää tähän kommenkin, koska nyt meillä menee tosi hyvin, ja olen onnellisempi kuin koskaan. Meidän suhde on kokenut tosi kovia mutta se on vain vahvistanut sitä :) tuntuu kliseeltä ehkä, mutta meidän tapauksessa ihan totta!

Mä vaan jaksoin kertoa poikaystävälleni huonon jakson aikana, että se on mulle tosi tärkeä. Ja kävin sen luona vaikka se halus vaan kököttää yksin. Menin sinne siivoilemaan tai laittamaan ruokaa, mutten yrittänyt saada sitä tekemään mun kanssa mitään enkä todellakaan ehdotellut esim. seksiä. En vaan antanut sen eristäytyä, en antanu sen tuntea oloa yksinäiseksi. Halusin, että se tuntee että siitä välitetään ja etten hylkää sitä masennuksen takia. Soitin sille joka päivä ja yritin saada jotain edes pientä keskustelua aikaseksi. Oli tosi tosi vaikeaa näytellä sille että jaksan, vaikka olin henkisesti ihan loppu. Oli pakko, muuten se ois sanonu että kärsin liikaa ja ois lopettanu jutun siihen. 

Kärsivällisyys palkittiin, ja nyt on ihanaa <3 en usko, että edistin paranemista mitenkään, koska päätöksien pitää lähteä henkilöstä itsestään, mutta ainakaan en antanut tilanteen pahentua. Luin myös tooosi paljon tietoa ja kokemuksia masennuksesta, ja se auttoi ymmärtämään käytöstä. Masennus on sairaus, mutta pitää muistaa että siitä voi parantua!

Paljon haleja ja tsemppiä jatkoon, toivottavasti kohta alkaa teilläkin näyttää paremmalta! <3

Vierailija

Mun poikaystäväni oli viime keväänä tai oikeastaan noin puoli vuotta viime vuoden alusta masentunut. Se johtui silloisesta elämäntilanteesta ja molemmat kyllä uskottiin, että sitten kun se pääsee taas elämään normaalia elämää, niin masennuskin lähtee. Kuitenkin siinä parisuhde kärsi tosi pahasti. Mies joskus siinä puolen välin paikkeilla totesi, ettei jaksa parisuhdetta ollenkaan. Tiesi kuitenkin vian olevan muussa kuin minussa tai suhteessa, joten ensin pidettiin suunnilleen kuukauden tauko. Sen jälkeen hän kuitenkin sanoi, ettei jaksa, joten erottiin. Melkein heti tämän jälkeen vasta tajusin kuinka pahassa jamassa se oli, koska vasta sitten hän jostain syystä rupes mulle enemmän puhumaan. Ilmeisesti se tauko kuitenkin oli tavallaan hyvä, koska vaikkei sitä ennenkään puhunut mulle asioistaan, niin sitten kun ei oikeesti pystynyt, niin lopulta tajusi, että sitä tarvitsee. Ja siinä sitten kun oltiin erottu, ei mennyt montaa päivää, kun hän tajusi, että oli tyhmää erota, ihan oikeasti tarvitsi mut takaisin. Sitten meni taas parisuhteessa hetken hyvin, vaikka masennus jatkuikin. Mutta sitten tuli alkoholi kehiin. Siitä sitten alkoi taas se, että ei nähty oikein ikinä, koska hänellä meni kaikki viikonloput bilettämiseen. Välillä olin mukana, mutta eipä hän minua juuri huomioinut. Muutenkin se oli muuttunut ihmisenä tuon puolen vuoden aikana niin paljon, että mietin itsekin, että haluanko sitä enää. Ja tottakai oli muuttunut: ei kai kukaan masentuneena jaksa välittää muista samalla tavalla kuin normaalisti tai muutenkaan ole samanlainen kuin normaalisti. Lopulta sitten sanoin siitä, että me ei koskaan nähdä (koska ei nähty, koska en enää jaksanut olla katselemassa sitä ryyppäämistä tai sitä kun toinen nukkuu darraaansa pois), että meidän pitää nähdä taas useammin, jos me mitään halutaan enää yrittää. No toinen oli sitten sitä mieltä, että ei hän ainakaan juuri nyt halua. Eli se siitä sitten. Vaikka se oli ihan hirveetä, niin olin kuitenkin ihan samaa mieltä, ettei siinä suhteessa ollut mitään järkeä, enkä edes halunnut olla sellaisen ihmisen kanssa, joksi hän oli muuttunut. Sanoinkin kaikille, että me ei enää ikinä yhteen palata, ellei se muutu takaisin omaksi itsekseen.

No, suunnilleen pari kuukautta siinä meni, kunnes nähtiin tavallaan vähän tekosyyn varjolla (eli oltais voitu olla näkemättä, vaikka periaatteessa meillä oli ihan hyvä syy nähdä). Siitä se sitten alkoi taas lähteä rullaamaan...tosi pitkään mietin, että mitä pitäisi tehdä, jatkaa vai ei. Aina, kun näin jotain merkkiä niistä asioista, joihin olin kesällä ärsyyntynyt, mietin, että ei tästä voi mitään tulla. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että ne piirteet on olleet siinä ihmisessä aina ja ei ne ärsytä, kun ne ei ole siinä mittakaavassa, mitä silloin, kun meillä meni huonosti. Onhan se ihan ok välillä olla esim. hieman itsekäs, kyllä varmasti kaikki on, mutta silloin jokainen vähänkin itsekäs teko mieheltä tuntui siltä, että taas ollaan palattu siihen p*skaan. Eli ongelma oli vaihteeksi mulla pään sisällä, mutta ihan ymmärrettävää kyllä, ainakin mun mielestä.

No, anyway, ollaan nyt pysytty yhdessä ja kaikki on hyvin. Toivottavasti nyt myös pysyy näin. Mies on oma ihana itsensä ja minäkin olen päässyt irti noiden erojen aiheuttamista pahimmista traumoista. (Toki siis tuollainen varmasti vaikuttaa ainakin minuun joissain tilanteissa edelleen, mutta nyt ei ole sellaisia ollut. Mutta tiedän, että esim. kun parisuhteessa taas joskus menee vähän huonommin, niinkuin varmasti menee, niin silloin saattaa tämän vaikutukset taas näkyä. Toivottavasti ei liikaa.)

En tiedä mitä tällä yritin sanoa, mutta tuli vaan se fiilis, että puran nyt omia ajatuksiani. Ehkä tästäkin voi saada jotain toivoa, että ei se välttämättä ole siinä vaikka siltä tuntuisikin. Mutta minusta on myös ok antaa tilaa toiselle. Jos eroaminen on se paras vaihtoehto kyseisessä tilanteessa, niin sitten se on. Meillä se ainakin tuolla toisella kertaa oli. Samoin se tauko silloin keväällä. Ei missään muussakaan mitään järkeä olisi ollut, niin pahalta kuin se tuntuikin. Tietenkään ero tai tauko ei ole ensimmäinen teko, vaan ensin täytyy yrittää saada se masennus pois. Etsiä syy siihen ja sitten keino poistaa se. Jos ei siihen pysty, eikä masentunut osapuolikaan ole motivoitunut "parantumaan", niin sitten ei ehkä ole muita vaihtoehtoja, kuin jatkaa elämää erillään. Pitää se molempien tajuta, ettei toinen voi hukata elämäänsä jotain haamua katsellen. Tietysti, masennus on sairaus ja varmasti tuntuisi pahalta jättää masentunut ihminen, mutta jos ei suostu edes yrittämään, niin mitä siinä voi muuta tehdä? Mutta tietysti, hirveetä toistoa, mutta sanon vielä silti, ensin täytyy yrittää kaikkensa sen masennuksen poistamiseen. Jos on ihan oikeasti masentunut, niin ei lääkkeiden hankkiminen mikään häpeä ole. Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kuinka, koska on kokemusta tuosta miehen masennuksesta ja myös omasta. Itselläni huomaan selkeästi syksyisin jonkin asteista syysmasennusta, välillä pahempaa välillä lievempää, mutta onneksi se nyt ainakin toistaiseksi on kuitenkin sen verran lievää ollut, että elämä on kasassa pysynyt ilman ulkopuolista apua. Toki se aina heikentää sosiaalista elämää jonkin verran, mutta kuitenkin.

Nyt mentiin jo ihan ohi aiheen, mutta tsemppiä teille kaikille, jotka masentuneiden kanssa elätte! Se on ihan kauheeta katseltavaa ja itse en enää ikinä haluaisi joutua katsomaan vierestä, kun rakas ihminen voi oikeasti tosi huonosti. Yrittäkää kaikkenne, jotta saisitte ne miehenne taas elämän iloon kiinni! (Ei tietysti saa painostaa.) Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin. :)

Shenny
Seuraa 
Liittynyt15.11.2011

Munkin poikaystävä on masentunut ja ahdistuu helposti asioista, taitaapa tuota sosiaalisten tilanteiden pelkoakin olla. Tiedän ettei tuollaiset ongelmat parane helposti, mutta hän ei kai enää tarvitse ainakaan masennuslääkkeitä käyttää. Minun avullaan hän on kuulemma päässyt elämässä eteenpäin ja on sanonut että ei vois elää enää ilman mua. 

Tuntuu että itsekin olisin masentunut. Voi olla että olin jo ennen seurustelua, poikaystävän avulla kun olen itsekin saanut lisää rohkeutta ja päässyt elämässä eteenpäin. Silti me ei oikein poikaystävän kanssa tehdä mitään. Kesällä oli iso kriisi ja oli erokin aika lähellä. Silti jatkettiin ja itse koitin saada muutosta, joissain asioissa sitä tulikin muttei me vieläkään tehdä mitään. 

Tehään aina samanlaisia ruokia, aina katsotaan vaan leffoja ja ollaan tietokoneella. Ei saateta päiväkausiin käydä pihalla ellei käydä kaupassa. Kesällä varsinkin tuntui että olen vanki omassa kämpässäni, kun poikaystäväni vietti siellä sillon paljon aikaa. Aina löytyi syyt miksei voida lähteä vaikka uimaan tai lenkille. En kuitenkaan koko aikaa ollut kämpilläni, vaan myös perheeni seurassa jossa oli muutakin tekemistä kuin olla koneella ja katsoa telkkaria. 

Yksin mä en jaksa lähteä ulos, joten olen vain neljän seinän sisällä. Olisi kiva jos poikaystäväni ehdottaisi joskus että lähdetäänpä pikku kävelylle nyt. Tai suostuisi joskus kun ehdotan. Nykyään en jaksa edes ehdottaa, kun tiedän ettei se lähde kuitenkaan.

Pidän itse matkustelusta paljon ja voisin lähteä vaikka samantien ulkomaille jos olisi hyvää seuraa ja rahaa. Poikaystäväni on ahdistunut niin paljon ettei pysty käymään normaali työssä. Armeijastakin sai vapautuksen. Joten hänellä ei olisi ikimaailmassa rahaa ulkomaille lähtöön kun elää vain sossun tuilla. Ja hän ajattelee sitä muutenkin rahantuhlauksena. 

Säälittää kun se tuhlaa silti ne vähät rahansa kaljoihin joka viikonloppu. Mä joudun lähes aina maksamaan kaikki ruuat kun poikaystävälläni ei ole rahaa ellei lainaa jostain. Hän ei käytä minua hyväkseen, hänellä vain ei ole rahaa. Hän maksaa kyllä ruuat aina kun saa rahaa, ehkä kahdeksi päiväksi. 

Tuntuu että elämäni valuu hukkaan, enkä syytä tästä pelkästään poikaystävääni. Mulla ei ole yhtään ystävää joten sekin masentaa mua. Haluaisin nähdä maailmaa, käydä vaikka joskus luistelemassa tai hiihtämässä. Mitähän tästä elämästä tulee kun poikaystäväni on tuollainen kotihiiri. Muakin alkaa välillä ahdistaa eri paikkoihin meno kun en saata nähdä moniin päiviin muita kuin poikaystäväni. 

Tulevaisuus mietityttää enkä välttämättä halua muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen. Enkä ehkä kihloihinkaan, ajatus kihloihin menosta ahdistaa. Jotenkin olisin vielä enemmän vanki. 

Silti olen tosi kiintynyt poikaystävääni mutta välillä mietin rakastanko häntä enää. Kyllä meillä on onnellisiakin hetkiä ja tosi kivaakin aina välillä. Me vaan ei tehdä oikein mitään. Ajatus elämästä ilman häntä tuntuu oudolta, mutta välillä mietin miltä tuntuisi olla "normaalin" poikaystävän kanssa. Tämä on vieläpä ensimmäinen suhteeni, ennen tätä en ollut tehnyt poikien kanssa oikein mitään. En edes kädestä pitänyt. 

Kaipaan suhteemme alkuaikoja kun olin umpirakastunut poikaystävääni. Rakkaus on nykyään aika arkista. Silloin poikaystäväni joi vielä useammin kuin nykyään joten olen saanut häntä vähentämään paljonkin juomistaan. 

Itse en jaksa käydä baareissa oikeastaan ja välillä juominenkin ahdistaa. Siksi pystyn olemaan helposti puoli vuottakin juomatta kun taas poikaystäväni juo vähintään joka viikko. Viikon korkeintaa pystyy olemaan juomatta :( Haluaisin että hänellä olisi muutakin elämää kuin perjantaiden odottelu että pääsee juomaan. 

Välillä näin tosi usein unia kuinka petän poikaystävääni vaikken oikeasti olisi halunnut. Luin unien merkityksiä ja niitten mukaan kaipaan elämääni jotain muuta. Niin voi olla. En ole noita unia nähnyt vähään aikaan koska kesällä kriisimme alkoi siitä kun petin poikaystävääni. Kokeilin sitä jotain "uutta". Ei ollut kyllä yhtään kokeilemisen arvoista. Kai mä jotenkin kuvittelin että se tyyppi haluis muutakin kuin seksiä, väärässä olin. Ja poikaystäväni kanssa seksielämämmekin tuntui olevan kuihtunut, mutta pettämisen jälkeen se on saanut hieman uutta sisältöä. 

Mietin omaakin tulevaisuutta. Mua ahdistaa niin pienetkin asiat joten uskallanko lähteä täältä pieneltä paikkakunnalta mihinkään? Haluaisin kyllä ehkä hakea vaikka ammattikorkeakouluun. Kouluista saisi ehkä kavereitakin. Sitten mun pitäisi herätä tosi aikaisin junaan ja päivät venyisi pitkiksi, tai muuttaa vaikka väliaikaisesti toiselle paikkakunnalle. En tunne muilta paikkakunnilta ketään, joten olisin todella yksin siellä. En tuntisi koko kaupunkia joten eksyisinkin aika helposti...

Pitkät keskustelut on ollut siitäkin poikaystävän kanssa jos vaikka lähden joskus ulkomaille taas. Hän ei luota muhun oikein kunnolla vieläkään, onhan kriisistämme niin vähän aikaa. Olen sanonut hänelle että jos en saa mennä minnekkään niin hän tukahduttaa minut. Hän ymmärtää sen mutta on silti sanonut että munki pitäisi olla valmis kantamaan pettämiseni seuraukset. 

Toisaalta olemme poikaystäväni kanssa niin samanlaisia - mutta niin erilaisia. Hän on tullut todella erilaisesta perheestä kuin minun perheeni, hän on elänyt erilaisen lapsuuden. Minä join ekat kunnon kännini vasta 17-vuotiaana, poikaystäväni aloitti varmaan jo paljon aikaisemmin. 

En tiedä mitä tekisin, jättäminen tuntuu kamalalta koska rakastan häntä edelleen ja elämä ilman häntä tuntuu oudolta mutta masennunko täysin jos jatkan tätä suhdetta?

Vierailija

Oi kiitos kiitos teille kaikille ihanille vastauksista! Aloitusviestini jälkeen oli pari tosi hyvää päivää, kun tehtiin kivoja juttuja yhdessä (pelattiin lautapeliä, harrastettiin seksiä, katsottiin sarjoja dvd:ltä...) ja poikaystäväkin vaikutti pirteämmältä, mutta sitten kaikki taas lässähti. Hän sanoi esimerkiksi opiskelevansa, mutta kun alkoikin pelata tietokoneella, minulla meni hermot ja koko päivän oli aika kireä ilmapiiri. Hänen piti myös tehdä kotitöitä, mutta nekin jäivät. Yritän ymmärtää parhaani mukaan, mutta en voi sille mitään, että törkyinen ympäristö syö todella paljon onnellisuuttani. Olin hänelle eilen ihan kamala ja sanoin, että teen ruokaa vain itselleni, ellei hän imuroi. Kyllä hän sitten sai itsensä pakotettua imuroimaan ja vaikka se tuntui minusta aika paskamaiselta tempulta, niin siisti kämppä valaisi taas tätä tilannetta tosi paljon!

Tilanne olisi ihan eri, jos asuisimme erillään. Sitten jaksaisinkin hoivata ja ymmärtää, mutta nyt, kun hän lojuu täällä yhteisessä kodissamme kuin joku vauva, kaikki on paljon raskaampaa.

Minusta tuntuu tosi kurjalta, kun en pysty olemaan mikään hyvä tyttöystävä, joka joskus vuoden päästä sanoo, että yhdessä tästä selvittiin. Minä en auta häntä mitenkään. Miten voisin auttaa, kun ei hän halua avautua, kun masennukselle ei ole mitään syytä! Hän vain ei jaksa yhtään mitään, ei kivoja eikä varsinkaan tylsiä juttuja. Puhuimme siis tästä parikin tuntia ja kerroin omia fiiliksiäni, mutta hän vain suuttui ja raivosi, että varmaan onkin MINULLA tosi vaikeaa. Tuli sellainen olo, että minun todellakaan ei ole järkevää avautua hänelle, koska tämä on hänelle vielä paljon vaikeampaa.

Niin eli siitä auttamisesta piti sanoa, että ainoa auttaminen, mitä minä voisin tehdä, olisi huolehtia kaikesta itse. Käydä kaupassa, laittaa ruokaa, tiskata, imuroida, siivota... Oikeastaan koko poikaystävän ruokahuolto on minun vastuullani. Tänäänkään hän ei ollut syönyt kuin pari leipää iltaan mennessä, kun minä en ollut kotona. Nyt otettiin yhdessä hänelle ruokaa pakkasesta huomiseksi, mutta ei sitä ikuisesti riitä. Minä olen kuin joku äiti hänelle!

Tuosta alkoholista voisin vielä sanoa, kun se on monelle aiheuttanut lisää ongelmia. Minunkin poikaystäväni juo ja puhuimme siitäkin. Sanoin, että se vain pahentaa masennusta, mutta hän sanoi, että humala on ainoa tila, kun hän jaksaa ja pystyy tekemään yhtään mitään tai olemaan ihmisten kanssa. Lisäksi hän pitää krapulasta, koska silloin on syy olla väsynyt ja vetelä ja kykenemätön mihinkään. Hänelle itselleenkin tulee kuulemma paljon parempi olo, kun hän ei jaksa nousta sängystä ja tietää, että se johtuu krapulasta kuin jos hän ei jaksa nousta eikä se johdu mistään.

Ei tarvitse varmaan sanoakaan, että minusta tuo logiikka on aivan kammottava ja ahdistava. Onneksi hän on parin viikon aikana nähnyt kavereita selvinkin päin, mutta kyllä hän vähintään kerran viikossa juo alkoholia.

Joku kehotti myös hakemaan apua ja luottamaan lääkkeisiin. Hän käy lääkärissä parin viikon välein ja syö masennuslääkkeitä. Missään terapiassa hän ei ole, mutta en usko, että sellainen nyt tähän auttaisikaan.

Vierailija

Minun poikaystäväni ei pysty edes imuroimaan, kuulemma niin kipeä selkä. Sitten kun se ei tee oikein muuta kuin on koneella, kattoo telkkaria/ jotain tietokoneelta, niin väkisinkin paikat jumiutuu ja mun pitää olla aina hieromassa. Onhan se kiva hieroa välillä, mutta kun pitää melkein joka kerta kun nähään. Monesti kyllä sanon että nyt en jaksa, ja kun pyydän häntä hieromaan, ei hän jaksa kuin pari minuuttia...

En siksi välttämättä haluaisi edes muuttaa hänen kanssaan yhteen, koska itse pidän paikat suhtkoht siistinä ja poikaystävälle pitää olla koko ajan sanomassa esim. pyyhkisitkö pöydälle jättämäsi leivänmurut. Sitten jos sanon, hän pitää sitä nalkutuksena. Usein hän kyllä tiskaa ja pyykkää puolestani, mutta silti. 

Haluaisin kyllä että olisimme hieman aktiivisempia, mikään urheiluhullu ei tarvitsisi olla, mutta kun yksin musta ei tunnu kivalta lähtee mihinkään lenkille, niin olis kiva kun kumppani edes kannustaisi lähtemään. Toivon että edes kesällä kävisimme jossain. En todellakaan halua pilata kauniita päiviä sisällä ollessa, vaikkei juoksulenkille lähtisikään, olisi kiva edes jonnekkin ulos mennä vaikka vaan istumaan ja nauttimaan lämmöstä.

Munkin poikaystävä joskus pakeni todellisuutta alkoholin avulla. Se joi suhteemme alkuaikoina todella paljon, mutta olin niin hullun rakastunut etten tajunnut. Nykyään 1-2 kertaa viikossa juo, mikä on musta edelleen liikaa. Hän näkee kavereitaan enimmäkseen vaan kun on juomassa, mikä on kyllä harmillista. Oikeiden ystävien kanssa pitäisi pystyä olemaan selvinpäinkin. Jotkut käyvät hänen luonaan kahvilla pikaisesti, mut siihen se jääkin...

Vierailija

Nyt oon taas ollu pari päivää niin vaikeeta, että tänään olin jo lähellä sanoa, etten kauaa jaksa enää katella tollasta. Mitä jos tää ei koskaan mene ohi? Mitä jos mun loppuelämä on tällasta, etten uskalla lähteä, kun se olis epäreilua?

Vierailija
Vierailija

Nyt oon taas ollu pari päivää niin vaikeeta, että tänään olin jo lähellä sanoa, etten kauaa jaksa enää katella tollasta. Mitä jos tää ei koskaan mene ohi? Mitä jos mun loppuelämä on tällasta, etten uskalla lähteä, kun se olis epäreilua?

Voi hitsi miten tutulta kuulostaa! Itse olen tällä hetkellä täysin samassa tilanteessa! 

 

Vierailija
Vierailija
Vierailija

Nyt oon taas ollu pari päivää niin vaikeeta, että tänään olin jo lähellä sanoa, etten kauaa jaksa enää katella tollasta. Mitä jos tää ei koskaan mene ohi? Mitä jos mun loppuelämä on tällasta, etten uskalla lähteä, kun se olis epäreilua?

Voi hitsi miten tutulta kuulostaa! Itse olen tällä hetkellä täysin samassa tilanteessa! 

Oletko sanonut miehelles mitään? Mä en jotenkin uskalla edes myöntää tätä ääneen. Jotenkin tuntuu, että olis ihan kamalaa sanoa niin. 

 

 

Vierailija
Vierailija
Vierailija
Vierailija

Nyt oon taas ollu pari päivää niin vaikeeta, että tänään olin jo lähellä sanoa, etten kauaa jaksa enää katella tollasta. Mitä jos tää ei koskaan mene ohi? Mitä jos mun loppuelämä on tällasta, etten uskalla lähteä, kun se olis epäreilua?

Voi hitsi miten tutulta kuulostaa! Itse olen tällä hetkellä täysin samassa tilanteessa! 

Oletko sanonut miehelles mitään? Mä en jotenkin uskalla edes myöntää tätä ääneen. Jotenkin tuntuu, että olis ihan kamalaa sanoa niin. 

 

 

Kyllä olen yrittänyt puhua asiasta, mutta vastaus on aina sama "mä oon nyt tämmönen enkä muutu enää samanlaiseks mitä joskus olin. ota tai jätä". Rakastan poikaystävääni, mutta hän ei ole enää sama henkilö johon joskus rakastuin. Toivon että asiat muuttuisivat paremmaksi. Välillä olen tosissani harkinnut eroa. 

 

Vierailija

Niin sama tilanne!!!

En tiedä mikä olisi oikea tapa toimia. Yritän osoittaa että välitän, mutta en halua että hän ahdistuu, koska hänen tunteensa minua ja muitakin kohtaan ovat latteita. Hänen maailmansa on niin sekaisin, ettei tiedä itsekään mitä tehdä. Hän ehdotti minullle siksi myös eroa. Koska suhteemme ei ole enää sama ja tämä on minullekin väärin. Minulla oli samat ajatukset kuin aikaiesmmalla kirjottajalla. Se tuntui todella pahalta, koska itse olin valmis taistelemaan ja näin asiat valoisammin. Jos vika olisi minussa niin ymmärtäisin. Minua harmittaa myös se etten voi/osaa olla täysin oma  itseni, koska se olisi liian pirteä ja menevä miehelleni. Pelkään että muutun ja miehen kiinnostuskin loppuu senkin takia.

Olen yrittänyt ajatella että tämä johtuu masennuksesta ja hän vain ei juuri nyt pysty keskittymään minuun, koska hänen omissakin arkiaskareissa menee sitä aikaa niin paljon. tuntuu kuin olisi yksin vaikka onkin yhdessä. Jollain tapaa koen että saan suhteesta silti iloa, vaikka kaverit ihmettelevät ja kehoittavat jättämään hänet.

Enää en ehdota mitään tekemistäkään, koska se ei johtaisi mihinkään. Hän ahdistuisi vain enemmän. Yritän antaa aikaa ja viettää myös omaa aikaa. On vaikea olla iloinen kun näkee miten toinen voi. Mutta samalla pitää muistaa huolhtia omasta hyvinvoinnista, ilman sitä kaikki menee myttyyn. Pidämme nyt hieman etäisyyttä toisiimme (vaihdamme toki kuulumisia), jotta ajatukset selkenee. Ehkä hän näkee ettei vika ole minussa vaan hänen olotilassa ja että olen hänelle tärkeä. Samalla tilanne ei ole niin raastava minulle, kun saan ns. luvan tehdä mitä haluan ja olla murehtimatta. Oikeastaan en edes tiedä olemmeko parisuhteessa (eihän tämä oikeasti ole sitä mitä parisuhde on) olemmeko vapaita vai katselemmeko vielä? Hänen sanomansa ovat ristiriitaisia. Selvästikin hän kaipaa minua, mutta ei tee mitään minun eteeni tai halua ylläpitää nyt parisuhdetta. Miten teillä meni erossa olo aika? kuinka kauan jaksan odottaa..rankkaa!!

Palautuiko kaikki vaan ennalleen, vai tekikö mies aloitteen? Itse en uskalla ottaa asiaa esiin, koska pelkään menettäväni hänet. Kuulostaa hullulta koska samalla mietin että parasta olisi vaan jättää hänet. En vain pysty, rakastan liikaa. Tuntuu että hänenkin pitää vielä selvittää mitä haluaa. Mitä olisi tehtävissä ja kuinka jaksaa eteenpäin kaikkiin skenarioihin olen varautunut.

Vierailija

Minä mietin tänään aamulla, miten keskustelu sujuisi, jos uskaltaisin sellaisen aloittaa, mutta tietenkin se jäi sitten pohtimisen tasolle. Tulin kotiin vasta kuudelta ja odotin, että oltais tehty jotain kivaa, mutta vastassa olikin ihmisen varjo sohvalla jossain tietokoneen näytön takana. Ei ollut kuulemma koko päivänä tehnyt yhtään mitään eikä todellakaan käynyt kaupassa (annoin kauppalistan viime viikon tiistaina). Mulla meni hermot ja yritin lypsää miehestä jonkunlaista selitystä siitä, miten esimerkiks kauppaan meneminen voi olla niin ylitsepääsemätöntä, mutta hän vain meni kerälle kuin joku siili ja kieltäytyi sanomasta oikein mitään. Siinä olennossa ei oikeasti ollut enää yhtään mitään jäljellä siitä ihmisestä, jonka kanssa olen vuosia seurustellut. On ihan järkyttävää nähdä toinen niin surkeana ja toivottomana.

Hoivaviettini jotenkin nousivat taas pintaan ja vaihdoin ilkeilyn siihen, että laitoin ruokaa. Syödessään mies piristyi jopa niin paljon, että luki mulle jotain juttua netistä, mutta kun aloin puhua piristymisestä, hän taas meni kokoon ja alkoi näyttää surkealta ihan kuin olisi tehnyt kaikkensa näyttääkseen, ettei edelleenkään pysty menemään kauppaan.

 

En tiedä, miksi halusin kuvailla tätä iltaa. Ehkä vaan siksi, että joku voisi sanoa ymmärtävänsä ja ehkä kertoisi, miten minun pitäisi reagoida.

 

Ajattelin nyt noudattaa samaa kuin edellisen viestin kirjoittaja, että keskityn tekemään minun juttujani ja otan omaa aikaa. Miehen kanssa kun ei voi tehdä m i t ä ä n ja pelkkä vierestä katsominen, kun hän lukee kolmatta päivää kirjaa sängyssä on tosi raastavaa. Sitä en tiedä, miten tämä koti pitäisi hoitaa. Pitäisikö minun vain tehdä kaikki itse ja olla välittämättä siitä äänestä, joka sisälläni huutaa, että kun kerran alan äidiksi miehelle, en voi sitä koskaan lopettaa.

 

- keskustelun aloittaja

 

Vierailija

Tuskin tässä on mitään oikeaa reittiä edetä. Kaikki tilanteet ja ihmiset ovat erilaisia, mutta siitä olen varma ettei me olla yksin näiden vaikeiden tilanteiden kanssa vaikka siltä usein tuntuukin. Olen itse oppinut arvostamaan pieniäkin asioita. Juuri sitä että mies vaikka näyttää netistä jonkun kivan linkin tai edes kerran viikossa kysyy minulta kuulumisia. Yritän pysyä positiivisena ja muistaa että tämä johtuu masennuksesta, mutta toisinaan se on vaikeaa ja tunteet kulkee vuoristorataa. Välillä olen onneni kukkuloilla ja välillä vihaan häntä ja voisin heittää miehen mäkeen, ihan pienestäkin asiasta. Varsinkin kun tuntuu että muille voidaan esitää normaalia persoona, mutta mun eessä hajotaan ja ollaan tympiintyneitä. Pelkään että paha olo alkaa henkilöitymään minuun ja joudun ottamaan kaiken omaan niskaan. Parempi olisi jos hän voisi ja uskaltaisi puhua jollekin asiantuntevalle ihmiselle.

Ymmärrän hyvin että on asian ottaminen esille ja ongelmien nostaminen pöydälle on pirun vaikeaa, koska toista ei halua rasittaa yhtään enempää. Ja sitten se juuttuu niihin epäoleellisiin asioihin kiinni tai ymmärtää kaiken negatiivisesti vaikka yrittää vaan kertoa että haluan auttaa mutta se on vaikeaa. Pelko siitä että toinen suuttuu ja luovuttaa suhteessa oli ainakin itsellä. Jossain kohtaa on vaan pakko puhua, sinäkin saat tuntea! Masennus ei anna lupaa kohdella huonosti. Ehkä hän herää ja tajuaa ettei kaikki pyöri hänen ynpärillä ja muillakin on vaikeaa. Muistakin tulee huolehtia (kumpa ei ajattele itsestään johtuvaksi). Mitään neuvoja en osaa antaa..itsekin mietin näitä asioita lähes jatkuvasti, mikä varmasti kuluttaa mua eikä tee hyvää. Siksi päivä kerraallaan on paras neuvo. Elä omaa elämää, sillä kun sinä voit hyvin jaksat paremmin.

Välillä tuntuu että läheisen olo on pahempi kuin masentuneen. Me ei voida oikein myöntää masentuneelle sitä pahaa oloa mikä meissä on, emme voi ymmärtää masentunutta tai miten auttaa, tarpeitamme ei tyydytetä, saamme huolehtia ja hoivata toisenkin eestä, kommunikaatio on minimissä ja sitä myöten tapahtuu väärinkäsitykisä ja loukkaantumisia, etäisyys läheisestä on riipivää. Vihaan masennusta! Hoen itselleni että jaksan ja ymmärrän, sillä rakastan, mutta en tiedä aina kuinka järkevää tämä on. Onneksi välillä saa ihanaa palautetta rakkaalta, mutta sitten tulee taas alamäki. Rakkaus on ihmeellistä, mutta tämän myötä olen oppinut että minä todella rakastan häntä ja jatkossa osaan arvostaa pieniäkin eleitä tuhat kertaa enemmän. Jaksamista kaikille ja pitäkää päät kylmänä!

Mielellään lukisin muiden tarinoita masentuneen läheisenä :)

   

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat