Liika ajatteleminen ja suhteen analysointi

Wind

Ollaan seurusteltu poikaystäväni kanssa pian pari vuotta. Tämä on molemmille ensimmäinen vakava suhde. Ikää meillä molemmilla on 19v. Mitään suuria ongelmia meidän suhteessa ei ole ollut, paitsi yksi: mun liika ajatteleminen ja suhteen analysointi.

Olimme seurustelleet noin pari kuukautta, kun ensimmäisen kerran aloin syvällisemmin miettimään omia tunteitani: välitänkö tarpeeksi, tarkoitanko oikeasti mitä sanon, onko poikaystävä se oikea mulle jne. Ajatukset alkoi ahdistamaan mua paljon ja aloin pelkäämään, että haluanko oikeasti erota kun tuollaisia mietin. Varsinkin tuota, että välitänkö hänestä. Jossain vaiheessa tämä ahdistus meni ohi ja pystyin taas nauttia poikaystävän läheisyydestä.

Tämä ei ollu se ainut kerta kun oon tälläisiä miettiny. On tiettyjä kausia milloin tämä olo iskee, mutta ei kovin usein (viimeksi mietiskelin samoja asioota n. puoli vuotta sitten)

Tuntuu, että alan pohtimaan tunteitani varsinki silloin ku muissa elämän alueissa on vaikeaa. Esimerkiksi poikaystäväni vanhemmat erosivat hiljattain (joka oli mullekki aika järkytys) ja aloin miettimään, että ei kai me ajauduta joskus samaan tilanteeseen..?

Toinen syy ehkä näille ajatuksille on se, että en oo seurustelun aikana oikeen koskaan tuntenu todella voimakasta ikävän tai onnellisuuden tunnetta, niin kuin monella muulla tuntuu suhteessa olevan (tiedän, ei saisi verrata!). Mutta kyllä mä ikävää poden.

Kaiken tämän mässäälyn keskellä rakastan silti poikaystävääni. Me ei nähdä (armeijan ja välimatkan takia) muuta kuin viikonloppuisin ja aina odotan sitä, että näen hänet ja että saisin olla hänen kanssaan. Eli en siis ahdistu hänen seurastaan. Ainoastaan ajatuksistani.

Haluaasin kuulla teidän mielipiteitä mitähän mun päässä ihan oikeasti liikkuu kun alan tuollaasia miettimään? Vastaavanlaisia kokemuksiakin olisi kiva kuulla ja miten siitä ootte selviytyny? :)

Kommentit (2)

Maria

Voin jollain tasolla samaistua sun fiiliksiin. Mä oon seurustellut nyt kohta vuoden, suhde on kummankin ensimmäinen ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Ei riidellä tai mitään, mutta tavataan keskimäärin kerran viikossa, ihan vaan molempien kiireistä johtuen. Musta toi kerran viikossa on aika vähän, mutta poikaystävä sanoo silti välillä että omaa aikaa on liian vähän (tän pitäisi kuitenkin helpottaa nyt kun sen kesätyöt loppu). Asutaan kumpikin kotona ja porukoitten olemassaolo rajoittaa aika paljon mm. seksielämää. :l

Mulla on sekä hyviä että huonoja fiiliksiä tästä suhteesta jatkuvasti. Toisaalta rakastan poikaystävääni, ikävöin häntä ja tahtoisin nähdä useammin. Toisaalta taas tiedän, ettei hän ole "se oikea" minulle, ja välillä mietin ihan tauotta, että onko edes oikein jatkaa seurustelua näillä fiiliksillä, tai tunteeko hänkin samoin. Tavallaan siis olen tässä suhteessa niin kauan, kun hyvät puolet voittavat huonot, mutta mikään elämäni mies ei nyt ole kyseessä. Muutenkin tuntuu "huonoina päivinä", että kaikki poikaystävässä ärsyttää ja että suhteessa ei ole yhtään romantiikkaa.

En silti näe tässä meidän yhdessäolossa mitään todellista ongelmaa, ja tosiaan rakastan häntä kovasti. Sanotaanko vaikka niin, että toivomisen ja parantamisen varaa vain on paljon.

Kuten sanoit, mäkin ahdistun omista ajatuksistani enemmän kuin suhteen laadusta. Oon kamala stressaaja ja pohdiskelija, mikä ei yhtään helpota tätä juttua... :s

En osaa nyt sanoa mitään kovin rakentavaa tähän, mutta kiva löytää jollain tasolla "kohtalotovereita"/samoin ajattelevia. Tsemppiä sulle & teille!

sarangal

ei tarvitse panikoida uskoisin! itselläni oli AIVAN samanlaisia ajatuksia joskus alkuhuuman loputtua ja aika pitkään sen jälkeen, juurikin siinä parin vuoden yhdessäolon hujakoilla ja riitelimmekin paljon kyseisestä asiasta että etkö välitä, enkö välitä, etkö halua ja enkö halua. heti kun aloimme seurustella, poikaystäväni jäi tavallaan vahingossa meille asumaan, asuin silloin äidin luona vielä, joten meilläkin ollut tämä ainayhdessä-juttu, onko se sitten ongelma, joskus se oli, mutta ei enää. viisi vuotta yhdessäoloa takana kultani kanssa ja niistä kriiseistä on päästy vähän niin kuin itsestään vaan pois. ne vaan jäi jonnekin. yhdessä yhteisessä asunossa asusteltu nyt reilu puolitoista vuotta, reilu parikymppisiä ollaan, ja onnellisia. ottakaahan päivä kerrallaan, kyllä ne asiat lutviintuu!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat