arvostaako miehet kumppaniaan?

tietokoneenkorvike

Toivoisin, että tähän vastaisi ihminen tai useampi ihminen, joka on ollut pitkässä vakituisessa parisuhteessa. Toivoisin, että naiset kertovat, kuinka ovat kokeneet oman puolisonsa kohtelun ja jos joku mies lukee tätä, voisi vastata, kuinka itse on kohdellut naistaan.

Olen seurustellut kohta vuoden ensimmäiseni kanssa, olemme asuneet parisen kuukautta yhdessä ja minusta tuntuu, että mies rakastaa minua päivä päivältä vähemmän. Me kyllä puhumme asioista paljon, ja yleensä puhumisen jälkeen tuntuu, kuin asiat olisivat paremmin, mutta vähän ajan kuluttua minun on taas vaikea olla.

Mies laukoo paljon sovinistisia vitsejä, ja ei vitseissä sinänsä mitään, mutta kun niitä tulee niin paljon. Luulisin, että sitä voisi arvostaa toista edes sen verran, että ne sikamaisimmat kommentit, jotka koskevat häntäkin, voisi edes joskus jättää sanomatta. Esimerkiksi kun ajan autoa, ei ole kaikkein imartelevinta kuulla hyvä juttu naiskuskeista.

Jotenkin minusta tuntuu, että minusta on tullut miehelle itsestäänselvyys. Ennen sitä kyllä kosiskeltiin ja haettiin läheisyyttä, nykyään se on sitä, että katson tv:tä ihan rauhassa, mies tulee yllättäen koneelta ja siirtää vaatteita, että pääsee suoraan nuolemaan tissiä. Ilman mitään lämmittelyä. Vaikka olemme olleet jo pitkään yhdessä ja joskus vain haluaa läheisyyttä, mutta onko ihan mahdoton ajatus, että mies arvostaisi naistaan tarpeeksi vaikka sanoakseen, että rakastaa häntä, ennen kuin käy käsiksi? Tai että voisi kysyä, saako koskea.

Minulla on esineellinen olo. Onko tämä teidän parisuhteissanne ihan normaalia? Minullahan ei ole kokemusta muustakaan parisuhteesta, joten mietin vain, että olenko herkkänahka, joka haluaa jotain satumaista, vai olenko vain yksinkertaisesti huonossa suhteessa?

Molemmat olemme kyllä vielä alle 20 vuoden, joten voiko olla kyse yksinkertaisesti siitä, että mies ei ole vielä kypsä ja jos niin, kannattaako sitä jäädä odottelemaan? Koska minä kyllä olen uhrannut monia asioita elämästäni miehen takia, mutta hän ei taida edes tietää sitä, eikä todellakaan anna takaisin vaikka sitä, että olen sopeutunut etiikkanikin vastaisiin asioihin meidän yhteisen elämämme helpottamiseksi.

Minä kyllä rakastan miestäni ihan hurjasti, mutta en sitten tiedä, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Asioista on puhuttu jo moneen otteeseen, muttei mikään tunnu muuttuvan koskaan.

Kommentit (4)

ykstoist ykstoist

Jotkut arvostavat enemmän, jotkut vähemmän. Ihan samalla tavalla kuin naisetkin - jotkut valittavat jatkuvasti ja toiset tekevät mitä tahansa miellyttääkseen miestään. Se on yksi ominaisuus muiden joukossa ja jokaisella ihmisellä on vahvuutensa ja puutteensa.

En osaa sanoa kuinka paljon asiaan pystyy vaikuttamaan, mutta kannattaa ainakin yrittää.

bellabella

Mulla on vähän sama tilanne, noin vuosi ollaan seurusteltu paitsi yhdessä ei asuta. Ja sun mies kuulostaa myös hyvin samanlaiselta kuin mun mies. Sovinistisia vitsejä kuulee välillä, mutta enemmänkin meillä menee ehkä ne läpät mun arvostelun puoleen ja sitten kun niitä kuulee pitkään niin alkaa ne tuntumaan todellisilta. On kait se tieteissä testattukin että jos joku sulle kauan hokee että näyttäisit paremmalta vaaleilla hiuksilla, on tuolla ihmisellä kohta vaaleat hiukset vaikkei ne oikeasti sopisi hänelle yhtään. Tuo oli siis täysi esimerkki mutta niin ne vitsitkin jotenki alitajuntaan juurtuu.

Mä olen tosissaan kans pitkään, enemmän ku pitkään miettinyt että osaako munkaan mies oikeesti arvostaa mua. Ollaan erottukin pariin otteeseen hyvin paljolti miehen aloitteesta vaikka olen itsekin tiennyt niin olevan parempi, mutta kun olen se pitkään ja hartaasti harkitseva osapuoli. Sitten ollaan palattu yhteen (taas miehen aloitteesta) ja alku ollut aina mahtavaa ja tuntuu että mies suunnilleen palvoo ja on onnensa kukkuroilla ja kertoo kuinka on tajunnut että mä oon se kenen kanssa haluaa elämänsä rakentaa ja jonka kanssa kuuluu yhteen. Mutta nopeasti se vaan aina laantuu aikalailla sinne toiseen päähän..

Vaikka näänkin sun tilanteessa paljon omaani hahmotan jotenki paljon paremmin että tuo ei ole todellakaan sitä mitä nainen ansaitsee. Tai ehkä se on munkin fiilis tällä hetkellä, kohta taas mun suhtautuminen omaan tilanteeseenikin on että hyvinhän tässä menee. Mutta ei se ole niin, ja sitä parempaakin löytyy, ei kannata vielä tuossa iässä alkaa suhteeseen jossa tuntuu pahalta, ei etenkään jos tuntuu ettei toinen arvosta. Mulla on sinänsä myös samanlainen tilanne kuin sulla, etten ole seurustellut aiemmin tai ylipäätään ollut vakavemmin kenenkään kanssa. Sekin vaikuttaa tosi paljon siihen mikä se kestokyky on, monesti sitä vaan ajattelee onko vika oma, ottaako vain asioita liian herkästi ym kun ei vaan ole mitään konkreettista vertauskohdetta tai aiempaa kokemusta. Ja jos asioista on puhuttu moneen kertaan ja jatkuu samaa rataa, ei ne muutu tulevaisuudessakaan.

Mä toivon että saat keskusteltua tuosta miehesi kanssa ja saatte asioihin muutosta, kuitenkin parisuhde on kahden kauppa ja kummankin on joustettava, etenkin kun yhdessä asutte. Tiedän todellakin tuon tunteen kun itse antaa kaikkensa ja tuntuu että toinen on vähän hakoteillä. Oot kuitenkin vielä alle 20 ja miehesi on myös ja harvemmin miehet on tuossa iässä vielä valmiita täyteen sitoutumiseen vasta kuin myöhemmällä iällä, ja sitten monesti toinen osapuoli kärsii ja tässä tilanteessa se olet sinä. Muutenki oot uhrannu todella paljon mitä tulee noihin sun etiikan vastaisiin asioihin, kannattaa oikeasti pohtia ansaitseeko kyseinen mies kaiken sen.

Tästä tuli todennäköisesti todella sekava ja negatiivissävytteinen viesti, oon nimittäin itse nyt siinä tilanteessa että ehkä parempi jatkaa vaan eteenpäin ilman toista vaikka se sattuukin, kuitenkin niin kauan samoja asioita miettinyt ja muutoksia odotellut. Paitsi meillä tässä paljon muutakin. Todellakin pelottaa ja sitten kun tietää miten pahalta tuntuu nähdä tärkeä ihminen surullisena ja jos hän siinä vaiheessa tajuaa mitä menettää niinkuin monesti on etenkin jos toisesta on tullut itsestäänselvyys, silloin pitää vain pitää pää kylmänä ja ymmärtää että ne asiat tuskin siitä edelleenkään muuttuisi vaikka alkaisi itseä kaduttamaankin, kuitenkaan ihmiset ei hetkessä muutu. Varsinkin sun tilanteessa sellainen ratkaisu olisi rankempaa tai hankalampaa kun yhdessä asutte.

Mä todella toivon että teillä käy hyvin ja saatte asiat ratkaistua. 

Lenune

Osittain tuollaisessa käytöksessä on kyse ihmisen ominaisuudesta, johon on vaikea vaikuttaa ja toisaalta taas ehkä kypsymättömyydestä, mitä itsekin epäilit. Ihminen voi tietysti kasvaa ajan myötä, mutta tapahtuuko se ennen vai jälkeen kuin sinä saat tarpeeksesi on kysymysmerkki. Oma ensimmäinen suhteeni oli myös pitkälti tuollainen, ettei mies kunnioittanut tai arvostanut pätkän vertaa, eikä homma siinä rajoittunut pelkkiin vitseihin... Pitkään yritin asiaa korjata puhumalla, mutta ei tuottanut tulosta. Vasta sitten mies tajusi muuttua, kun lähdin. Lievästi sanoen vitutti jälkikäteen, että minä opetin hänet kunnioittamaan ja arvostamaan puolisoa, mutten itse ikinä saanut siitä osaani :D Tosin nykyään on ihana mies, jota en vaihtaisi kehenkään, joten aika se ja sama.

Arvostus ja kunnioitus on ainakin minulle hyvin tärkeitä asioita suhteessa, ja ilman niitä, en tunne olevani onnellinen. Tiettyyn rajaan asti vitsailun voi ottaa huumorilla ja osoituksena siitä, että toinen luottaa sinun pysyvän vierellä vaikkei aina itse täydellisyys olisikaan, vittuilu on välittämistä -periaate. Näinhän sen pitäisikin olla, ettei heti lähdetä, jos toinen vähän mokaa. Mutta jossain kohtaa normaalilla ihmisellä kyllä tulee se raja, missä tosiaan tuntee itsensä itsestään selvyydeksi. Voihan senkin ajatella niin, että toinen luottaa suhun ja teidän suhteen kestävyyteen, mikä on hyvä, mutta kyllä aikuisen ihmisen pitäisi silti ymmärtää, että parisuhde vaatii työtä, jatkuvasti. Ei pelkästään aluksi, ennen vakiintumista ja sitoutumista, tai riitojen jälkeen, vaan ihan arkipäivänäkin. 

Jos miehesi ei tuota ymmärrä, niin ehkä pitäisi kasvaa vielä hetki :/ 

Chu

Mielestäni tuo ei ole normaalia.

Itselläni on kokemusta tosin vain kahdesta pitkästä suhteesta. Edellinen kasti liki kolme vuotta ja tässä nykyisessä ollaan himppusen yli kolmen vuoden menty.

Exäni oli huono luonteeltaan osoittamaan arvostustaan, muttei koskaan pitänyt minua itsestäänselvyytenä eikä loukannut tahallisesti. Arvostusta osoitettiin kyllä pitkin suhdetta, vaikkakin kömpelösti kun se ei toiselle ollut luontevaa. 

Nykyiseni kanssa ollaan asuttu kaksi vuotta yhdessä ja rakkaus tuntuu voimistuvan ja kasvavan päivä päivältä. Nykyiseni on exääni verraten hyvin erilainen, osoittaa välittämistään ja arvostustaan sekä teoin että sanoin ja joka päivä. Suukottelemme ja halailemme ahkerasti. Avokki kohtelee minua kuin kukkaprinsessaa kämmenellä. Riidellään toki myös, mutta avokille on itsestäänselvyys puhua asiat halki ja osaa pyytää anteeksi jos on anteeksi pyydettävää. Vitsejä toki heitellään molemminpuolin jatkuvasti, mutta ei niistä voi oikein loukkaantua tai tuntea itsensä esineellistetyksi tai itsestäänselväksi. Tällainen on mielestäni se "normaali" parisuhde.

Näiden kahden välillä deittailin pariakin tyyppiä jotka olivat enemmän tuota teidän kuvailemaa tyyppiä ja juuri siksi ne suhteet eivät koskaan kehittyneet yhtään miksikään. En voisi olla suhteessa jossa ei ole molemminpuolista arvostusta.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat