Toimitus kysyy: Minkälainen suhde sinulla on äitiisi? - Ihmiset ja ilmiöt

closure

Meillä on aikalailla viha-rakkaus-suhde. Toisinaan tullaan tosi hyvin toimeen, joskus päinvastoin. Sillon kun mulla oli pahin teini-ikä menossa, tilanne meidän välillä oli TODELLA huono, ja molempia ahdisti toisen oleminen. Se oli kamalaa aikaa :/ Onneks tilanne parantu kun molemmat tajuttiin olla ihmisiksi. Mutta voi kyllä sanoa, että on "kausia", jolloin tullaan toistemme kanssa toimeen, ja kausia jolloin ei. Jokin aika sitten äitillä oli joku kriisi ja se kohdisti kaikki negatiiviset asiat muhun. Se oli mulle rankkaa, kun tiesin, etten ollut tehnyt mitään väärää ja silti muhun purettiin kaikki ikävät asiat. Nyt onneksi menee hyvin, toivottavasti jatkossakin :>

Sivut

Kommentit (48)

Lukretia

Eipä mulla ole mitään valittamista nyt. Meillä on ihan hyvät välit, tosin ehkä hivenen etäiset. En kamalasti juttele omista asioista sille, vaan tiedot saa lypsää musta. Pitäisi kyllä ruveta juttelemaan, muttei mua huvita. :P Kuulin joskus äidin sanovan isälle, että niiden kaikki lapset on niin sisäänpäinkääntyneitä. :?

Mutta välit parani siis todella hyvin, kun muutin pois vanhempien luota. Joskus annetaan jotain ihan itsestään selviä neuvoja (tyyliin "postista saa ilmaisia osoitteenmuutoskortteja"), mikä vähän ärsyttää, mutta muuten kaikki ok.

Vanhempien luona asuessani olisin kyllä vastannut tuon "urkkii ja kyttää". Teini-iässä välit olivat todella surkeat. Osasyynä oli mun murrosikä ja puhumattomuus. Osittain (ja murrosiän laannuttua kokonaan) oli myös äidin syy. Aloin kasilla seurustella poikaystäväni kanssa, ja äidin mielestähän olin liian nuori seurustelemaan. Liian nuori olin ilmeisesti vielä lukion kolmannellakin. :roll: Asuin siis vielä neljä ja puoli vuotta porukoiden luona seurustelumme alettua, ja se koko aika oli tappelua siitä, että mun ei pitäisi nähdä poikaystävääni. Alussa riideltiin rajusti joka aamu ja ilta. Että oli tosi ihanaa aikaa, enkä kyllä tuota ole oikein pystynyt anteeksi antamaan. :roll:

Tämän epähyväksynnän vuoksi muutto yhteen tapahtui salaa. Vasta viikko muuton jälkeen vanhemmat saivat tietää, että asutaan yhdessä. Sitten vasta tajusivat, että se on vakavaa, olisikohan aika ruveta hyväksymään tuo mies...

gollum

Biologisen äidin näin viimeks vissiin joskus 6 vuotiaana, ei siis mitään suhdetta. Kai se aika lähellä mua asuu nykysin, mut ei mua kiinnosta niin paljon et haluisin nähä. Ei välttämättä ois mikään ilonen jälleennäkeminen.

Äitipuoli on ollut mulle kuin oma äiti kun menivät naimisiin isin kanssa sillon ku olin pieni vielä. Äitinäni oon ajatellut aina, mut en tiiä enää. Välit oli ihan hyvät siihen asti kun aloin seurustelemaan (16-vuotiaana), sen jälkeen yhtä h'lvettiä kunnes muutin kotoa, riideltiin siis joka päivä ja pahasti. Olin kuulemma liian nuori seurustelemaan jne. Nykyään ei pahemmin oo välejä. Sillon ku siellä käyn tervehditään toisiamme, mut ei muuta jutella. En tiiä palautuuko joskus siihen mitä oli joskus, tolla kun on tapana olla tosi pitkävihainen.... Sen näkee sitte. Kohta kolme vuotta oon asunu omassa kodissa ja viel ei oo mitään merkkejä muutoksesta... :roll:

Miss Blood

Nykyisin mun ja äidin välit on erittäin hyvät, mutta teini-iässä ei todellakaan :? . Asiat parantui vasta, kun muutin pois kotoa ja nyt sitten ollaan useampana päivänä viikossa yhteydessä, vähintään viestiä laitetaan jos ei soittamaan pysty. En tosin pidä äitiäni ystävänä, mutta kyllä sille jotain henkilökohtaisia asioita pystyn nykyisin kertomaan. Lähinnä se on vaan ihan yleistä höpöttelyä meillä :) Ja osaa aina huolehtia mun syömisistä ym jutuista :)
Ja nyt oonkin alkanut olla huolissani äidistä, kun ei se enää hyvässä kunnossa ole (verenpainetauti ja diabetes on jo insuliinipiikitys vaiheessa), eikä elämäntavat ole mitään kovin terveellisiä (tupakointi ja alkoholiakin käyttää..) ja ikäkin on jo 58v :( Pelottaa kyllä kieltämättä milloin tulee se kauhea päivä, kun joku soittaa että äiti on nukkunu pois :( ...

celestine

eipä erityisen hyvät.. Ei puhuta mistään aikuisten ihmisten asioista. äiti osaa vaan kysyä oonko syöny ja ollu töissä. Sitten kun vastaan, se ei vaivaudu edes kuuntelemaan :roll: . En oo jaksanu tosissani keskustella sen kans vuosiin. Heitän jotain läppää takas tai kuuntelen sen narinaa sen nivelreumasta yms.. Vois sanoa ettei emäntä osaa keskustella/kuunnella. Mulle se on vaan äiti joka on pitäny hyvää huolta, ruokkinut ja kasvattanu yhteiskuntajeklposen tyypin. Kaveri..not. Siihen mulla on omat ystävät. Ohan se kyllä jo 53 ja minä 22..lieneekö sillä sitten väliä?

Rasberry

Meillä on äidin kanssa ollut aina mahtavat välit, ja ollaan mitä parhaimpia kavereita. (ja asun siis vielä kotona)
Kaikki on varmaan lähtenyt siitä, että äiti on aina kehunut mun olevan aivan äärettömän helppo lapsi :lol: nukuin ensimmäisen viikon jälkeen yöni kokonaan, ei ollut edes kunnon uhmaikää, teinivuosina en mellakoinut jne. Kaiken pohjana varmaan on se, että äidin kanssa on todella helppo tehdä kompromisseja. Ei ollut liian määräilevä, vaan antoi mulle omaa tilaa mennä ja tulla, kuitenkin pitäen huolta siitä, että tiesi missä olin. Luottamus oli kyllä 100%, olin aina siellä missä sanoinkin olevani.

Äiti on aivan ihana :D rakastaa mun poikaystävää yli kaiken, ja ostelee meille jo vaikka mitä tavaraa yhteiseen kotiin, sitä kun tässä kokoajan sivusilmällä etsitään. Äiti on paras!

k87

meidän mamma rules ja äiti on super! :D

meidän äippä on oikee supernainen. on kasvattanu 3 lasta yksinhuoltajana (nykyään 2 lasta enemmän) käytännössä yksin ja sinnitelly pienellä rahalla, mutta rakkautta on riittänyt jokaiselle yhtä paljon.
äitin kanssa voi jutella ihan kaikesta. seksistä en kyllä kovin mielellään äipän kanssa juttele. muistan eräänkin kerran kun äippä piti mulle ja siskolle seksivalistusta :lol:ei semmosia neuvoja kuule kouluterkkarin valistustunnilla :lol:

välit äitin kanss aparani sillon, kun äiti jäi äitiyslomalle mun ollessa 15-vuotias. saatettiin valvoa äipän kanssa viikonloppuna yömyöhään ja juoda pikkusen kaljaa/viiniä ja nauraa kaikelle typerälle (veli oli jo syntyny, että ei juonut raskaanaollessaan). sit kun kotoa muutin 17-vuotiaana niin sen jälkeen äitistä obn tullu semmonen, kenen luop voi aina palata, jos on paha mieli.

nyt vaan kun siskokin muutti kotoa pois niin äippä on seonnu. se soittelee mullekkin nyt vähän liian usein semmosia "mitä kuuluu, onhan kaikki hyvin?" -puheluita :roll: kuulemma kaikki lapset lentää kohta pesästä :lol: nuorimmaiset on 4 ja 5-vuotiaita :D

Cosmic angel

Olen aina ollut "isin tyttö" ja suhteeni äitiini on ollut enemmän kaverillinen.
Toki äiti on ollut minulle äitikin ja on saanutkin olla, mutta enemmän haluan, että
olemme ystäviä toisillemme ja jaamme ilot ja surut keskenämme.
Käymme yhdessä shoppailemassa ja juttelemme "tyttöjen jutuista".
Mutta raja tulee vastaan henkilökohtaisessa elämässäni ja,
jos äiti erehtyy sen ylittämään, niin tiedossa on varmasti sanaharkaa.
Olen hyvin tarkka asioistani ja äiti taas aika itsepäinen ja dominoiva luonne.
Äiti jäi nuorena orvoksi, joten osa hänen luonteen kovuudesta on varmaankin peruja siitä.
Mutta kyllä minä äitiä rakastan ja arvostan kaikesta huolimatta.
Äiti on minulle esikuva ja haluaisin olla vanhana "lähes" samanlainen kuin hän.

Toimitus

Minkälainen on sinun äiti-tytär tai äiti-poika suhteesi? Onko äiti sinulle luottoystävä, jonka kanssa jaat elämän ilot ja surut vai ärsyttääkö äidin käytös sinut raivon partaalle?

Kerro meille pahimmat eli parhaimmat palat äidistäsi. Mehukkaimmat stoorit julkaistaan toukokuun Cosmossa!

PinkPanther

Minun suhteeni äitiini on ollut aina hyvä. Lapsena äiti oli aina se tärkein ja rakkain, ja kaikkiin asioihin luvat kysyin aina äidiltä. Murrosiässä olin aivan kamala äidilleni, ja monen monta kertaa tuli otettua yhteen, niin sanallisesti kuin fyysisestikin. :( Myös murrosiän ohitettuani otin silloin tällöin äitini kanssa yhteen, mm. hermostuin jos äiti liikaa uteli/huolehti asioistani/neuvoi itsestäänselvissä asioissa.
Mutta nyt, kun en enää kotona ole asunut, on äitisuhteeni parantunut täydelliseksi taas. Äiti on yleensä se ensimmäinen kenelle soitan, kun jotain on tapahtunut, ja äidille ensimmäisenä kerron mihin olemme menossa (esim. mökille viikonlopuksi). Voin kysyä lähes mitä vain.

Ainoat asiat, joista en juttele äitini kanssa, ovat seksi ja naistenvaivat. Näistä en puhunut äitini kanssa myöskään murrosiässä, kaiken tarvitsemani tiedon sain koulusta, ja keskustelukumppaneita sain kavereistani. Äitini ei ole itse nuorena puhunut omalle äidilleen, eli minun mummolleni näistä asioista, eikä hänen ole niistä helppo puhua myöskään tyttärilleen. (mummo on kertonut tämän minulle)

Eli tiivistetysti suhteeni äitiin on läheinen, luottamuksellinen, rakastava, mutta ei kuitenkaan mielestäni tarpeeksi avoin. Näin iän myötä oppii näkemään omat vanhempansa (etenkin äidin) uudenlaisessa valossa, ja kotoa pois muuttaminen vain vahvistaa ilmiötä.

koeputkilapsi

Kompaan kyllä Pinnkistä, nimittäin: "Ainoat asiat, joista en juttele äitini kanssa, ovat seksi ja naistenvaivat. Näistä en puhunut äitini kanss amyöskään murrosiässä, kaiken tarvitsemani tiedon sain koulusta, ja keskustelukumppaineita sain kavereistani."
Olen kyllä pienestä pitäen osannut itsekin kaivaa netistä ja kirjoista tarvitsemani tietoni ja kavereille on hyvä puhua näistä..

antagonismi

Mulla on hyvät välit äitiini, aina ollutkin.
Äidissä oikeastaan ärsyttää eniten se, että utelee hirveästi ja tunkee nenänsä muiden asioihin. Se piirre tosin tuntuu kulkevan suvussa, oikein kunnon marttakerho :lol:
Äidin kanssa voi puhua lähes kaikesta, mutta kuitenkin on sanomattakin selvää ettei kumpikaan haluta tietää toistemme seksielämästä. Siitä ei siis tule juteltua, toivottavasti koskaan!
Äiti on ykkönen! ;)

Pirpana

Minäkin luulin 15 -vuotiaaksi asti että on hyvät välit äitiin. Mutta isosiskoni on aina ollut hänelle minua parempi ja tärkeämpi. Se kävi ilmi viime kesänä kun olin siskoni kanssa viikon ulkomailla. Äiti soitti joka päivä isosiskoni puhelimeen (emme soitelleet itse kotiin koska se olisi tullut kalliimmaksi) ja puhui hänen kanssaan, monta kertaakin päivässä. Vasta toiseksi viimeisenä päivänä äiti soitti minun puhelimeeni ja sanoi että nythän hän vasta huomasi ettei ollut soittanut minulle vielä ollenkaan. Vaikka se on noin pieni asia, se tuntui todella pahalta.

Saman asian huomaa jos olen lähdössä bilettämään niin äitini sanoo että mitä sä sieltä tai että kannattaako sun nyt mennä, on niin huono keliki jne. Mutta heti jos sisko on lähdössä, äiti on iloinen koska siskoni saisi olla ystäviensä kanssa. En ymmärrä mikä tässä nyt on vikana..

En kerro mitään vakavaa äidille enää koska hän suuttuu aina. Olen muutenkin arka kertomaan asioista. Isä taas ei ole sitä tyyppiä jolle voisi kertoa huolia. Olen purkanut pahaa oloani miesten pyörittämisellä.

nookuliina_

minullakin on tosi hyvät välit äitin kanssa. Ollaan aina puhuttu lähes kaikista asioista ja äiti on aina se tuki ja turva jonka luo voi mennä jos elämä ahdistaa. (: tosin siinä äitini meni hiukan liian pitkälle kun olin seurustellut nykyisen rakkaani kanssa muutaman kuukauden niin äiti päätteli että olemme aloittaneet jo seksielämän ja yritti saada minua puhumaan asiasta kertomalla omia kokemuksiaan isäni ja isäpuoleni kanssa! :lol: mutta äiti on aivan ihana. minä tykkään äitistä semmosena hassuna höpöttäjä kun se on. <3 ja näemmä nuo äidin höpöttäjä geenit olen perinyt minäkin.. :D

ja nyt kun olen muuttanut pois kotoa yhteen rakkaani kanssa niin äitin kanssa soitellaan joka päivä. (:

KataTheBlondi

Minun ja äitini suhde on muuten tosi hyvä jos ei ole puhe mun tulevaisuuden suunnitelmistani tai kesätyöpaikoista.
Niissä asioissa äitini jankuttaa: joko oot hakenut sinne ja tänne... tuolla vois olla hyvä työpaikka. Ihan kuin minulla ei olisi itselläni aivot etsiä opiskelupaikkaa tai kesätyöpaikkaa. Monta mukavaa riitaa on parin viime vuoden aikana mun kesätyöpaikoista käyty. Toissa vuonna ei ollut ikää vaikka parikymmentä hakemusta lähettelin ja yritin päästä tosissani töihin, viime vuonna, kun olin jo 18, ei ollut työkokemusta. Enkä siis saanut kunnon töitä: mansikoita poimin. Saa nähdä millaset riidat tänä keväänä tulee kun pitäisi hakea kouluihin JA etsiä kesäduunia.

Lizzie

Nuo vaihtoehdot oli liian kärjistäviä, vaikka äidin kanssa onkin asiat hyvin, ei se tarkoita että väleissä ei ole koskaan ollut mitään vikaa.

Välit äidin kanssa on muuttunut vuosien varrella kovastikin. Lapsena äiti oli monesti läsnä, muistan aika paljon asioita ajalta kun olin 2-vuotias, ja niihin liittyy kivoja utuisia muistikuvia äidin kanssa auringossa tai lauteilla istuskelusta ja hyvästä fiiliksestä. :)

Teini-iässä olin tosi "vahva" ja vaikeakin, varmasti. Meillä oli sellainen tilanne, että pari vuotta vanhempi isoveljeni oli äärimmäisen impulsiivinen ja vanhemmillani tuntui olevan hyvin rankkaa hänen kanssaan. Silloin monesti meillä oli kotona jako, isä & minä ja äiti & veljeni, koska veli ja äiti tuntuivat pääsevän yhteisymmärräykseen helpommin. Silloin tuollainen dikotomia teki sen, että olin jatkuvasti varpaillani äitini kanssa, ja vietinkin suurimman osan ajasta kavereiden kanssa ja harrastuksissa. Riitelin kyllä teinin isänkin kanssa, joten joka puolelle räiskyi :D Äidissä ärsytti tuolloin ylimielisyys ja kavereiden kritisoiminen. Äiti on hieman elitistinen, ja ärsytti kun hän puhui kavereistani alentavaan sävyyn.

Muutin pois kotoa 16-vuotiaana (opiskelemaan, ei siis minkään perhesuhteiden takia), ja välit vanhempiin muuttuivat täysin. Oli aika aikuistua ja vanhemmatkin näki yhtäkkiä uudessa valossa, yhä enemmän ja enemmän aikuisen näkökulmasta. Toki yhteenottoja on ollut tämänkin jälkeen, mutta ei juurikaan enää sen jälkeen kun täytin 20 vuotta.
Olen aika tiukasti sanonut, että en halua esim. kuulla sanaakaan painosta tms tunteita herättävästä, ja järjestely toimii hyvin. Aikaisemmin esim. painosta huomauttelu sai minut räjähtämään.
Äiti on nykyään sellainen, että "ei halua sekaantua", ja arvostan sitä todella paljon. Yleensä hän kohtelee minua arvostavasti ja ystävällisesti. Tosin, nyt omien häiden alla tuli aikaisemmin sellainen olo, että olisi kiva jos äiti olisi vähän enemmän asiasta kiinnostunut ja "touhottaisi", vaikka tietenkin olen iloinen siitä että äiti ei ole tyyppiä, joka toimisi täysin irrationaalisesti ja odottaisi muiden toimivan hänen tahtonsa mukaan. (viittaan kauhutarinoihin morsianten äideistä). Nyt häiden lähestyessä tosin alkaa tuntumaan, että asia alkaa valkenemaan hänellekin ja sitä kautta innostamaan. :)

Nyt 23-vuotiaana välit äidin kanssa ovat aika lailla kuin ystävillä, mutta vieläkin voin kysyä äidiltä asioita ja olla reilusti se nuorempi joka kysyy elämää nähneeltä ja viisaalta.
Näen myös nykyään tavallaan kauempaa, millainen persoona äitini on. Ja hänhän on aika ihana! Sivistynyt, elämänläheinen, viisas, rakastava ja kaunis kuusikymppinen, jolla on hyvä asenne elämään. Toisaalta hänessä huomaan myös epävarmuutta asioiden suhteen, mutta niinhän se tuntuu menevän, että ihminen on keskeneräinen koko elämänsä.
Äiti on sellainen, jota arvostan ja rakastan. Jos nyt pitää miettiä, mikä hänessä ärsyttää.. en oikein keksi. Ehkä sitten tulevaisuudessa jos saa lapsia ja asetelma muuttuu, tulee jotain ärsyttäviä piirteitä vastaan. Nyt en vaan keksi mitään ärsyttävää piirrettä. Ehkä jos menisin kotiin kuukaudeksi, voisi alkaa taas löytymään :lol:

Vaikka matkassa on teininä ollut kuprujakin, en silti kadu niitä. Kehityspsykologian näkökulmasta olisi enemmänkin epänormaalia, jos ei koskaan näkisi vanhemmissaan mitään kritisoitavaa tai ei olisi koskaan edes riidellyt äidinsä kanssa.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat