Enkö rakasta enää tarpeeksi?

kahden vaiheilla

21 vuotias nuoren naisen alku joka tarvitsee apuanne! Takana ihana kolmivuotinen seurustelu ja edessä vielä mahdollisesti monta vuotta. Asiassa on yksi mutta.

Olen jo jonkin aikaa tuntenut haluavani siirtyä pois suhteesta, muuttaa yksin ja kokea kaikenlaista niin kavereiden kuin uusien miestuttavienkin kanssa. Kuitenkin kaipaan tätä turvallista suhdetta joka sitten taas tuntuu tylsältä. Enkö osaa enää sitoutua suhteeseen? Rakastan miestä mutta enkö rakasta enää tarpeeksi? 

Olemme asuneet yhdessä noin vuoden ja jos eroamme, minua pelottaa koko " tavaroiden jako prosessi" ja ylipäätään koko eroprosessi, miten sitten reakoin siihen kun se onkin todellista totta? En tiedä miehen tunteista, mutta hän sanoo rakastavan minua mutta enhän minäkään näitä tunteita ja mietteitä ulospäin näytä tai ainakaan hänelle kerro. Mies ei ole koskaan ollut muun kuin minun kanssani ja suhteen alkuaikoina olinkin mietteliäs siitä haluaako hän sitoutua minuun vai elää railakasta opiskelija elämää tuoden naisia kotiin. (:D) En ole itsekkään seurustellut kenenkään muun kanssa, mutta kokemuksia miesten kanssa on, hyviä sekä huonoja. 

Asiaan tuo vaikeutta myös se että meillä on sama kaveriporukka joka on tiivis ja kun olemme kaikki samalla paikkakunnalla niin menemme mm. mökille yhdessä ja vietämme aikaa. Miten sitten kun olemme yhdessä ja minä sekä mieheni eronneet, onko kaikilla vaivaantunut fiilis vai sujuuko kaikki mutkattomasti. Tietenkin haluan erota ystävinä  ja olla ystävä vielä sen jälkeekin, tietäähän mies minusta melkoisen paljon ja tuntee minut. 

Nyt kesällä asumme samalla paikkakunnalla (jossa olemme tavanneetkin) ja molemmat olleet töissä sekä sitten omissa menoissaan. Näimme viimeksi eilen ja sekin parituntia sitä ennen näimme keskiviikkona. Olemme tietenkin olleet yhteydessä, mutta olisin kuvitellut että näiden kuuden päivän aikana kokisin jonkilaista ikävää, mutta ei.

Mikä neuvoksi, jättääkkö mies ja astua rohkeasti sinkun naisen saappaisiin ja katsoa tulevaisuuteen vai seurata tilannetta jos se paranisi kun koulu taas alkaisi jolloin olisimme molemmat saman katon alla? 

Kommentit (3)

annii

Heippa!

Mulla on tällä hetkellä tosi samanlainen olo. Syksyllä olisi ehkä tiedossa muutto opiskeluiden takia toiselle paikkakunnalle, jossa poikaystävänikin asuu. Olemme olleet yhdessä reilut kaksi vuotta, josta ainakin puolitoista vuotta kaukosuhteessa. Rakastan poikaystävääni, mutta näin muutaman vuoden jälkeen suhde on alkanut muuttua arkiseksi: siinä missä aiemmin vahtasin kännykkääni tekstareiden varalta, nyt ikävä on hälventynyt aikoina kun olemme erossa. Poikaystäväni on ihana, näen hänessä edelleen ne hyvät piirteet miksi häneen olen rakastunut.

Tapasin jonkin aikaa sitten baarissa miehen, joka tietenkin vaikutti "ah-niin-täydelliseltä". Juttelimme koko illan, vaikka hän tiesi että olen varattu. Hän sanoi sen olevan sääli, koska olisi halunnut tutustua paremmin. Herrasmiehenä hän ei halunnut aloittaa mitään toisen selän takana, antoi minulle kuitenkin numeronsa siltä varalta, että joskus myöhemmin olisin sinkku. Tunsin pitkästä aikaa olevani jälleen ihastunut: mutta samalla tunsin ensimmäistä kertaa suhteeni aikanaolevani ihastunut johonkuhun muuhun. Kamala tunne. Itkin pari päivää kotona puolituntemattoman tyypin takia, osittain ehkä koska olin säikähtänyt omia tunteitani. Aloin ajattelemaan asiaa lisää ja lisää, lopulta ihan liikaa, ja nyt olen alkanut miettimään, onko nykyinen poikaystäväni todellakin se, jonka kanssa haluan viettää koko elämäni. Ei sinäänsä, etteikö hän olisi. Hän on huomaavainen, meillä on samallainen huumorintaju ja pystymme puhumaan kaikesta.

Eniten asiassa ehkä mietityttää se, että nyt 20-vuotiaana jo mietin, että "tässäkö se nyt sitten oli". Ei enää ihastumisen tunnetta, ei hassuja, epäonnnistuneita ensitreffejä muiden kanssa. Etten enää koskaan tulisi tapailemaan muita miehiä, olemaan missään muussa suhteessa. Ehkä tämä tyyppikin baarista edustaa mulle kaikkia niitä miehiä, joihin en koskaan tule tutustumaan. Ja sitten harmittaa vielä enemmän.

Nykyisessä suhteessani ei sinäänsä ole mitään vikaa. Poikaystäväni on myös paras ystäväni, en todellakaan haluaisi menettää häntä. Hän on kuitenkin myös ensimmäinen mies (ja minä hänelle ensimmäinen tyttöystävä), jonka kanssa olen ollut pidemmässä suhteessa.

"Aidan takana ruoho on vihreämpää" -ajattelu pelottaa, mistä voin tietää onko nykyinen mieheni minulle se oikea? Onko tämä nyt se kahden vuoden kriisi?

enelyn

Kyllä itse vielä venailisin siihen asti että koulu alkaa ja katsoisin sitten sen jälkeen miltä itsestä tuntuu. Jotenki tämä kesä on saanut omatkin pasmat sekaisin, kun asuu eri paikkakunnalla erossa kihlatusta. Toinen laittaa aina välillä viestiä että kuinka kauhee ikävä on ja ite on sitten hirveen vaivaantunu ku ei oo oikeasti niin ikävä, hyvä ku töiden jälkeen edes jaksaa ajatella mitään.

Ja annii, kuulostaa siltä kahden vuoden kriisiltä. Itsekin koin sen joskus, ja aina välillä se nostaa päätään, mutta sitten kun tarkemmin rupee funtsimaan asiaa niin ei sitä halua vaihtaa omaa kultaa kuitenkaan sinkkuuteen.

Vierailija

Mulla on ihan samat fiilikset kuin anniillakin, tosin itse vasta täytin 18 ja olen ollut yhdessä poikaystäväni kanssa 2 ja puoli vuotta, asuttu yhdessä 2 vuotta ja kihloissakin jopa ollaan, että näin vakavalla pohjalla mennään ja tämä on molempien ihan ensimmäinen parisuhde. Kun tavattiin/tutustuttiin, minä olin 15 ja poikaystäväni tuolloin 17 ja ny tässä ollaan vähän niinkun "aina yhdessä" -meiningillä oltu liikenteessä, mutta välillä tuppaa mietityttämään just se mitä anniikin sanoi, että "Tässäkö tää ny sitten oli? Ja he elivät ikuisesti yhdessä elämän loppuun asti?" Nämä ajatukset ahdistavat todella paljon ja ristiriitaisia tunteita sinkoilee mielessä sinne sun tänne..

"Aidan takana ruoho on vihreämpää" -ajattelu pelottaa, mistä voin tietää onko nykyinen mieheni minulle se oikea? Onko tämä nyt se kahden vuoden kriisi?" - Tätä minäkin pohdin.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat