Olen tunteideni vanki

Seuraa 
Liittynyt5.6.2010

Ensin: ei tarvitse lukea jossei jaksa todella pitkää vuodatusta.

Erosin poikaystäväni kanssa juuri 4 tuntia sitten minun aloitteesta. Ikää minulla 19 ja poikaystävällä (siis entisellä) 24.

Tuntuu etten vaan pysty seurustelemaan. Ahdistaa niin paljon ja tunnen niin paljon vihaa. Niin paljon vihaa ja katkeruutta sisällä. Menneisyys pitää miusta kiinni. Tuntuu, että miun täytyy käsitellä nämä tunteet ennen kuin voin seurustella ja olla kunnollinen kumppani kenellekään.

Entiset suhteet epäonnistuneita. Yksi poika jätti aikoinaan mitään enää sanomatta. Toinen oli todella hullu huumehörhö, joka oli ajoittain väkivaltainenkin ja se oli muutenkin todella tuhoisa suhde, kolmas oli pettäjä, joka petti koko seurustelun ajan minua 4 muun naisen kanssa. Kaikki miehet keitä olen ylipäätäsäkään tapaillut ovat halunneet loppupeleissä vain pillua ja leikkineet minun kanssa. Kun olin pieni koin aina epäonnistumisia ja vääryyttä ihmissuhteissa. Ala-asteella "kaverit" kiusasivat, jättivät yksin ja pettivät lupauksia. Tai jos aina löysin hyvän ystävän jostain syystä hekin käänsivät selän tai kaveruus päättyi riitaisasti. Yläasteella sama. Hiljaa ihmiset käänsivät selän ja jättivät ulkopuolelle. Pyörin vain porukan helmassa jääden kaikesta ulkopuolelle. Koulun kovikset kiusasivat. Onneksi tuo kaikki loppui kun pääsin amikseen. Sieltä sain ystäviä ja kaikki oli jonkin aikaa hyvin. Kunnes nekin käänsivät selän tai sitten itse pilasin sen, koska olin hölmö?. Aloin saada tunneilla paniikkikohtauksia ja itkin hirveästi.

Mitä lapsuuteen tulee... Isä joi kunnolla alkoholia ajoittain. Äiti ja isä riiteli ajoittain (kyllä niillä hyvinkin meni). Isä aina mollannut ja valittanut, huutanut turhasta. Koskaan saanut kuulla mitään positiivista. Koskaan saanut kuulla: Rakastan sinua. Muistan senkin illan kun isä löi äitiä ja äiti isää... Me Lapset itkettiin ja hirveä huuto kotona.... Tai se kun isä nukkuu olohuoneen pöydän alla vodka pullo kädessä kun minä tulen koulusta kotiin. Kyllä itku tuli. Ja kaikkea kanssa.....

Uskon, että viha ja katkeruuden tunne johtuu siitä etten ole oikeastaan kokenut ikinä kunnolla isän tai äidin rakkautta, kunnollisia kaverisuhteita ja seurustelusuhteita. Ne kalvaa miun mieltä. En tiedä olenko katkera itselleni vai niille, jotka ovat tehneet pahaa. Minusta on myös ajan kanssa tullut todella kylmä ja ilkeä ihminen. Tuntuu vaikealta ilmaista mitään positiivista esim. sen että haluan olla oman poikaystäväni kanssa. Yleensä ilmaisen päinvastaisesti mitä toiselta haluan ja olen itsekäs. Tutuille pystyn olemaan oma normaali iloinen itseni. Ennen olin todella antelias.

Jätin poikaystäväni koska tunnen niin paljon katkeruutta ja vihaa jos hän iltana jolloin kerkeäisin olemaan kutsuu kavereita kylään. Kun minulla on 3 vuorotyö ja yhteistä aikaa on vaikea järjestää. Ei voi nähdä kavereita silloin kun olen töissä. Btw asutaan naapurissa. Asuu asuntoani vastapäätä. Tai aikaa on kyllä olla yhdessä, mutta sekin on illassa vaan se 2 h ja kun olisi aikaa sitten tehdä kaikkea mukavaa yhdessä hän kutsuu kavereita. Tuo tilanne aiheuttaa kateutta, katkeruutta ja vihaa, koska taas minut jätetään, hylätään. Eikö se haluakaan olla minun kanssa? Se tunne on niin voimakas mistä en pääse yli enkä ympäri. En kestä vain enää tätä vihaa ja katkeruutta ja ajoittaista ahdistusta sisälläni. Ainaista itkua.

Olen niin sekaisin ajatusteni kanssa jo etten itsekään tiedä mitä ajatella. Välitän aivan hirveästi poikaystävästäni, mutta tuntuu edes väärältä sen suhteen, että se joutuu katsomaan minun pahaa oloa ja kiukuttelua vain sen takia, että minulla ei ole kaikki kunnossa. Ja minua kohtaan väärin, koska kärsin ja paha olla. Kyllä hyiväkin hetkiä on poikaystävän kanssa.... Mutta paha olo käy liian ylivoimaiseksi.

Poikaystävä yrittänyt alkuillasta soittaa monesti ja käski minun miettiä ja vannoi rakkauttaan. Hän on paras mies kuka minulla on ikänä ollut. Se halaa, pussaa, kertoo, että olen kaunis ja tärkeä, ostaa minulle ruokaa jääkaappiin kun on tiukkaa, huolehtii muutenkin aina pienistä asioista kuten että avain varmasti on mukana kun lähdemme esim. ulos. Koskaan yhden yhtä rumaa sanaa sanonut minulle. Paitsi tänään ensimmäistä kertaa puhui suunsa puhtaaksi. Oli kyllä vaikea siitä uskoa. Tuskin tiemme enää kohtaa. Pahalta tuntuu, mutta parempi näin. Mitä kaikkea hän onkaan miun takia joutunut käymään läpi :( Ja juu... Käyn psykoterapiassa.

Mitä ihmettä voin tehdä itseni kanssa että pääsen työstämään itseäni ulos näistä tunteista? Tuntuu, ettei terapiakaan ole oikein vienyt mihinkään suuntaan.

Kommentit (2)

emilia

Terapia vie toki aikansa! En tiedä kauan oot jo käyny terapiassa.

Itse kävin kans terapiassa 3 vuotta ja käytin mielialalääkkeitä mutta en kokenut siitä olevan semmosta parantavaa hyötyä. Lopetin muutama vuosi sitten käynnit kun ajattelin sen riittävän.

Puolisentoista vuotta sitten olin kuitenkin pahimmillani, mielessäni oli liian vakavissaan jopa itsetuhoisia ajatuksia, mutta kaikki katosi yhtäkkiä kun päätin tehdä elämänmuutoksen ja vaikka en ole uskonnollinen, rukoilin jumalalta apua. Se oli ihmeellistä koska asiat alkoivat heti parantua. Jätin pahaa tekevän poikaystävän. Muutin takaisin äidin luo. Löysin uuden rakkauden, unelmamieheni. En ole koskaan ollut näin onnellinen.

Olen todella paljon käsitellyt asiaa yksikseni ja tutkiskellut itseäni ja avautunut tästä lähin joka asiasta läheisille mikä mieltä on painanut.

Olen varma että sinunkin asiasi kääntyvät parhain päin. Älä sulje pahaa mieltä sisääsi, on tärkeää puhua. Älä torju jos joku haluaa auttaa. 

girl.ie

Kiitos todella paljon viestistäsi :) Olen käynyt terapiaa nyt noin 2 vuotta. Olen itsekin harkinnut lääkkeiden ottoa... Katsoo mitä lääkäri on mieltä. Itsetuhoisia ajatuksia ollut itsellänikin sekä itseni vahnigoittamista ollut jo 13- vuotiaasta asti. Toivotaan että kaikki kääntyy paremmin :)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat