Mielenterveyspotilaiden asema nyky-yhteiskunnassa - Ihmiset ja ilmiöt

Sofia K

Nykyään mielenterveysongelmat eivät ole samalla tavalla tabu kuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Yhä useampi myöntää kärsivänsä masennuksesta, stressistä, ahdistuksesta ym, jotkut julkisestikin. Asia on ollut tapetilla medioissa, tutkimuksia tehdään, uusia dignooseja tehdään. Esim. paniikkihäiriö ei joitakin vuosikymmeniä sitten ollut tunnistettu tauti. Noniin, tämähän kuulostaa hyvältä. Asioista keskustellaan, niitä tutkitaan, ihmistä (näennäisesti) kannustetaan tulemaan ulos (mielenterveys)kaapista.

Mutta…

Miksi sitten vieläkin saa osakseen halveksuntaa ja epäilyä motiiveistaan kun kertoo olevansa mt-potilas? Useat syyttävät laiskuudesta, ”ota itseäsi niskasta kiinni” on tuttuakin tutumpi fraasi. Sosiaalipuolen määrärahat eivät riitä ja sitten ihmetellään huuli pyöreänä kun joku yksinkertaisesti sekoaa ja tekee jotain peruuttamatonta. Yhteiskunta ikään kuin sanoo toista, ja tekee toista. Ymmärrystä ei kaiketi vieläkään ole tarpeeksi.

Ja ihan kuin tämä ei riittäisi, myös mt-potilaiden keskuudessa on havaittavissa tiettyä vertailua ja syyttelyä (mt-foorumeita seuranneena olen päätynyt ko. lopputulokseen). Masennus ei ole tarpeeksi vakava sairaus. Skitsofrenia taas on liian vakava. Pitäisi olla ”voittaja”, paras mieleterveysongelmainen.

Itse mt-ongelmaisena koen asemani hankalana. Hoitoa on hankalaa saada. Kavereille ja suvulle joutuu selittelemään miksi on toiminut niin kuin on. Joutuu kestämään sivalluksia ja selkeää laiskaksi syyttelyä. Ja kaiken tämän lisäksi oikeasti joka päivä selviytymään niistä pään sisäisistä ongelmista.

Aloitin topicin kuullakseni teidän mielipiteitä. Olit sitten ”terve kuin pukki” tai vaikeasti mt-ongelmainen (tai mitä vaan siltä väliltä), ole hyvä ja tule jakamaan mielipiteitäsi asiasta. Miksi juuri sinä, terve ihminen, suhtaudut mt-ongelmaiseen niin kuin suhtaudut? Miten sinä, mt-ongelmainen, koet asemasi?

PS. Tuo terveyskin on suhteellinen käsite. Onko kukaan meistä oikeasti täysin tervejärkinen, tasapainoinen ja aina onnellinen? Tuskinpa. Ottakaa myös tähän kantaa.

PPS. Aloitin topicin ihmisiin ja ilmiöihin, enkä terveys-foorumiin, koska mielestäni sopii tänne paremmin. Saa vaihtaakin toki.

Sivut

Kommentit (24)

taizu

Masennus tuntuu tosiaan olevan Suomen uusimpia kansansairauksia ja siihen vetoaa vaikka minkä ikäinen. Totta kai se kuulostaa nykypäivänä laimeammalle kuin joku skitsofrenia (vaikkakin itse skitrofreenikkoja ohjanneena ole heitä mitenkään kammoksunut koskaan).

Mielenterveys on raskas itse sairastavalle, läheisille kuin itse auttajillekin. Huomasin tämän työn henkisen raskauden viime kesänä, kun toimin eräässä palvelukodissa mt-ihmisten parissa. Ei ollut hoitotyötä, mutta henkistä vääntöä olikin siitäkin enemmän.

Itse ymmärrän ja arvostan ja kunnioitan ihmisiä, jotka joutuvat pähkäilemään joka päivä itsensä kanssa ja vielä kun jollakin tavalla jaksaa päihittää ajatuksensa.

Valitettavasti Suomen silmät eivät ole ehkä vielä tähän aatokseen herännyt, toivon todella, että suvaitsevaisuus avaa sylinsä tällekin asialle.

Jahas, puhuinko edes tästä aiheesta..

Sofia K

Taizu, suvaitsevaisuutta minäkin peräänkuuluttaisin. Oli hienoa saada sinun mielipiteesi asiaan, koska katsot asiaa mt-hoitajan perspektiivistä.

Unohdin aloituksessa kysellä sitä että mistä luulette lisääntyneiden mt-ongelmien johtuvan? Onko se vain muoti-ilmiö? Vai johtuuko ehkä siitä että yhteiskunta kasaa hirveitä paineita yksilölle? Vai mistä? Itse luulen sen johtuvan siitä että ihminen tuntee itsensä riittämättömäksi tässä "suorita, suorita, suorita"-yhteiskunnassa. Näin karkeasti sanottuna. Toki myös geeneillä, lapsuudella ym. on merkitystä.

Miffy

Hyvä Sofia K, tärkee asia =D>

Sofia K

Miksi sitten vieläkin saa osakseen halveksuntaa ja epäilyä motiiveistaan kun kertoo olevansa mt-potilas? Useat syyttävät laiskuudesta, ”ota itseäsi niskasta kiinni” on tuttuakin tutumpi fraasi. Sosiaalipuolen määrärahat eivät riitä ja sitten ihmetellään huuli pyöreänä kun joku yksinkertaisesti sekoaa ja tekee jotain peruuttamatonta. Yhteiskunta ikään kuin sanoo toista, ja tekee toista. Ymmärrystä ei kaiketi vieläkään ole tarpeeksi.

Joo, mä olen myös saanut tuta sen, kun epäillään vaan laiskaksi, vaikka olisi ihan sekaisin ahdistuksesta ja masennuksesta. Tätä tietty vaikeuttaa se, ettei ainakaan kovin vieraalle aina viitsisi edes taustoja selittää... Mutta varsinkin jos toinen tietää, mikä on tilanne, on aika outoa käydä syyttämään laiskaksi tms.

Ja hoidoista... Kelalta saa tuen yksityisellä tapahtuvaan terapiaan kerran. Se on siis once in a lifetime experience. Eli jos olisit terapian tarpeessa joskus myöhemmin, suulle ei oo mun käsityksen mukaan tarjolla muuta kun lääkkeet ja max. joitain keskustelukäyntejä psykologin luona terveyskeskuksessa (missä eet saa edes iste valöita sitä psykologia!). Ja niin, Kela korvaa terapiaa kaksi vuotta MAKSIMISSAAN, mikä ei todellakaan kaikille riitä. ja mikä hulluinta, Kela ei korvaa terapiaa ollenkaan, mikäli se katsoo, ettei kahdessa vuodessa pystytä saavuttamaan työkuntoa! Eli aika yksin on siinä vaiheessa se mt-ongelmainen...

Joo, ei paljoa kannata ihmetellä kun joku lyö kirveen jonkun toisen päähän metrossa tms, kun tosi vaikeissakin tapauksissa suositaan avohoitoa... Tässä puhutaan siis jo sellaisista mt-potilaista, joilla on jokin sentyyppinen sairaus, etteivät he edes itse tajua olevansa mitenkään sairaita.

Sofia K

Ja ihan kuin tämä ei riittäisi, myös mt-potilaiden keskuudessa on havaittavissa tiettyä vertailua ja syyttelyä (mt-foorumeita seuranneena olen päätynyt ko. lopputulokseen). Masennus ei ole tarpeeksi vakava sairaus. Skitsofrenia taas on liian vakava. Pitäisi olla ”voittaja”, paras mieleterveysongelmainen.

Joo, jotain tontapasta oon ollut huomaavinani. Siis mitä? Nyt puhutaan kuitenkin aika subjektiivisisat asoista, mitä joku edes kostuu siitä, että saa todeta hänen ongelmansa olevan Se Kaikkein Kamalin Ongelma!?

Mua henk. koht. pelottaa työelämän suhtautuminen tähän... Voi olla, että työelämään astuessani olen huomattavasti nykyistä tasapainoisempi, mutta on myös se mahdollisuus, että en. Eli eteen voisi tulla tilanteita, jolloin joutuisin tän takia ottamaan lomaa jopa viikkoja. Siis sairaslomaa. Kun tää ongelma mulla tuli eteen oikeen toden teolla (kevät 2004), olin kouluavustajana. Silloin jouduin just olemaan kaks viikkoa ahdistuksen takia töistä poissa. Osa siellä opehuoneessa suhtautui todella hienosti, kuin mihin tahansa sairauteen, kyseli että mikä on vointi kun palasin jne, mutta kuulin myös, että selän takana oli epäilty, siis jotkut olivat epäilleet, mun soveltuvuutta olemaan enää lasten kanssa, ja nää kyseiset opet ei enää halunneet mua niiden tunneille :roll:

Mä pidän ongelmana jollain tavalla myös sitä, että mulla ei ole mitään diagnoosia. Eli jos jonkun kanssa tulee puheeksi mikä mullaon, ei mullaoo sanoa muuta kuin että "ahdistaa ja usein masentaakin". Sitä ei tunnuta aina uskovan - että tällainen sinänsä "nimetönkin" ahdistus voi olla todella lamauttavaa ja jotain niin hirveetä, aivan muuta kuin satunnainen pieni väsymys, joksi tää usein kuvitellaan...

Jzzu
Sofia K

Itse mt-ongelmaisena koen asemani hankalana. Hoitoa on hankalaa saada. Kavereille ja suvulle joutuu selittelemään miksi on toiminut niin kuin on. Joutuu kestämään sivalluksia ja selkeää laiskaksi syyttelyä. Ja kaiken tämän lisäksi oikeasti joka päivä selviytymään niistä pään sisäisistä ongelmista.

Kuulostaa tutulta.
Huolimatta siitä että minulle on läheisteni toimesta sanottu että voin kertoa jos minua joku painaa valitsen toisin ja olen mielummin yksin ongelmineni niitä jakamatta.
Juurikin tuosta syystä että apua ei ole "ota itseäsi niskasta kiinni"- kommenteista tai laiskuuteen ja saamattomuuteen vetoamisesta.
Kerron puolitotuuksia tai jätän kertomatta jos en vain jaksa, yksin tässä kuitenkin on ongelmineen.

Hoitoa olen kuitenkin mielestäni saanut, ainakin jonkinlaista -jos ja kun sitä olen itse jaksanut hakea.
Helpottaa edes hetkeksi kun voi puhua ihmiselle joka ei tuomitse tai toista samaa mantraa kuin muutkin että minussa on vika joka on ihan omasta viitsimisestäni kiinni.

Abigail

Juuri tuo "ota itseäsi niskasta kiinni"-kommentti saa minut aina raivon partaalle. Tottakai ryhdistyisin, jos oikeasti sellaiseen pystyisin! Ihan kuin tahallani haluaisin elää alakulossa ja murheessa :roll:. Olen saanut kuulla tuota kommenttia ihan tarpeeksi elämäni aikana. On todella rankkaa, kun muut eivät ymmärrä, miten vaikeaa minulla on omien ajatusteni kanssa.

Itse olen aina ollut aika suora muita ihmisiä kohtaan sairaudestani. En kuitenkaan ota esille sitä opiskelu- tai työympyröissä tai avaudu asiasta heti joillekin hyvän päivän tutuille. Minulla on aina pelko siitä, että persoonani jää jotenkin masennuksen varjoon, että muut ihmiset eivät pysty tai edes halua nähdä minkälainen minä oikeasti olen. En tiedä minkälaisia kokemuksia teillä muilla on tästä asiasta.

Abigail

No höh...kämmäilin :oops:. Lisäänpä tähän sitten jotain tekstiä...

Minä olen siinä onnekkaassa asemassa, että hoitoon olen päässyt, tosin alussa vanhempieni taloudellisen tuen turvin.

Jzzu
Abigail

Itse olen aina ollut aika suora muita ihmisiä kohtaan sairaudestani. En kuitenkaan ota esille sitä opiskelu- tai työympyröissä tai avaudu asiasta heti joillekin hyvän päivän tutuille. Minulla on aina pelko siitä, että persoonani jää jotenkin masennuksen varjoon, että muut ihmiset eivät pysty tai edes halua nähdä minkälainen minä oikeasti olen.

Samanlaisia tuntemuksia täällä.
Toisaalta minusta tuntuu että masennuksen takia minua ei pystykään täysin kokonaisena näkemään vaikkei siitä tietäisi, ilman masennustani olisin varmaan aika eri ihminen mitä olen.

Joskus aiemmin olin varmaan vielä suorempi terveydentilastani mutta nykyään saatan jopa häpeillä jos joudun ottamaan sen puheeksi.

Jostain syystä yllätyn positiivisesti joka kerta kun minuun suhtaudutaankin sairaudestani huolimatta tukien ja korkeintaan huolestuen kuin alentuvasti ja säälien.
Sääliä en kaipaa.

maaruli

Tosiaan toi työelämäjuttu on aika hankala. Itse en oo kertonut missään työpaikalla mitään sairauteen viittaavaa. Olin myös vuoden kouluavustajana enkä osaa edes kuvitella miten muiden työntekijöiden suhtautuminen olisi muhun muuttunut. Varsinkin kun itse suuntaudun juuri sille alalle. Painiskelin ongelman edessä myös tänä keväänä kouluihin hakiessani. AMKin papereissa kun kysyttiin mahdollisesta lääkityksestä ja sen syystä. Tuntui kurjalta valehdella ettei mitään sellaisia ole, mutta olen aivan varma että jos olisin lääkityksestä maininnut niin se olisi ollut hyvin painava syy siinä että mua ei valittaisi.

Cadillac

Työskentelin 6 viikkoa avohoidossa olevien vakavasti masentuneiden parissa.
Mun mielestä aika ikävää, että heitä leimattiin (mm omaisten taholta) hulluiksi ym. Moni ihminen tuntuu olettavan, että jos käyttää psyykenlääkkeitä ja/tai käy terapiassa on suunnilleen täys kahjo ja joutaisi pakkopaitaan.

Tuon kuuden viikon aikana tapaamani ihmiset olivat todella ihania ihmisiä, eivätkä todellakaan ansaitsisi tuollaista kohtelua, niin kuin ei kukaan! :|

Miffy
maaruli
Tuntui kurjalta valehdella ettei mitään sellaisia ole, mutta olen aivan varma että jos olisin lääkityksestä maininnut niin se olisi ollut hyvin painava syy siinä että mua ei valittaisi.

Aika outoa että kysyttiin, oiekastaan.

Monesti just esim. psykologina/psykiatrina voi pärjätä paremmin, jos on itellä joteain ongelmaa takana.

taizu
Sofia K
Taizu, suvaitsevaisuutta minäkin peräänkuuluttaisin. Oli hienoa saada sinun mielipiteesi asiaan, koska katsot asiaa mt-hoitajan perspektiivistä.
Suvaitsevuus kuuluu kaikkialle. Muutama tuttu kun tuntui kauhistelevan sitä, kun myös jossakin vaiheessa mainistin, että porukassa on skitrofreenikkoja yms. Pöh ja pyh ne sen kummempia ihmisiä olleet! Itseasiassa kaikki sujui helpommin mitä normaalimpana heidän tilannettaan pitää ja minulle heidän takkuamisensa oli heidän elämää, joka myöskin helpottuu sillä, kun ympäristö antaa heidän olla ja yrittää.

Sofia K
Unohdin aloituksessa kysellä sitä että mistä luulette lisääntyneiden mt-ongelmien johtuvan?
Ehkäpä aina on ollut masentuneita ja mt-ongelmia, jotka lotrattiin viinaan, hukuttiin, tapettiin ja murhattiin. Kuten tänäkin päivänä tapahtuu samaa, mutta on myös ihmisiä, jotka uskaltavat pyytää apua sen sijaan, että menee alkoon ja nollaa taas päivänsä. Mielenterveys on hemmetin vaikea laji. Jo pelkkää skitsofreniaa on vaikka kuinka monta eri "lajia", joilla on tyypillispiirteensä ja aina vain tulee uusia. Lääkkeitä annetaan liian usein ainoaksi hoidoksi ja niidenkin teho aikaa myöten katoaa.

Ollaanks me ihan kusessa... :roll:

Miffy
taizu
Lääkkeitä annetaan liian usein ainoaksi hoidoksi ja niidenkin teho aikaa myöten katoaa.

Tää on se, mikä mua todella häiritsee. Miten joku voi kuvitella, että jos jo parikymppisenä jollain pahoja mt-ongelmia, niin paras vaihtoehto on määrätä mielialalääkkeet ja se olis sit niinku siinä. Mut joo, halpaa yhteiskunnalle... Ärsyttää vaan niin paljon. Mullekin psykiatri tarjos mielialalääkkeitä puolen tunnin juttelun jälkeen, jes... Terapiasta tms ei kutienkaan puhunut mitään. Onneks sitten viimein YTHS:llä tajus psykologi ottaa terapian puheeksi.

Se on muuten kanssa, että terapiaan hakeutuminen on aikamoinen prosessi. Ensinnäkin, sun pitää päästä jonnekin, mistä sulle psykiatri kirjoittaa lähetteen. Sitten on itse haettava terapeutti (tää on tosin hyvä juttu, koska ei terapia kaikkien välillä onnistu). Mutta se maksaa! Jokainen käynti maksaa, ja usein terapeutti ei ihan ekoilla käynneillä ees löydy; voi joutua siis käymään vaikka kuinka monessa haastattelussa ja ne kaikki maksaa. Sitten Kelaan hakemus, jossa mukana psykiatrin lausunto. Sitten odotellaan, Kelassakin vielä haastatellaan. Ja sit jossain vaiheessa saattaa onnistua ja tulla myönteinen päätös. Jos on tosi pahassa jamassa niin millä riittää voimat tällaseen... Lisäks Kela korvaa vaan kaks käynti/viikko, jollsa määrällä esim. psykoanalyysiin ei pääse (se on aivan vähintään 3krt/viikko). Huoh.

Abigail
Miffy
terapiaan hakeutuminen on aikamoinen prosessi. Ensinnäkin, sun pitää päästä jonnekin, mistä sulle psykiatri kirjoittaa lähetteen. Sitten on itse haettava terapeutti (tää on tosin hyvä juttu, koska ei terapia kaikkien välillä onnistu). Mutta se maksaa! Jokainen käynti maksaa, ja usein terapeutti ei ihan ekoilla käynneillä ees löydy; voi joutua siis käymään vaikka kuinka monessa haastattelussa ja ne kaikki maksaa. Sitten Kelaan hakemus, jossa mukana psykiatrin lausunto. Sitten odotellaan, Kelassakin vielä haastatellaan. Ja sit jossain vaiheessa saattaa onnistua ja tulla myönteinen päätös.

Tämä on todella ongelmallista. Minulla kävi onni, että koko prosessi kävi aika sutjakkaasti. Jo heti ensimmäinen psykologin haastattelu natsasi. Kelan päätös tuli muistaakseni alle kahdessa kuukaudessa. Kuten jossain aiemmassa threadissa olen maininnutkin, että koko tämän lystin maksoi vanhempani ja tiedän, etteivät kaikki ole yhtä onnekkaita kuin minä. Todella sääli, että hoitoon hakeutumisesta on tehty näin kamalan kallista ja vaikeaa.

Miffy

Maaruli, kannattaa yrittää! Ei se ikinä hukkaan mee.

Hyvä kirja on Psykoterapiaopas (en muista kirjoittajaa/kirjoittajia). Sieltä saa hyvää tietoa mm. terapiaan hakeutumisesta jne, myös erilaisista terapioista.

Mua niin harmittaa, kun YTHS:n psykologi on sitä mieltä, että psykoanalyysi olis mulle paras ja olen itsekin tuota mieltä, mutta kun Kela korvais vaan kaks kertaa viikossa, pitäis itse maksaa aina se kolmas. Ei onnistuis ikinä :(

Muuten, paljonko tosta terapiasta jää itselle maksettavaksi, jos on Kelan tuki...?

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat