Miehelle apuja! Varoitus: Pitkä teksti

Mies92

Varoitan heti tähän kärkeen, että tämä on pitkä kertomus. Suurin osa teistä pitää minua taatusti jonain friikkinä tämän vuoksi; eihän mies voi puhua tunteistaan ja avata henkilökohtaisia asioitaan näin.  Jos joku teistä ihanista naisista tämän kuitenkin lukee, niin oikeasti toivon asiallista ja rehellistä vastausta kaiken suhteen. Tunnen kuitenkin että minulla on elämänkumppanini panoksena tässä näin... Mutta aloitan nyt tosiaan kertomalla taustat:

Olen parikymppinen miespuolinen henkilö, joka satumaisesti pari vuotta sitten tutustui naiseen, jonka ulkonäköön ihastuin saman tien ja kuukaudenpäivien jälkeen rakastuinkin palavasti kun hänen luonteensakin hurmaavuus tuli minulle tutuksi. Ja en ollut todellakaan yksin tunteideni kanssa, mainittakoon se vain näin ilman sen enempiä selittelemättä. Silloin jo meillä oli kuitenkin yksi iso ongelma - välimatka välillämme. Koko suhteemme kehittyi puolen vuoden ajan lähes yksinomaan puhelinta/Skypeä/Facebookia/Messengeriä apua käyttäen. Totesimme sen ajanjakson jälkeen, että haluamme tavata in-real-life, koska molemmat tunsivat sen tarpeellisuuden. Näin tapahtuikin, hän oli kyseisen kesän aikana luonani vieraana viikon verran kuten minä hänenkin luonaan viitisen päivää. Meillä oli todella hauskaa keskenämme sekä vietimme erittäin intiimejä hetkiä, ja myönnettäköön, olin itse ihan myyty koko pakettiin ulkokuoresta sisimmän jokaista sopukkaa myöten. Niin upea nainen oli kyseessä.

Sitten asiat alkoivatkin mennä raskaiksi... Meillä molemmilla oli alkamassa abiturienttivuosi lukiossa sen kesän jälkeen, ja yhtälö koulu+välimatka+parisuhde oli erittäin suuri kysymysmerkki. En itse kyennyt luomaan mitään toimivaa ratkaisua, koska olin niin hulluna häneen. Hän kuitenkin teki oman ratkaisunsa, koska tilanne ahdisti ja satutti häntä niin paljon... Hän otti "eron" minusta, olin murtunut. Pahinta asiassa oli kuitenkin se, että hän ei kyennyt minua pelkästään ystävänään pitää, joten hän katkaisi ihan kaikki yhteydet minuun mitä välillämme oli… Jälkeenpäin selvisi sitten myös, että se oli hänen tapansa tyrehdyttää "mahdottomat" tunteensa minuun, koska niissä olosuhteissa niillä ei ollut mahdollisuuksia kukoistaa.

Noh, aikaa sitten kului… Olin tosiaan ihan rikki, en kyennyt lähestymään ketään naista "siinä mielessä" 4kk aikana, koska jokainen nainen toi mieleen hänet… Sitten vähitellen tunnetila helpotti, ja kiinnostuinkin yhdestä neidosta koulustamme. Aika oli kerennyt kultaamaan muistot, mitä minulle jäi runsaasti naisestani. Sitten tapahtui jotain odottamatonta, oli kulunut aikalailla tasan 6 kuukautta erostamme - Hän otti minuun jälleen yhteyttä.

Olin shokissa: Kaikki vanhat tunteet palasivat pintaan, ja mietin kuumeisesti mitä kaikki tarkoittaa. En tiedä vleläkään mitä niihin aikoihin liikkui hänen päässään (voin vain arvailla), joten tämän vaiheen kerron pikakelauksena. Hän siis seurusteli jo itse jonkun toisen kanssa, ja kertoi haluavansa jälleen olemaan puheväleissä kanssani, koska tunsi huonoa omaatuntoa tekemästään ratkaisusta ja kuitenkin tykkäsi jutella minulle ja niin edelleen.

Näin tilanne jatkui sitten noin 9kk ajan. Minulla oli alkanut armeija ja olimme koko tuon ajan jutelleet aikas säännöllisesti, vaikka kummatkin omilla tahoillamme elimme jonkintasoisessa suhteessa. Sitten tilanne muuttui. Itse olin ollut sinkkuna armeijan alkamisesta lähtien, mutta talven lähestyessä hänkin erosi poikaystävästään. En tiedä miksi, mutta tunsin jo silloin, että minä olin syypää siihen, että he ajautuivat eroon. Tämä johtui varmaan siitä, että itsekin alitajuisesti kaiketi yritin hurmata hänet, koska tunteeni eivät olleet kadonneet mihinkään, vaikka hänen parisuhteensa vuoksi niitä pyrin peittämäänkin.

Tilanne jatkui jännittyneenä välillämme kuukausien ajan. Olimme sopineet olevamme vain kavereita, koska olosuhteet olivat entistäkin huonommat armeijan vuoksi, ja olinkin ihan okei sen suhteen. Ongelmaksi kuitenkin nousi se, että emme kyenneet ylläpitämään keskusteluja vain kaveritasolla, vaan se rupesi aina lipsumaan "häröksi" ja vaikuttamaan siltä kuin meillä olisi taas jotain enemmän… Keskustelumme aaltoilivat 1-2kk välein niin, että juttu aina eteni tiettyyn pisteeseen, kunnes jompi kumpi aina vuorollaan ravisteli itsensä irti ja laittoi jarrua/pakkia tilanteeseen… Olosuhteet kuitenkin vielä tekivät jonkin enemmän mahdottomaksi.

Näin jatkui kevään vaihtuessa kesään. Silloin meistä rupesi jälleen tulemaan läheisempiä, mutta tällä kertaa kumpikaan ei laittanut jarruja tai stoppia tilanteeseen. Yksi syy siihen saattoi olla se, että kumpikin tiesimme välimatkan väliltämme häviävän syksyllä, kun muutamme samaan opiskelukaupunkiin. Toisaalta silloin myös keskustelumme olivatkin mielestäni erittäin spontaaneja ja mukavia. Jokatapauksessa, muutamissa keskusteluissamme sitten tapahtui kumminkin puolin avautumista tunteistamme toisiamme kohtaan… Olin itse ällikällä lyöty, kun nainen kertoi hänelläkin olevan vahvoja tunteita minua kohtaa ja näkee minut kuuluvaksi todennäköisesti jopa rinnallaan läpi elämänsä matkalle. Olimme/olemme nähneet tässä muutamina viikonloppuina ja yhdellä pitkällä lomallani, ja silloin pystyi jo huomata, että yhteytemme on vain parantunut meidän aikuistuessamme vuosien mittaa.

Nyt pääsenkin itse ongelmaani. Tilanne on tässä kehittynyt koko ajan, mutta tunnen itse oloni todella vaikeaksi… Kaikki on siis paremmin kuin koskaan fiiliksen pohjalta, en minä sillä… Mutta pelkään tulevaisuutta ja mitä se tuo tullessaan. Tässä on ollut erittäin hankalaa tasapainotella tarramaisuuden ja välinpitämättömyyden välillä, pysyäkseni kultaisella keskitiellä. Tosiaan kun edelleenkin vielä elektroniikka on kommunikointikeinomme. Yleensä sorrunkin tarramaisuuteen, koska tunteeni ajavat minut siihen.

Ongelmia minulla on siis kaksi. Ensinnäkin pelkään, että kusen koko homman ennen kuin se edes kykenee alkamaan kunnolla… Tämä tunne on varsinkin sen vuoksi tullut vahvasti esille, koska olen joutunut tässä kesällä kerran pitämään 2 vkon mittaisen lähes täydellisen kommunikointitauon, koska häntä ahdisti tulevaisuus ja minun "liika välittäminen" -> annoin hänelle omaa tilaa. Toiseksi, pelkään että kusen tilanteen sitten, kun me tosiaan molemmat asumme samassa kaupungissa ja esteet ovat poissa. Olen epätavanomainen mies (monessakin suhteessa, ainakin niin sanotaan) siten, että ajattelen aivan helvetisti kaikkia asioita. Tämän vuoksi päässäni on liikkunut lukuisia eri vaihtoehtoja, miten onnistuisinkin kusemaan kaiken… Muun muassa pelkään olevani liian tarramainen edelleen, niin häätäen hänet pois…

Nyt itse kysymykseeni siis… En tiedä saiko kukaan teistä lukeneista mitään tolkkua tilanteesta, mutta kaipaisin niin paljon hyviä neuvoja siitä, miten minun tulisi menetellä saadakseni ja pidettyä hänet ikuisesti omanani? En siis kaipaa kuitenkaan mitään itsestään selviä neuvoja, koska tietenkin jos meistä tulee aviopari ja niin pois päin, niin se tulee tapahtumaan "itsestään" eikä joidenkin neuvojen avulla. Haluaisin kuitenkin kuulla mahdollisen monipuolisia mielipiteitä siitä, miten minun kuuluisi NYT toimia aikana ennen muuttoa opiskelukaupunkiin ja miten MYÖHEMMIN jatkan toimintaani, että kauko- ja internetsuhteestamme muodostuisi todennöisimmin oikea parisuhde.

Te naiset olette sen verran paljon fiksumpia näissä asioissa, että oletan ettei minun tarvitse tähän luetella niitä lukuisia alakysymyksiä mitä noihin liittyy. Tämä jo muutenkin aivan järkyttävän pitkä luettavaksi! Olen kuitenkin tuhottoman paljon velkaa niille teistä, jotka vastaavat asiallisesti ongelmaani… :) Minä näen hänet tulevien lapsieni äitinä, kuten hänkin VIELÄ sanoo näkevänsä minut isänä lapsilleen… Haluan unelmastani tulevan totta, siksi avauduin näin. Tämä ei ole ainoa foorumin tapainen paikka mihin tämän saman viestin olen laittanut; janoan kuulla muita mielipiteitä!

Kiitos! Seuraan keskustelun etenemistä päivittäin; lisäkysymyksiä saa esittää tietenkin, mutta yksityiskohtiin en mene kuitenkaan hirveän tarkasti, ettei henkilöllisyyteni paljastu… Tiedän kuitenkin lukuisten naispuolisten ystävieni ja itse elämäni naisenkin tarkastelevan näitä foorumeita… :) Tämä on tietoinen riski, mutta toivottavasti sen arvoista!

Kommentit (11)

Mies92

Toivottavasti tämä ei mennyt ihan väärälle alueelle, toi "Seksi & Suhteet" olisi varmaan ollut parempi... Noh. Tehty mikä tehty, ja en tiedä pystyykö sitä helposti vain siirtämään jotenkin sinne...

Ariadne

Kylläpä kirjoitit kauniisti! En tiedä siitä erilaisuudestasi, kun en sinua tunne, mutta ainakin olet tosiaan miettinyt paljon. Itse luulen että oma mieheni, jota tapailen, ei varmaankaan ajattelisi noin monimutkaisesti. :D

Hmm. Ymmärrän että pelkoja on monia, kun teillä on ollut noita katkoja yhteydessä aiemminkin. Ne pitää vaan nyt yrittää unohtaa ja sun pitää yrittää olla oma itsesi.
Jos nyt alat liikaa analysoimaan ja miettimään kaikkia tekojasi, ei se ole oikeaa elämää. Ihmisen pitää saada olla myös spontaani ja elää!
Ehkä tärkeintä on se, että annatte toisillenne omaa aikaa. Siis seurustelun/yhteyden pidon lomassa. Välillä on jaksoja jolloin ei ajattele mitään ja antaa tunteen viedä. Sitten taas välillä se kupla puhkeaa ja sitä ajattelee "Mitä mä oon tekemässä. Aika vauhdilla on tapahtunu tää eteneminen".
Niinä hetkinä pitäisi tajuta antaa toiselle aikaa. Näin on kai tytöllesikin tapahtunut, kun sanoit että häntä ahdisti.
Hänen pitää huomata, että sulla on elämää ilman häntäkin, etkä ole liian kiinni hänessä (vaikka olisitkin :D). Siksi hän varmaan ottikin suhun yhteyttä, kun et alkanut itkeä hänen peräänsä, vaan yritit pärjätä. Hän pystyi näin olemaan vielä ystäväsi ja kaipasi sitä.

Tässä jotain ajatuksia. Kertoile myöhemmin miten menee.
:)

Anunanu

Minua jäi hieman askarruttamaan tuo että miksi häntä niin kovasti ahdisti tulevaisuus ja tämä sinun välittäminen, oliko sille mitään tiettyä syytä miksi hän niin tunsi? 

Olette tavanneet, ihastuneet ja jopa rakastuneet melko nuorina. Ilmeisesti juttunne on kehkeytynyt romanttiseksi nopeasti ja olette elelleet ns "alkuhuumassa" pidemmänkin aikaa, johtuen juuri tuosta teidän välimatkasta. Ette ole ehtineet "kyllästyä" toisiinne kun ette oikein voineet toisianne nähdäkkään.

Pahin vaihtoehto tässä voi olla nyt se, että tyttö on alkuhuuman jälkeen rakastunut toiseen, seurustellut, eronnut ja hakee nyt taas jotain romanttisuutta elämäänsä, tietäen tunteistasi. Tarkoitan, että hän tavallaan lohduttaa itseään erosta sinun avullasi. Vaihtoehtonahan tämä on kamala ja aika epätodennäköinen, mutta tiedän naisia jotka näinkin tekevät :/

Luultavasti tyttö pelaa nyt vain enemmän järjellä kun tunteilla, hän haluaa varmaan katsella ensin elämää uudella paikkakunnalla ja uudessa oppilaitoksessa ennenkuin alkaa sitoutumaan mihinkään - ikinähän ei tiedä mitä kulman takana odottaa. Ole kuitenkin sinnikäs ja keskustele tytön kanssa avoimesti tunteistasi ja siitä mitä ajattelet tilanteesta ja hänestä. Tilanteenne on jotenkin niin sekava ettei mitään "oikeaa" ratkaisua ole, joudut nyt tyytymään näihin "itsestäänselvyyksiin". Ole kärsivällinen ja anna itsellesi sekä tytöllesi aikaa sopeutua uuteen opiskelupaikkaan, tutustu ihmisiin ja opettele elämään myös omillasi ja kuuntelemaan omia tuntojasi ja halujasi. Hyvä itseluottamus on paras ase naisen hurmaamiseen.

Ilmoittelethan myös täällä miten homma etenee, niin yritetään antaa lisäneuvoja sitten. Tsemppiä!

N18

Ensinnäkin, mä ainakin pelkästään arvostan sitä, jos mies avautuu tunteistaan. Siinä ei pitäisi olla mitään epänormaalia, vaikka sitä sellasena usein pidetäänkin. Teidän molempien ongelma taitaa olla se, että tiedätte tykkäävänne toisistanne tosi paljon ja ehkä siks pelkäättekin tulevaisuutta? Pelkäätte menettämistä? Mulla oli tämä tilanne sillon ku ite rupesin seurustelemaan vakavasti. Ennen suhteen alkua ja suhteen alkuvaiheissa kaipasin useinkin "hengähdystaukoa" ja mieheni "liika välittäminen" ahdisti minua. En ollut tottunut siihen, että joku haluaa olla kanssani niin tosissaan ja että itse haluan olla jonkun kanssa tosissaan. Joskus saatoin siitä jotain mainitakin, mutta niin pauloissa hän minuun oli, ettei hän paljoakaan käytöstään muuttanut. Ja se ahdistuneisuus menikin sitten ajanmyötä ohi. Nykyään ainoastaan arvostan sitä mieheni välittämistä, enkä todellakaan kadu, että otin riskin menettää ja haavoittua. Olen niin onnellinen nyt.

En osaa oikein parempia ohjeita antaa :/ ja toivottavasti ymmärsin edes sen, mitä tarkoitit. Mutta sen sanon, että jos tunteet ovat noin vahvoja, niin älä luovuta!

Tsemppiä :)

Mies92

Kiitos tuhannesti jo nyt tulleista vastauksista, ne ovat auttaneet omaa ajatustyöskentelyäni erittäin paljon!

Tuossa illalla väsäilen vielä tarkentavan ja kommentoivan vastauksen nyt tulleiden vastauksien pohjalta. Lisää vain siis kysymyksiä tästä saa ja pitääkin esittää. Toivottavasti sen avulla saisin nykyistäkin erinomaisempia vastauksia! :)

PS. Pienet pahoittelut jos tekstini on vaikeasti ymmärrettävää tai niin pois päin, minun suomenruotsalaisuuteni on pieni painolasti tälle kirjoittamiselle kuitenkin.. :D

Mies92

Jeps, kiitän vielä kerran jo nyt tulleista vastauksista, toivottavasti vastaukset eivät jääneet vain tähän! Mutta nyt käyn läpi muutaman seikan mitä tuli esille...

Tunnen tarpeelliseksi vähän avata meidän molempien ominaisuuksia ihmisenä, että nuo tietyt asiat on helpompi ymmärtää. Meistä kahdesta minä olen yleensä aina se, joka aloittaa ja ohjaa keskusteluja. Naiseni tuo niihin kommentoimalla toki oman mahtavan osansa, mutta epätavanomaista tästä tekee lähinnä se, että minä olen miehenä se joka eniten puhuu omista tunteistaan ja muistoistaan. Se vain on jostain syystä erittäin luontevaa minulle, ja osaan ilmaista itseäni erinomaisesti. Naiseni oli pari vuotta sitten varsin ujo, se selittää toki osan siitä miksei hän ota ohjia käsiinsä keskustelussa kovinkaan usein. Nykyään hän on toki paljon rohkeampi ja taitavampi puhuja myös, mutta edelleen minä olen "se pomo". Hän on sanonut ihailevansa juuri sitä, että miehenä minulla onkin niin kyltymätön puhumisenhalu.

Tämä toisaalta johtaa eräänlaiseen ongelmaan. Koska hän harvoin alkaa puhumaan itse mistään kovinkaan syvällisestä, tai mikä hänen mieltänsä painaa, niin välillä on todella vaikea tietää mitä hänen päässään liikkuu. Olen toki oppinut jo kyselemään ja lukemaan häntä niin, että nykyään sekin osa hänessä on kehittynyt, mutta se kuitenkin ymmärrettävästi aiheuttaa välillä ongelmia. Toinen seuraus tällä on myös siihen, että hänellä on yleensä paljon enemmän "pelikortteja kädessään", kuin minulla. Kielikuvalla tarkoitan sitä, että näiden vuosien aikana hän on saanut tietoihinsa paljon enemmän tietoa omista mielenkiinnon kohteistani, menneisyydestäni ja ajatuksistani tulevaisuudesta. Nyt jotkut varmasti ajattelevat minun olevan jokin egoistinen pelle joka puhuu vain itsestään, mutta se ei ole niin. Minä janoan tietoa hänestä, mutta hän on aina ollut varautunut kertomaan (nykyään TODELLA paljon avoimempi kylläkin) itsestään asioita, enkä kehtaa asettaa monia peräkkäisiä tylsiä kysymyssarjoja...

Siinä vähän enemmän lisätietoa, ehkä avaa ihan uusia ulottuvuuksia tähän tilanteeseen teille jotka jaksatte lukea.

Nyt pureudun Anunanun pariin kohtaan. Ensinnäkin, en ole mikään ajatustenlukija ja kuten edellä mainitsinkin, voitte arvata ettei naiseni ole kovinkaan paljon minulle avautunut ahdistumisensa syistä. Mutta kerron ensinnäkin sen mitä hän on sanonut, ja sitten ne joita veikkaan. Hän on itse sanonut, että suurin syy hänen ahdistumiseen on hänen oma mielensä. Häntä pelottaa paljon enemmän kuin antaa minulle ilmi, että hän itse kusisi asiat ja "menettäisi" minut. Hän ei usko, että hänen kanssaan pystyy luomaan pitkäaikaista ja tasapainoista suhdetta. Olen itse sanonut että hän on ihan hölmö, koska itse en kykene näkemään mitään muuta tapaa sammuttaa tunteitani häntä kohtaan, kuin että hän rakastuisi johonkin toiseen ja ei täten voisi olla minun omani... Ja vaikka tulevaisuudessa voi tapahtua mitä hirveätä tahansa, niin en usko että haluni jutella hänelle voisi kadota mihinkään... Hän ei siis mahdollisesti erotessammekaan menettäisi minua kaverina... Siinä se se merkittävin syy.

Muita hänen mainitsemiaan syitä ovat muun muassa meidän välillä kehittyneet tulevaisuutta käsittelevät syvälliset keskustelut. Kuten sanoin, olen tehokkaampi ja luontevampi ilmaisemaan ajatuksiani, joten välillä "suuri suuni" oli saanut hänet tuntemaan että näen meidät jo nyt varmana parina ja että olisin luonut käsikirjoituksen koko loppuelämälle, vaikken niin ole todellakaan tehnyt tai tarkoittanut puheitani niin.

Sitten on niitä syitä mitä itse olen lukenut rivien välistä... Kun sanoin, että hän on kaikin puolin "täydellinen" nainen sekä ulkoa että sisältä, niin enhän minä tietenkään ole ainoa kuka häntä tavoittelee... Kun emme kerran näe kuin erittäin harvoin, eikä välillämme ole vielä mitään virallista suhdetta, niin hän on itsekin kertonut että aika moni on hänestä kiinnostunut ja voin sen helposti uskoakin. Tämä taatusti ahdistaa häntä siinä mielessä, että monien miesten yrittäessä iskeä häntä, niin joukossa on taatusti yksilöitä jotka ovat paremman näköisiä ja/tai mukavempia kuin minä - ja minä olen täällä kaukana. Huomautan vielä, että ymmärtäkää että suhteemme on ollut vasta tämän kesän sillä tasolla jälleen että olemme jo jossain suhteessa sitoutuneita. Koko tämä väli erostamme tähän kesään (2 vuotta) on ollut ikään kuin avointa suhdetta, koska noh... Emme uskoneet alkuaikoina mihinkään yhteiseen tulevaisuuteen, ja kummallakin tietenkin omat luonnolliset tarpeensa.. ;) Ymmärtänette.

Tästä pääsenkin hyvin siihen toiseen anunanun tuomaan pointtiin. En itse jaksa uskoa että toimisin "laastarina" hänelle. Emme me muuten olisi sopineet silloin aikoinaan olevamme vain kavereita ja emmekä olisi ravistelleet aina toisiamme kauemmaksi kun juttu meinasi edetä vakavemman tuntuiseksi. Se oli kuitenkin vasta noin 6-9kk jälkeen hänen erostaan, kun meidän juttu eteni ja jatkoi tähän tilanteeseen missä nyt ollaan. Ja lisäksi minä tiedän että hän sekä hän tietää että minä todellakin tyydytin eläimellisiä tarpeitani tuona aikana. Nuoria ihmisiähän tässä ollaan :D Ja kyllähän sitä toimintaa "pitää harjoitella" ja varmistaa ettei "taidot pääse ruostumaan" :P Nojoo...

Tulipa taas tekstiä! Toivottavasti tulee lisää vastauksia tähän keskusteluun, varsinkin jos on yhtä tasokkaita kuin nyt jo tulleet! Päivittelen toki sitten tilannettani tänne sitten kun jotain merkittävää tapahtuu - pahimmillaan voi mennä juuri tuo 1-2kk kun tosiaan muutamme ja aloitamme opiskelut kaupungissa XXX ;) Ja toki jos tulee lisää kymysyksiä, niin vastailen :)

N18

"Mutta kerron ensinnäkin sen mitä hän on sanonut, ja sitten ne joita veikkaan. Hän on itse sanonut, että suurin syy hänen ahdistumiseen on hänen oma mielensä. Häntä pelottaa paljon enemmän kuin antaa minulle ilmi, että hän itse kusisi asiat ja "menettäisi" minut. Hän ei usko, että hänen kanssaan pystyy luomaan pitkäaikaista ja tasapainoista suhdetta."

"Muita hänen mainitsemiaan syitä ovat muun muassa meidän välillä kehittyneet tulevaisuutta käsittelevät syvälliset keskustelut. Kuten sanoin, olen tehokkaampi ja luontevampi ilmaisemaan ajatuksiani, joten välillä "suuri suuni" oli saanut hänet tuntemaan että näen meidät jo nyt varmana parina ja että olisin luonut käsikirjoituksen koko loppuelämälle, vaikken niin ole todellakaan tehnyt tai tarkoittanut puheitani niin."

- Nämä ovat siis syitä, mitä hän on itse käytökselleen perustellut. Olen edelleenkin sitä mieltä, että häntä ahdistaa ottaa riski haavoittua ja menettää ja luettelemasi asiat vain vahvistavat tunnettani. Kuten itsekin sanoit "nuoriahan tässä ollaan" ja siksi häntä saattaa paljonkin ahdistaa se, että joku näkee hänet "lastensa äitinä" ja loppuelämän vierellä kulkevana naisena. Hänellä ei välttämättä ennen ole ollut parisuhdetta, jossa oltaisiin edes keskusteltu vakavasti tulevaisuudesta ja sen toiveista/odotuksista? Itse olet puhunut hänelle nähtävästi paljonkin siitä, miten itse näet teidät tulevaisuudessa, eikä siinä olekaan mielestäni mitään väärää. Ymmärtämäni mukaan naisesi on vain tainnut säikähtää puheitasi ja sitä, kuinka vakavissasi olet hänen kanssaan. Ja sekin on ymmärrettävää, kun tilanne on nähtävästikin se, että hänelle ei ole yhtä luontevaa keskustella syvällisesti. Hienoa kuitenkin, jos hän on siinäkin kehittynyt. Se varmasti helpottaa teitä molempia.

Toinen asia mitä mietin.. Onko hänellä mielestäsi huono itsetunto? Saattaisiko se olla syy siihen, että pelottaa/ahdistaa astua niin suuri askel elämässä eteenpäin?

Uskon kuitenkin, että mikä tahansa onkin syy hänen käytökseensä, syy ei ole ylitsepääsemätön ja se on ohimenevää. Ja 1-2 kk on loppujen lopuksi lyhyt aika siihen, että pääsette asumaan samaan kaupunkiin. En usko, että hänen kiinnostuksensa sinua kohtaan ainakaan siihen mennessä lopahtaa (en ole varma pelkäsitkö edes sitä) ja sitten teillä on ainakin mahdollisuus luoda ihan "oikea suhde" tutustumalla vielä rauhassa toisiinne, kiiruhtamatta mihinkään. Ja kun mainitsit, että janoat tietoa hänestä; saat varmasti tietää hänestä ja hänen elämästään paljon asioita, kun jaksat vain odottaa. Hän saattaa tarvita vain aikaa. Ja uskon, että sitä jaksat hänelle kyllä antaa. :)

Mies92

Kiitos N18 tuhannesti vastauksistasi! :)
Nyt vähän hektinen elämäntilanne niin en oikein saa mitään kehittävää vastausta/täydennystä aikaiseksi! :(

Toivon että tulisi vielä lisää erilaisia näkemyksiä ja neuvoja, että sitten kun vielä jatkan tätä keskustelua niin voisin käsitellä enemmän asioita kerralla! Vähän harmittaa kun ei ole enää tullut lisää vastauksia :/ Mut sellaista se kai on täällä foorumien maailmassa...

yoperho

En tie onko neuvoistani apua, mutta oma ehdotukseni on että aloittaisitte ihan puhtaalta pöydältä kun sitten asutte samassa kaupungissa, pyydät hänet kahville ja opettelette tuntemaan toisenne paremmin vielä kasvotusten, hiljaa hyvä tulee. Huomaa teksteistä että olet todella ihastunut häneen, mutta ehkä hän kaipaa rauhallista alkua, että sen takia itse ehdottaisin tapailua aluksi. Ja kannattaa unohtaa pelot että ryssii asiat, niin moni asia voi mennä pieleen ja mitä enemmän sitä pelkää sitä enemmän sitä ajattelee ja pelko ottaa vallan. Mutta toivon teille kaikkea hyvää ja että saatta asiat toimimaan :)

Mies92

En tiedä onko tässä enää mitää järkeä jatkaa tätä keskustelua, kun en usko että tätä kukaan enää tulee kommentoimaan tai edes lukemaan... Mutta koska "lupasin" päivitellä täällä ja vastailla kysymyksiin, niin nyt vihdoinkin kun on aikaa kirjoitella söherrän lisää tekstiä! :) Te muutamat jotka olette vastanneet - en voi kiittää kylliksi! Mielestäni nämä ovat auttaneet minua kyllä erittäin paljon, vaikka vähän itsestäänselvyyksiä ovatkin olleet... Ehkä sittenkin vain kaipasin nähdä ne "selvyydet" tekstin muodossa? Mutta, asiaan:

"Onko hänellä mielestäsi huono itsetunto? Saattaisiko se olla syy siihen, että pelottaa/ahdistaa astua niin suuri askel elämässä eteenpäin?"

Hmmm, erittäin haastava kysymys. Mielestäni hän on normaalin ulospäinsuuntautunut nykyään ja itsevarma. Tämä on vain oma mielipiteeni tosin. Uskon kuitenkin että hänen menneisyytensä jossain suhteessa vaikuttaa hänen itsetuntoonsa... Hänen vanhempansa ovat eronneet kun hän oli alakoulussa. Lisäksi hän ei ole tätä sanonut, mutta minulla on vahva tunne että joku mies on kohdellut häntä joskus kaltoin, henkisesti uskoisin, ei fyysisesti... Se on vain fiilis, mutta en oikein osaa sanoa mistä sekin tunne kumpuaa minulle. Ja kuten olen sanonutkin, ei hän itsestään tykkää muutenkaan avautua, niin eipä hän tietenkään tuosta ole sanonut, enkä minä kehtaa kysyä...

Mutta! Nyt vähän uutta tietoa tähän väliin! :)

Olemme taas jutelleet paljon kaikesta, olen yrittänyt saada selville miten voisin omaa käytöstäni muuttamalla helpottaa hänen oloaan. Eräs asia mikä tuli ilmi oli se, että hänelle on hänen mukaansa täysin normaalia, että häntä rupeaa suuresti ärsyttämään ihmiset joiden kanssa hän on enemmän tekemisissä. Tämä pätee myös minuun, mutta ymmärtämäni mukaan olen ainoa jonka luokse hän aina haluaa "palata" sen jälkeen kun ärsytys on taantunut. Onko teillä mitään ideaa mistä tämä voisi johtua? Entä löytyykö tähän mitään "parannuskeinoa"? Tiedän että kysymykseni ovat outoja, mutta mielelläni haluaisin kuulla muitakin mielipiteitä mahdollisista syistä ja vaihtoehdoista toimia... Eihän mikään oikea parisuhde voi olla "loppuelämää" sellainen että vähänkin pidemmän aktiivisen ajan jälkeen häntä rupeaisi ärsyttämään ja pitäisi pakitella koko tilannetta.

Ja nyt näin tilannepäivityksenä itse tilanteesta:

Muuttaminen opiskelukaupunkiin lähestyy päivä päivältä, ja ainakin minua jännittää yhä enemmän vain... Haluan niin että tämä toimisi. Näin alkuun olemme muuttamassa erilleen omiin opiskelukämppiimme, hän yhdessä parhaan tyttökaverinsa kanssa. Tulevaisuudesta en itse osaa sanoa nyt mitään varmaa, mutta toiveita ja ajatuksia on paljonkin mitä haluaisin tapahtuvan... :)

Päivittelen tänne lisää jos huomaan tuosta "luettu" lukumäärästä että tätä ylipäätänsä kukaan enää katsoo... :D

evs

Mua aikanaan eräs mies satutti henkisesti juuri ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Silloin jarruttelin tilannetta ja halusin edetä rauhassa edellisen suhteen takia. Nykyiseni sanoi silloin, että hän rakastaa minua eikä itse halua luopua minusta. Ja että hän jaksaa odottaa, että olen yhtä varma tunteistani häntä kohtaan kuin hän. Kannatti odottaa, nyt olemme olleet 8 vuotta yhdessä ja kumpikin luottaa toisiinsa ja yhteiseen tahtoon rakastaa läpi elämän. Minulle oli tärkeintä silloin se, että kuulin säännöllisesti, että mieheni rakastaa minua ja voin luottaa, että hän on minua varten.

Kerro tunteistasi "normaalina" asiana, odottamatta vastausta. Anna naisesi ymmärtää, että välität hänestä. Ja puhukaa siitä, että elämän mittaiseen suhteeseen tarvitaan nimenomaan tahtoa rakastaa. Ei mikään suhde tai avioliitto itsestään kestä loppuelämää. Vaikka vaikeita aikoja joskus tulee, niistä halutaan selvitä yhdessä, eikä luovuttaa niin helposti, kuin mielestäni nykyään luovutetaan.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat