Kun isä ei rakasta - Ihmiset ja ilmiöt

Taistelukääpiö
Rasberry
Kuinka kamalaa olisi menettää oma isä?

siihen voin vastata ettei ainakaan mulla o minkäänlaisia tunteita... faija on armeijas ja oli siell afganistanis about 3kk.. normaalisti se soittaa mun isoäidille joka päivä et kaikki ok... mut kerran se e pystyny jostain syystä soittamaan melkein kahteen viikoon ja muts laitto viesti et "isästäs e kuullu mitään kahteen viikkoon... saattaa olla ettei enää ikinä kuullakaan!" En vaan tuntenu mitään. Laitoin luurin takas laukkuun ja jatkoin matkaani. Sama kun mutsi soitti ja kerto kaikki olevansa hyvin. Ei mitään.. Vastuakseni: "Ahaa.. Ok." Ei mitään parempaa tullu mieleen. Eli... en tiedä. En sitä ainakaan pelkkää.

Sivut

Kommentit (19)

Miss Blood

Meinasi itku tulla, kun luin tarinasi Taistelukääpiö :cry:
Kovia juttuja oot saanut kokea, enkä voi kuvitellakaan miltä tuntuu, kun isä ei rakasta :( Itselläni kun ei ole mitään kokemusta isä-suhteesta, sillä olin vahinko ja kun äitini kertoi tälle "isälleni" että on raskaana, tämä paukauttaa, että hän on naimisissa ja hänellä on jo perhe (äitini on tämän kertonut aikoinaan ja sanoi, ettei koskaan osannut edes ajatella, että se ois varattu...) Tämä on kuitenkin nähnyt minut sairaalassa, mutta ei muuta. Sanoi äitilleni, että maksaa kyllä sitten elatusta ym. mutta eipä tuo ole mitään maksellut, eikä äitini mitään pyytänyt eikä kellekään kertonut. En itekään tiiä muuta kuin etunimen, silloisen ammatin ja paikkakunnan missä tuo silloin asui. Äitini ei muuta suostunut kertomaan (olin paljon nuorempi kun kyselin tuosta) ennen kuin olisin täysikäinen. Enpä ole vieläkään mitään kysellyt, ei vaan kiinnosta... Toisaalta ois mielenkiintosta tietää minkä näköinen se on, mutta muuten mulle on ihan sama...
Muutenkaan äidillä ei ole ollut hääppöisiä suhteita elämässään (lähinnä vain väkivaltaisia juoppoja tai pelkkiä juoppoja), joten keneenkään en ole kiintynyt.
Mutta anteeksi, meni OT:ksi :oops: :oops:

Lähinnä olen samoilla linjoilla rosan kanssa eli ei sun kannata itseäsi syyttää, että lähdit rakentamaan elämääsi ja "jätit" veljesi. Uskon, ettei sun veljesi haluaisi sun murehtivan liikoja. Ehkä voisit kutsua hänet sun luo kylään joskus pidemmäksi aikaa, niin hän myös pääsisi näkemään muuta maailmaa ja saisi sun kanssa myös viettää aikaa. Toivottavasti hän saa ammattiapua, kun tuo viiltely usein kertoo todella pahasta olosta :(
En oikein muuta osaa sanoa... [size=9]Ei vaan taas ajatus pelaa...[/size]Voimia tosi paljon kuitenkin!!!

Anja

Asiahan on niin, että vanhemmat vaikuttavat lapsensa elämään niin paljon, että on täysin hyväksyttävää tehdä kaikki minkä voi, että pystyisi elämään nautittavaa elämää. Ja tällä tarkoitan nyt sitä, että oli ihan oikein lähteä ja rakentaa oma elämä sellaiseksi kuin haluaa. Olet kokenut hirvittäviä asioita isäsi suunnalta, kuten koko perheen oikeastaan, ja jos pääset siitä mitenkään yli, olen puolestasi hirveän onnellinen.

Omalla kohdalla tilanne on se, että isääni en ole nähnyt kuuteen vuoteen, hän on alkoholisti ja asuu toisella paikkakunnalla. Lähdimme hänen luotaan, kun olin neljävuotias. Seuraavan kerran näin hänet, kun olin täysi-ikäinen. En koe häntä kohtaan mitään kaunaa, tiedän, että hän kyllä rakasti minua, elämä ei vain kohtele kaikkia hyvin. Äitini yritti vuosia manipuloida minua vihaamaan isääni, mutta se on varmaan ainoa asia, jossa hän ei onnistunut. Äitini on lievä diktaattori... Silloin kun aloin itse odottaa lasta (taikka lapsia, mitä siinä vaiheessa ei vielä tiedetty) sanoin avomiehelleni, että tuli mitä tuli, vaikka ero tai mitä tahansa, hän saa aina tavata lapsia ja siitä asiasta voidaan aina keskustella. Lapsi tarvitsee isäänsä, sen jos jonkun minä olen oppinut. Vähän huonompikin käy, vaan ei ihan mahdoton. Siksi oikeastaan olisin toivonut kohdallasi, Taistelukääpiö, että äitisi olisi lähtenyt siitä suhteesta.

Minulla on itselläni kuusi vuotta nuorempi veli, jolla on eri isä kuin minulla, rakastan häntä syvästi ja ymmärrän kyllä, miksi koet syyllisyyttä, vaikka oikeasti sinun EI tarvisi. Kun ottaa huomioon, kuinka paljon tuskaa olet kokenut isäsi takia, kukaan ei voi tuomita taikka syyttää sinua siitä, että lähdit pois. Ja veljesi kyllä selviää, niin sinäkin teit. Pitäkään paljon yhteyttä, teistä on vielä paljon tukea toisillenne.

Hirveästi voimia <3

gollum
Jölli
Taistelukääpiö
Kyseessä on siis mun faija. Se on nyt yli 40. Tietääkseni sil on kaks biologista lasta, minä (21) ja mun pikkuveli (16).

Oletko varma, että kyseessä on isäsi? Oletteko samannäköisiä? Jos mies kuitenkin rakastaa poikaansa, voisi kuvitella että hän saattaa tietää että olet jonkun toisen miehen lapsi ("postimiehen tytär"), ja hylkii sinua sen vuoksi. Mikä olisi sinällään mieheltä ihan luonnollinen reaktio.

En mä ainakaan tähän teoriaan usko, vähän asiaton kommentti musta... Eikä toi käytös kovin rakkaudelliselta kuulostanu Taistelukääpiön veljeäkään kohtaan.

-----

Mulla ei oo samanlaisia kokemuksia, en osaa muuta kuin toivoa sulle voimia... Mulla ainakin kyyneleet valu kun luin tekstiäs. Jos pitää jotain hyvää keksiä, niin onneksi pääsitte loppujen lopuksi eroon. Tiedän kyllä miltä tuntuu se vanhempi laittaa muita etusijalle, itsellä siis äitipuoli kyseessä. Mä oon aina ajatellut häntä oikeana äitinäni, sillä oltiin veljeni kanssa vielä pieniä kun menivät isäni kanssa naimisiin. Kuitenkin kun heillä on nyt yhteisiä lapsia, niin kyllä se näkyy että niitä rakastaa enemmän. Ei kai se sattuisi, tavallaan ymmärrettävää, jos ei olisi siihen kasvanut että hän on kuin äiti mulle. Nythän meillä on välit mennyt, enkä usko että hän hylkäisi omaa lastaan samalla lailla kuin mut, kun mä en käyttäytynyt niinkuin se toivoi.

SunLion
Zuzannah
täällä foorumilla on keskustelu http://www.cosmopolitan.fi/keskustelut/viewtopic.php?t=2235&postdays=0&p... Isäsuhteesta, mutta en tiiä pitäiskö tää jättää auki, on kuitenkin niin paljon erilainen kertomus kun noi muut jutut. [color=red]mitä mieltä muut modet on?[/color]
oon sitä mieltä että jätetään..se oli toimituksenkin vinkki että jos on pitkä hartaudella kirjoitettu aloitusviesti, sen saisi jättää omaksi keskustelukseen.

Tigerheart

Voimia sinulle taistelukääpiö! Ja kaikille muillekin joilla on ongelmia isänsä kanssa. Omat vanhemmat ja lapsuus jättävät ihmiseen oman leimansa. Kaikille ei ole aina siunaantunut onnellista lapsuutta. :(

Itselläni oli onnellinen lapsuus, ja isä rakasti meitä suuresti. Kesäisin tehdyt mökkireissut ovat parhaimpia muistojani. Maailmani kuitenkin musertui kun olin noin 13-vuotias, kun isä kuoli. Itsemurha. :cry: Sen jälkeen on aina tuntunut, että olisin osaksi tyhjä sydämestäni, koska en saanut tuntea isääni sen kauempaa. Isä ei tavannut miestäni, eikä pojanpoikaansa. :( Antaisin mitä vain, jos isä eläisi.

Anteeksi antaminen voi helpottaa. Ei tarvitse unohtaa, mutta yrittää antaa anteeksi. Olemme täällä vain rajallisen ajan. Tsemppiä!

Jölli
Taistelukääpiö
Kyseessä on siis mun faija. Se on nyt yli 40. Tietääkseni sil on kaks biologista lasta, minä (21) ja mun pikkuveli (16).

Oletko varma, että kyseessä on isäsi? Oletteko samannäköisiä? Jos mies kuitenkin rakastaa poikaansa, voisi kuvitella että hän saattaa tietää että olet jonkun toisen miehen lapsi ("postimiehen tytär"), ja hylkii sinua sen vuoksi. Mikä olisi sinällään mieheltä ihan luonnollinen reaktio.

Taistelukääpiö

En nyt mitään sääliä ole hankkimassa, kiinnostaa vaan et onko muilla samanlaisia kokemuksia.

Kyseessä on siis mun faija. Se on nyt yli 40. Tietääkseni sil on kaks biologista lasta, minä (21) ja mun pikkuveli (16).

Asuin perheen kaa saman katon alla 19 vuotta, silti musta tuntuu siltä että en tunne mun isää yhtään. Hän meni armeijaan ennen kun synnyin eikä sen takia ollut paljon kotona. Mun syntymäpäivät vietin aina koko perheen kanssa, ainoa joka melkein aina puuttui oli mun isä. Sil oli siis muita kiireitä.Onniteluitakaan en saanu.

Kun mun broidi syntyi, olin 5. Siitä lähtien mun faija oli vielä vähemmän kiinnostunut musta. Se unohti mut muutaman kerran koulupihalle. Asutiin silloin pienessä kylässä saksassa, mun koulu oli kotoa melk 10 kilsaa. Muistan että kerran mun koulupäivä päättyi about kahdentoista aikaan, mun isä piti hakea mut. Musti oli broidin ja mummon kaa shoppailemassa.
Odotin 3t eikä faija ilmestynyt. Näin pihalla yhen miehen jonka kuvittelin olevan mun faja ja juoksin hänen luokse. Sit tajusin ettei se ollutkaan mun isää ja pahoittelin. Odotin tyhjällä koulupihalla vielä 3t lisää ennen kuin mun mutsi tuli hakemaan minut. Olin silloin ehkä 8. Ei ollut eka eikä vika kerta että mut unohdettiin kun mutsi ei ollut kotona. faijalla oli siis omien sanojen mukaan parempaa tekemistä. Sen jälkeen se muutti viikoks pois. Minne, en tiedä. Mutsi oli vaan niin vihainen et se hetti sen pihalle. Vikon jälkeen se tuli takas.

13-vuotiaana masennuin vakavasti. Näin melken joka yö painajaisia, itkn joka päivä, hylkäsin melkein kaikki mun ystävät enkä puhunu kenen kaa enää yhtään mitään. Paitsi mummon kaa. Faija tuli yleensä jok ailta seitsemältä himaan, mutta aina kun yritin kertoa sille mitä mulle kuuluu se ei ees kuunnellu. Vastauksena sain vaan todella alentavan "Ai sä oot taas mokannu vai?" (kun mul oli ongelmia) tai "Oho, sä osaat sitten ees jotain!" (kun koulussa joku koe meni hyvin). jossain vaiheessa lopetin vaan, en kertonu sille enää mitään. Mummo (Faijan äiti) soitti sille joskus ja pyys et faija vie mut lääkäriin masennuksen takia. mummo on joskus itse ollut vakavasti masentunut. Faijan vastaus: "Siis toi lapsi teeskentelee, katsoo liikaa telkkarii!" Mummo soitti mun mutsilleki mutta se ei koskaan sanonu/tehny mitään. Faija oli hyvä manipuloimaan ja muts tulien välissä. Se ois halunnu auttaa mut ei uskaltanu/tienny miten.

Mulla on myös eno joka asuu nykyään taas USAssa. Se asui silloin Lontoossa eikä huomannu mun masennusta ollenkaan. Mut kun faijalla oli tapana kertoa mulle kun lihava ja ruma mä oon ja kun en ole mitenkään edustava, sairastuin bulimiaan. Kun mun eno tuli Lontoosta takas olin jo laihtunu AIKA PALJON ja hän vei mut lääkäriin. Mutsi sai hermoromahduksen kun se kuuli mitä lääkäri sano "Hoitoon mutta vähän äkkiä!" Mun eno otti mut mukaan Lontooseen missä kävin terapiassa. Se oli samalla varmaan elämäni vaikein kuin paras aika. Faija ei koskaan soittanu tms. Myös kun lääkäri puhui sen kanssa ja sanoi että mulla on syömishäiriö, oisin kuollu jos en ois käyny siellä lääkärissä, faija sano että "Elämä on. Asiat menee niin ku menee!"

Palasin reilun vuoden jälkeen saksaan. Silloin tilanne mun isän kaa muuttui sodaks. Riiteltiin KAIKESTA ja KOKO AJAN. Ruma sanoja tuli sanottua ja hän myönsi monesti että ei ikinä rakastunut mua eikä edes halunnutkaan mua. Ja kuin mun pikkubroidi on hänelle rakas mutta mä oon vaan roska sille. "Muuten, arvaa kiinnostaisiko mua jos jäisit junan alle!?" Sinä iltana se lens taas pihalle. Olin melkein varma että mutslle riitti.

Mutta ei. Faija muutti siis takas meille about 2 viikon jälkeen. Yritin vältää häntä,mikä onnistui vaan lukitsemalla itseni omaan huoneeseen. Ainoa joka sai tulla sisään oli mun broidi. Ja se nukkui aika usein mun vieressä koska se pelkäs että inhoan häntä. Sen takia koska faija rakasti sitä yli kaiken. Itkettiin broidin kaa lähes joka yö yhdessä, myös sen takia että meiän vanhemmilla meni huonommin kuin koskaan.
Ihmetelttiin yhdessä miksi faija oli silloin melkein joka yö jossain muualla.
Broidi (14-vuotiaana) päätti että vois faijan luuria tutkia. Ja tadaaa... Sil oli siis toinen muija. Kerroin mutsille kaiken ja aiheutti aikamoisen perhe draaman. Kun faija tuli kotiin se huus ensin mulle, pakkas mun tavarat ja meinas heittää mut pihalle mut broidi esti. Mutsi sai (taas) hermoromahduksen ja istui vaan jossain nurkassa ja itki. Hän huus että suurin elämänsä virhe oli varmaan että sai kaks "vammasta lasta" ja meni jonkun täys-idiottin kaa naimisiin. Mun elämäni tuskallisin hetki oli ehkä kun broidi itki ja kysy faijalta että "Mutta sähän sanoit että rakastat mua!" ja faija vaan nauro. Silloin men hermot ja potkin sitä mihin eniten sattuu ja heitin sille kukkamaljakon. Se oli siis mun vanhempien avioliiton loppu.

Syytän itseäni edelleen että aiheutin mun mutsille noin paljon tuskaa silloin mun hän nto ymmärtää että tein oikein. Broidin maailma romahti silloin täysin eikähän ole vielä siitäpäässy yli. Nykyään viillelee. Syytän itseän myös siitä että jätin mun broidi yksin. Että muutin suomeen saadakseni uusia kokemuksia ulkomailta. Ja että jäin siis tänne asumaan. Vaikka hän on useita kertaa sanonu olevansa ylpeä musta, must tuntuu siltä että ehkä mun pis pitäny jäädä sinne ja olla sen tukenansa. Faija ei soittanu mun broidille tänä vuonna kun kolme kertaa eikä mulle yli kolmeen vuoteen.

Tästä on tullu liian pitkä teksti, sori vaan :shock:
kiitos että jaksoitte lukea.

kis22

Isäni on 70 vuotta, äitin ja hän erosi kun olin n. kolme. (ennen suhdetta äitini kanssa hänellä oli ollut 3 lasta joista jokainen tällähetkellä yli 25 vuotiaita) Sen jälkeen en nähnyt häntä kymmeneen vuoteen. 'Ensitapaamisellamme' hän vaikutti ihan mukavalta. No, menihän siinä sitten pari vuotta tekstaillen ja soitellen. Aina synttäripäivinäni hän lähetti jotain kivaa.

Viimevuosina (kun olisin häntä eniten tarvinut) hän katkaisi yhteyden. Johtuen varmaan rahakiistoista. (Hänen kuuluisi maksaa minulle vähintään se 100e /kk) Hän ei suostunut.

Pienenä aina mietin: millaista olisi jos olisi isä?

Olin monta kertaa yrittänyt soittaa hänelle, kysellä kuulumisia lähettää kirjeitä tai tekstiviestejä. Ei vastannut mitään takaisin. Ajattelin kuitenkin että hän ei minua olisi niin unohtanut että ei muistaisi synttäreitäni. No, synttärinikin menivät eikä mitäään kuulunut. (tapaminenkaan ei onnistu, hän asuu lapissa ja minä helsingissä)

Tajusin että olin ollut hänelle pelkkä vahinko, lapsi jota hän ei olisi halunnut. Pelkkää ilmaa.

Monesti olen katsellut kuvia jotka on otettu silloinkuin olin pieni. Istun niissä isäni sylissä ja hänellä on onnellinen ilme (en sitten tiedä onko se aito vai teeskennelty). Olen joutunut heittämään kaikki kuvat isästäni pois. En kestä katsoa niitä, tulee niin tajuton ikävä häntä. Sattuu kun tietää ettei oma isä välitä.

Ratkaisu: Olen päättänyt unohtaa, vaikkei se helppoa olekkaan. Haluisin kyllä nähdä isäni vielä ennen hänen kuolemaansa. Joka on jo lähellä sairautensa takia. Mutta parempi on vaan unohtaa.

Taistelukääpiö

Kiitos vastauksista! :)

Nannerl
Musta vaikuttaa, että Taistelukääpiön isällä on jokin vakavanpuoleinen mielenterveyden häiriö, narsismi ehkä?! Ei terve ihminen toimi tuolla tavalla :?

siis joo, faija on käyny muutaman kerran psykologilla mut aina kun ne rupes kertomaan sille et vika on hänessä itse, se lopetti terapian. :roll:

rosa*

:( :( :(

Tähän on vaikea vastata mitään. Oon tosi surullinen sun puolesta..
Sää et saa syytellä itteä mistään, oot varmasti tehny oikeet ratkasut ku kerroit äidilles tuosta isän toisesta naisesta ja ku lähit kotoa vähän kauemmas. Vaikka on vähän vaikea ajatella niin, ei sun tarvi tehä valintoja sen mukaan että voit olla veljes tukena. Varmasti veljes kaipais apua ja sua, mutta on kuitenki tärkeintä että piät huolta itestäs ja että lähit kauemmas irtautumaan vanhemmista ja aloittelemaan omaa elämää.
Varmaanhan kuitenki pidätte yhteyttä veljes kans ja toivottavasti seki saa apua ongelmiinsa..
Toivottavasti oot nykyään onnellinen ja toivottavasti veljelläski alkas mennä paremmin..

Jaksamista sulle, sano sun isäs mitä vaan oot yhtä arvokas ja korvaamaton ku jokainen meistä!

mandii

Kun en olllut vielä lukenut tekstiäsi, niin aioin tilittää tänne omasta lapsuudestani, jossa isä oli etäinen. Kuitenkin, kun luin tarinasi, jätän sen tekemättä, sillä huomasin miten pienet ovat omat murheeni.

Voimia sinulle.

Nannerl

Surullinen tarina :cry: :cry:

Musta vaikuttaa, että Taistelukääpiön isällä on jokin vakavanpuoleinen mielenterveyden häiriö, narsismi ehkä?! Ei terve ihminen toimi tuolla tavalla :?

Rasberry

Miedän isä on aina ollut kovasti naisiin päin.. Alkoivat äidin kanssa seurustelemaan 14-vuotiaina, 15-vuotiaana kihloihin, ja äidin ollessa 16 syntyikin jo sitten meitin isoveli. (isä on vuoden äitiä vanhempi) Kuitenkin aina suhteen alkuajoista lähtien isä katseli muita naisia.. muutakin kuin katseli. Kun isoveli oli syntynyt, isä lähti pienelle viikonloppureissulle pohjoseen, tuli kaula syötynä takaisin. Ja hän ei siis ollut tehnyt yhtään mitään, joku naapuri näin tehnyt hänen ollessa sammunut. Yep, aivan varmasti. Äiti kuitenkin katsoi näitä vähän läpi sormien, vaikka aina riipaisikin, ja syvältä.. 4 vuotta myöhemmin syntyi meidän isosisko. Aluksi äiti odotti kaksosia, mutta toinen kuoli keskenmenossa puolessa väliä raskautta. Pitkin vuosia, minun syntymääni saakka, äiti tiesi isällä olevan muita naisia. Äiti sanoo, että aina uuden naisen ollessa kiikarissa, sen huomasi isästä. Hän alkoi treenaamaan entistä kovempaa, kävi lenkillä, oli tarkka ulkonäöstä jne. Viimeinen pisara isän gigolon touhuihin tuli minun syntyessäni, eli 7 vuotta siskoni syntymästä. Meidän juuri itse rakentamaamme, uuten kotiin, soitti joku nainen. Tuttu nainen, itse asiassa äidin ystävä.. oli selkeästi kovin häkellyksissään, kun äiti vastasi.. kyllä sen tiesi mitä varten hän meille soitti. Silloin äidillä napsahti, se oli se viimeinen pisara, vieras nainen soittaa hänen kotiinsa, missä asuu kolme lasta. Äiti sanoi, että sulki luurin, otti käsilaukkunsa, käski isosisarusteni ottamaan mielilelunsa, otti meidät lapset, ja lähti mummolle. Sen kummemmin ei äiti meidän kotiin mennyt... Ero astui voimaan mun 1-vuotis syntymäpäivänä, jolloin isä asui meidän kodissa uuden naisensa kanssa.

Tämä isän uusi nainen olikin sitten jo ihan toinen tarina.. näimme isää koko mun lapsuuden aivan äärettömän vähän, kerran pari vuodessa, koska äitipuoli ei halunnut meitä lapsia heidän kotiinsa. Silloin harvoin kun siellä kuitenkin käytiin, oli isä kovassa humalassa, musiikki raikasi ja äitipuoli oli tyytyväinen: ehkä näin me ei oltaisi haluttu tulla takaisin isän luo. Hän myös vihasi meitä, eikä pelännyt kertoa sitä isälle, saati meille.. muistan hetkiä myöhään illalla, kun kuulen hänen haukkuvan meitä isälle. Olimme lellittyjä pikku kakaroita, joista ei tule koskaan mitään. Pahinta näissä tilanteissa oli se, ettei isä koskaan puolustanut meitä. Se ei koskaan väittänyt vastaan tai sanonut rakastavansa meitä. Isä on aina ollut kunnon onnenonkija, ja tämän uuden naisen rahat kai saivat hänet pysymään... Oli uutta Subarua, ulkomaanmatkoja, merkkivaatteita...
Koko lapsuuden ajan, isä teki meille kovia suunnitelmia: soitti meille, ja suunnitteli pitkiä matkoja huvipuistoihin! Sovittiin aina päivämäärät ja kaikki.. paria päivää ennen lähtöä, ei miehestä kuulunut mitään.. ei päivää sovitun lähdön jälkeenkään. Loppuaikoina ei sitä osannut edes ottaa, tiesi pettyvänsä kuitenkin.

Kääntymishetki tälle loistavalle isä-tytät-suhteelle, tapahtui kun olin 9-vuotias. Äiti tapasi 9-vuoden yksinolon jälkeen miehen, joka oli ihana! Hänellä ei ollut omia lapsia, ja piti meistä kovasti! :) isä oli kuullut äidin uudesta suhteesta, mutta ei ollut noteerannut sitä mitenkään.. kuitenkin yhtenä iltana, isä näki minut, äidin ja isäpuoleni kanssa kaupassa: istuin isäpuoleni hartioilla, kun hän leikitellen tiputteli minua, että olisin juuri ja juuri saanut pussin vaahtokarkkeja. Isä näki kuinka nauroin, silittelin isäpuoleni hiuksia ollessani hänen olkapäillään.. tämä näky kai sitten vain kolahti: tämän hän oli missanut kokonaa! Joku olikin nyt tullut ja korvannut hänen paikkansa. Siitä hetkestä eteenpäin, isä soitteli, pyysi käymään, ja jopa hakikin! Tehtiin reissuja, vietettiin leffa/pizza-iltoja ja käytiin elokuvissa. Kuitenkin vasta 2 vuotta sitten kuulin isän ensimmäistä kertaa sanovan, että hän rakastaa minua. Kuitenkin tämä meidän välinen suhde on aika "mitätön". Tottakai rakastan häntä, onhan hän sentään mun isä, mutta jotenkin en vain tunne häntä. Jos todella miettii, on hän pelkkä luuseri, saamaton paskiainen, jota kuitenkin rakastan niin mahdottomasti. Tämän huomasin syvemmin vasta tämän vuoden sisällä, kun isällä on alkanut olemaan ongelmia sydämensä kanssa. Kuinka kamalaa olisi menettää oma isä?

Vaikka isän ja äidin suhde on ollutta ja mennyttä, kuollut ja kuopattu, tiedän isän rakastavan vieläkin äitiä. Hän on eronnut edellisestä vaimostaan, ja on nyt ollut 8 vuotta naisen kanssa, jonka kanssa hän petti edellistä vaimoaan... kuitenkin, jopa näinä päivinä isä saattaa heikkona hetkenä vain soittaa äidille, ja kertoa että rakastaa, ja jos itse voisi tekojaan päättää, olisi hän vieläkin äidin kanssa. Isä vain ei ole yhden naisen mies, eikä ole koskaan ollut.

Jotenkin nämä kaikki tapahtumat ei ole koskaan antanut mulle mahdollisuutta tietää mitä kunnon perhe-elämä oikeastaan on. Sen tiedän, että äiti on mun sankari. Elimme maailman parhaan, yksinhuoltaja-äidin kanssa, joka kasvatti loistavasti kolme lasta, samalla opiskellen ja valmistuen priimus-arvosanoin. Nämä kaikki on antanut mulle vahvan käsityksen siitä, millaisen isän haluan mun lapsille. Ja se kyllä löytyy multa tällä hetkellä tästä viereltä.

muoks. Lisäksi, isä on meistä lapsista nykyään todella tarkka. Kaiken pitää olla viimeisen päälle: jos tietokonepöydässä on särö, isä menee ja ostaa meille uuden. Jos mun auton renkaat on sen mielestä kuluneet, isä ostaa uudet. Jos tietokoneen näyttö on sen mielestä liian vanhaa mallia, isä ostaa uuden litteänäytön, ja lisää esimerkkejä on. Rahalla on varmaan helppo korvata ne menetetyt hienot hetket! :? isä muutenkin teki esim. omalle poikaystävälleni harvinaisen selväksi, että mua ei sitten satuteta. Kertoi ensimmäisellä tapaamisella "Jos koskaan satutat M****a, tapan sut.", kuitenkin yritti laittaa sen ns. vitsikkääseen muotoon. On myös tehnyt minulle selväksi, että vain paras mies kelpaa: on pitänyt käydä armeijan, tulee olla suomen kansalainen, rehti mies... Näitä en jotenkin ymmärrä.

Asioiden korvaamista asioiden perään, luulisin
:roll:

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat