Omituisen suhteetontako? - Ihmiset ja ilmiöt

Kevätkissa

Heipä hei ihmiset!

Viime aikoina olen syystä ja toisesta joutunut ajattelemaan paljon seurustelua ja parisuhteita, vaikka (tai koska!) en itse seurustelekaan. Usein saa kuunnella ystäviltään ja tuttaviltaan utelua tyyliin "kyllä kai sinulla joku on katsottuna, tai tietysti sinulla on?" Muutamat ihanat jopa taivastelevat, ettenkö koskaan ole ollut rakastunut tai ihastunut, kun en ole elänyt parisuhteessa, ja miten ihmeessä tällainen elämäntapa ylipäätään on mahdollinen. Jopa oma äitini on puolivitsinä (ah, niin herttaisesti) heittänyt, että taitaa tämä tytär jäädä vanhaksipiiaksi, kun ei ketään näytä löytävän. Olen siis parikymppinen opiskelijatyttö, jolla on paljon ystäviä ja rakkaita, mutta se seurustelukumppani vakituisesta elämänkumppanista nyt puhumattakaan ei kuulu kuvioon.

Mikä näitä kaikkia miehettömyydestäni hämmentyneitä niin paljon kiusaa? Onko yhteiskuntamme sellainen, että parisuhde on normi ja yksin elävät kummajaisia, jotain vailla, puutteessa vähintäänkin? Ei saa olla tyytyväinen yksin. Pitää haluta olla kaksin. JA jos tämä ei näytä kiinnostavan, leimautuu tunteettomaksi kivimöhkäleeksi, joka ei koskaan mitään kaipaa eikä ikävöi. Tällaisissa olosuhteissa on jollain raivostuttavalla tavalla noloa kertoa olevansa seurustelurintamalla täysin kokematon. Syytä ruvetaan heti pohtimaan siltä kantilta, että seurustelematon immeinen olisi varmaan kyllä halunnut, ehkä jopa yrittänytkin, mutta jotenkin epäonnistunut. Harvalle tulee mieleenkään, ettei seurustelua/ parisuhdetta ehkä tarvitse nähdä itseisarvona sinänsä. Se on arvokasta vasta tietyn ihmisen takia ja hänen kanssaan.

Minua ärsyttää erityisesti tuo, että jos minulla ei jotain ole, oletetaan, etten sitä haluakaan. Kyllähän minä haluan. Toisaalta olen ruvennut miettimään, kuinka turhautuneita tähän parisuhteen statukseen ainoana normatiivisena nuoren aikuisen valintana ns. elämäntapasinkkujen täytyy olla. Minähän sentään noudatan jotain yleisesti hyväksyttyä toimintamallia toivomalla joskus kohtaavani ihmisen/ ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämääni vähän läheisemminkin. Entäpä ne, jotka ovat täysin onnellisia yksin? Tai ne joille riittävät satunnaiset suhteet? Tai ne, joilla ei ole kaiken nielevää hinkua koskaan ilahduttaa vanhempiaan liudalla lapsenlapsia?

Millaisia kokemuksia teillä muilla on? Onko teidän tuntemisen kykyänne epäilty sen takia, ettette seurustele tai edes aktiivisesti etsi seurustelukumppania? Tai onko teidän sinkkuuttanne paheksuttu - oletteko saaneet osaksenne "yksinäistä raukkaparkaa" säälitteleviä katseita ja puheita? Tunnetteko sosiaalisen ympäristönne painostavan pariutumiseen (ja vähän vauhdilla sittenkin! :D)?

Toinen ääripää ovat ne lohduttelijat, jotka päähäntaputtelukommentteineen korostavat nuoruuttani suoltamalla sisuksistaan järkyttävät määrät "kylläsinävieläehdit" -toteamuksia. He puolestaan antavat ymmärtää, ettei vastentahtoisesti sinkkuna elävä nuori saisi olla millään tavalla pahoillaan tai huolissaan tilanteestaan. Koita siinä sitten kiemurrella näiden ristiriitaisten odotusten paineessa. Yesh.

Kommentit (4)

Tsein

Muusta en tiiä ku siitä, että meillä oli jossain ketjussa tästä puhetta. Itse vielä kysyin joltain (oisko ollu Nele), kokeeko tämä sosiaalista painetta pariutua.

marimma

Mulla ei oo hajuakaan tälläsestä aiheesta.
En saa kaivettua päähäni ainakaan, eikä hakusanatkaan oikein tuota tulosta kun ei tiedä tarkalleen mitä etsii.

Tsein

Se oli jonkun ketjun sisällä.. oisko ollu siellä missä kerrottiin miten kivaa on sinkkuna. En siis tarkottanut, että tämä ketju pitäisi lukita, mutta puhuttiin tästä aiheesta siellä, jos haluaa käydä lukemassa. Hyvä aihe noin yleensä.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat