Takertunut vanhempiin? - Ihmiset ja ilmiöt

Fanni

Mulle tämä ei ehkä vielä ole ajankohtaista, asun vielä vanhempieni luona, niin en tiedä miten takertunut voisin olla.. aika sen sitten näyttää :)

Sivut

Kommentit (49)

xaz

Mää oon kuopus myös, ja oon kyllä joskus aatellu et miten pystyn jatkaan elämääni ku isää ja etenkään äitiä ei enää ois. En oo koskaan asiasta itteeni uneen itkeny, vaikka muutaman kyyneleen olenki voinu vuodattaa, mutta uskon silti että hyvin saman kaltaisia tunnetiloja meillä on ollu :) En halua ees alkaa ajatella mitään perintöjen jakoja, oon kieltämättä joskus miettiny mitä miedän pihapiirille tapahtuu sitte aikojen päästä, mutta.. ei, ei niitä kuitenkaan halua nytten ajatella.

Meillä äitin kanssa on paremmat välit ku mulla ja isällä, ja tosiki vaikka olen asunu 6 vuotta omillani, niin silti joku päivä aina tulee sellanen voi-ku-vois-olla-äitin-kans-olo :D viime talvi oli varmaan rankin, ehkä siksiki ku asuin kauempana kotoa ku koskaan :roll:

Mutta niin, en nyt menis sanomaan et kuopuksena olisin saanu enemmän huomiota ku muut siskot, aika tasapuolisesti sitä huomiota on jaettu. Siskot saattais olla eri mieltä, mutta se missä vaiks mulle on annettu periksi, on voitu joustaa toisen siskon kanssa jossain muussa asiassa, et ei pelkästään yhtä oo lellitty.

edit.
Niin no jos vaikka aiheesta vielä jotain sanois :lol:
Eli kyllä, jollain tapaa olen takertunut vanhempiini, ainaki äitiin. Olen saanu niin rahallista ku moraalistaki tukea häneltä aina. En nyt mitenkään käsi ojossa ole rahan perässä koko ajan, mutta jos tulee tiukka paikka niin tiedän että siltä suunnalta saa tukea, heti ku oma ylpeys ensin antaa periksi.
Ja kyllä se niinki on että vaikka ikää tulee lisää, niin voisin aina olla äitin pikkutyttö :wink: etenki sillon ku oon pahemmin kipeenä, voi että minua saakii sillon hoivata :lol: kyllä sillon tulee aina niin ikävä äitiä ettei tosikaan :lol: ehkä tää kaikki johtuu osaksi myös siitä et ku ei oo sitä omaa kultaa joka olis äitin edelle kiilannu rakkaimpien ihmisten listalla..? enpä tiiä..

k87

ite oon esikoinen.

en oo vanhempiin takertunu. äitin tukea kaipaa ja tarvitsee aina aika ajoin ja tottakai sitä mietti "entä sitten kun" -ajatuksia, mutta en oo itteeni vielä uneen itkeny :D. enemmän harmittaa jo valmiiks sit se kun mummosta aika jättää. mummo on mulle niin rakas ollu ihan lapsesta asti. siellä olin aina monta päivää putkeen ja sieltä on kaikista parhaimmat lapsuusmuistotkin saatu.

Liiskah

Hei cosmonaiset! Tuntuuko teistä joskus siltä, että olet takertunut vanhempiisi? Minulla on aina sellainen hassu tunne ja meinaa tulla ja joskus tuleekin itku kun mietin, että mitäs minä teen kun vanhemmista aika jättää? kuinka minä sitten pärjään? Kuka neuvoo hyvät ruokaohjeet ja auttaa elämän kiemuroissa?

Olen neljästä lapsesta nuorin? johtuuko tämä vain siiitä, että olen kuopus? Olen jo 21 ja asunut itsekseni jo kohta viisi vuotta, mutta silti tunnen olevani hyvin takertunut vanhempiini. Tänään esimerkiksi juttelin sisareni kanssa siitä, mitä meidän kotitilalle tehdään, kun vanhemmat eivät sitä enää pysty hoitamaan. Minua alkoi jo itkettämään ajatuskin siitä, että kohta aletaan perintöjä jakamaan ja kotipaikka ei ehkä ole enää koti minne voi mennä milloin tahansa kun siltä tuntuu. Minäkin olen tällainen itkupilli, kun vain ajattelenkin, että vanhemmat siirtyisivät joku päivä "vehreimmille niityille" vaikka vanhempani ovatkin terveitä ja hyvin voivia ja tekevät vielä molemmat töitä, eli ei ne vielä moneen moneen vuoteen olisi poistumassa minun elämästäni. Mutta silti olen tällainen ja murehdin asioista ennen kuin ne edes on tapahtunu ja pillitän itseni uneen.. Onko kellään muulla näin surullisia ajatuksia jotka vaivuttavat iltaisin uneen? Kuopuksena olemisen puolia ja vanhempiin "takertuminen"? :cry:

[size=9][color=darkred]Marimma// Muokkasin otsikon kuvaavammaksi[/color][/size]

des

Mä olen niin isin tyttö kun vaan voi olla. 19 vuotta kahdestaan saman katon alla on tehnyt tehtävänsä, musta on tullut varsinainen kermaperse :P Oon oikeastaan aina saanut kaiken haluamani, mutta näin vanhemmiten sitä on vasta tajunnut arvostaa. Isään pidän yhteyttä joka päivä puhelimitse, ja kotikotona käyn kerran pari viikossa. Vaikka kotiin on aina ihana mennä, koen sen osaltaan myös velvollisuudekseni. Iskälle oli aikoinaan kova paikka kun sen pikkutyttö muutti pois kotoa, joten haluan käydä kotonani usein osaksi myös osoittaakseni etten ole häviämässä hänen elämästään mihinkään.

Vielä muutama vuosi omillani asuttuani saan isältä avustusta ihan hävettävän paljon. Isä auttaa kuitenkin aina hädässä ja perustelee asiaa sillä, että jos hänellä rahaa on, niin miksi panttaisi niitä itsellään ja katsoisi mun syövän näkkäriä ja puuroa :D

Välillä sitä tajuaa miten onnellinen saakaan olla siitä, että on sellainen tuki ja turva kun oma iskä. Muakin välillä huolettaa se, että mitä sitten kun hänkin tulee vanhaksi, varsinkin kun ei ole ollut ketään elämänkumppania vuosikausiin. Kuitenkin se on varmaa, ettei mun iskä jää koskaan ihan yksin, mä sitten hengailen siellä vanhainkodissakin yhtä usein hänelle seuraa pitämässä kun nykyisin kotikotonani :)

SunLion

Hmmm...no ensinnäkin yksilöissä on eroa. Ehkäpä vain olet erityisen tunteellinen ja empaattinen ihminen.

Toki jos välit vanhempiin ovat hyvät, suree heidän vanhenemistaan ja kuolemaa. Aiheesta muuten löytyy aiempaa keskustelua....

Kuopuksena varmasti myös on ehkä vanhemmatkin antaneet eniten huomiota ja tällöin tunneside on vahvin.

Ei siinä ole mitään pahaa että on tunteellinen...mutta kannattaa silti muistaa että heillä on mahdollisesti monta hyvää vuotta edessä ja sinun ei kannata tuhlata elämääsi surren tulevia. Ne on sitten sen ajan murehita.

Aina voi käydä niin että asuvat kotona loppuun asti ja nukkuvat levollisesti yöllä pois. Ja ehkäpä talosta tulee teidän 4n lapsen kesämökki. Tai mitä jos vanhempasi itse muutaman vuoden päästä päättävät itse ettei jaksa hoitaa enää taloa ja muuttavat kerrostaloon tmv.

KataTheBlondi

Mäkin olen vanhin lapsi ja niin kiinni äidissä kuin olla ja voi. Samalla tavalla olen sidoksissa äidin äitiin. Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin että mummolla ei ole kuin pari vuotta jäljellä. Äidillä nyt toivon mukaan montakymmentä vuotta jäljellä kun niin nuori vielä on (41)

Mulla on joka tapauksessa hyvinkin samantyylisiä ajatuksia kuin aloittajalla. Paitsi että meillä kotikoti on 5 vuotta vanha niin sitä ei raatsi parin kymmenen vuoden päästä kesämökiksi laittaa vaikka maalla onkin. Ehkä iltatähti sen ottaa itselleen viljeltäväksi ja asuttavaksi. Ei tiedä enkä halua tietää. Äiti on kuitenkin mulle SE TÄRKEIN ihminen oman kullan jälkeen.

mystify

Mä olen vanhin lapsi ja erittäin läheinen isäni kanssa enkä edes halua miettiä mitä tapahtuu kun hänestä aika joskus jättää, sama juttu esim. isovanhempieni kohdalla. En kuitenkaan kokisi että olen takertunut isääni (tai vaikka isovanhempiini) vaikka rakastan heitä kovasti, hyvät neuvot on kaikille joskus tarpeen ja eivätköhän esim. vanhemmat enemmän elämää nähneenä ja lapsensa tuntevina ole melkeinpä parhaita neuvomaan.. Päätöksethän jokainen kuitenkin tekee itse. Mäkin olen 5v asunut omillani, en ole taloudellisesti enkä muutenkaan riippuvainen vanhemmistani mutta silti asia on minulle arka. Eikä siinä ole mitään pahaa. Itse koen sen vain hyvänä asiana.

Luca

Minä olen myös kuopus ja riippuvainen vanhemmistani. En voisi kuvitella edes muuttavani opiskelemaan kovinkaan kauas, sillä käyn vanhemmillani vähintään kerran viikossa ja usein jään kotikotiini myös yöksi. Seurustelen ulkomailla asuvan pojan kanssa enkä voi edes kuvitella muuttavani hänen luokseen.

TaskuMyy

Moon esikoinen, ja en nyt tiiä oonko kovin takertuvainen porukoihini..
Että nyt ko asuin Lapissa niin ei nähty 2kk:n, toki vähän ikävä oli, mutta kyllä se helpotti aina..
Että toki murehin sitä jo että entäs sittenko vanhemmista aika jättää..

celia

No en nyt sanoisi että olen enää mitenkään takertunut vanhempiini (muuttanut 4 vuotta sitten pois kotoa, isän kanssa asunut viimeksi 8 vuotta sitten > vanhemmat eronneet) mutta ajatus etenkin äitini kuolemasta ahdistaa joskus. Olen siis ainut lapsi ja minulle jää molempien vanhempieni hautajaisjärjestelyt ynnä muut. Ja äiti on minulle kuitenkin aina ollut todella tärkeä ihminen joka pyyteettömästi rakastaa minua sellaisena kuin olen. Ja voin esim. soittaa ihan mihin kellon aikaan tahansa. Olen monesti miettinyt että varmasti romahtaisin psyykkisesti. Muutenkin suht taipuvainen masennukseen.

marimma

Mä oon alkanut huomaamaan että en mä oikeasti tietäis mitä mä tekisin jos äitistä aika jättäis. Siihen on niin hyvä turvautua kun tietää että se tietää mitä mä oon kokenut, tai muutenkin kun se on elämää nähnyt niin osaa neuvoa niissä asioissa mitä en ehkä ite tullut ajatelleeks. Mä taidan olla niin herkkä että tartten tollasen ihmisen melko lähelle joka osaa mua neuvoa ilman että mun tarttee siltä kysyä mitään itkukurkussa, kuhan jaksan itkun keskeltä kuunnella niin se riittää. Kaikki työ-, työkkäri-, kela-, lääkäri- ja ihmisjutut se osaa selittää ymmärrettävään muotoon jota kovin moni ei osaa.

marika_

Oon nyt vasta 3 viikkoa vasta asunu omillani, mut käytännössä jokapäivä oon äidille soittanu, ja ennenkin jos olin pidempään kun yhen yön poissa kotoa, niin aina piti soittaa. Eli oon tositosi kiinni äidissä varsinkin, ja kyllä mä isästäkin oon tietyllä tapaa aika riippuvainen (myös taloudellisesti).

Jos porukat nyt menis kuolemaan, en mä varmaan osais yhtään jatkaa elämää mihinkään suuntaan. En vielä selviis läheskään kaikesta ite ja oisin ihan käytännönkin tasolla aika hukassa kaikesta... Varmaan oikeesti päätyisin johki katuojaan, koska en vaan oo vielä millään tavalla valmis selviimään kaikesta ite.

Mut en oo oikeestaan sen pahemmin aatellu asiaa, koska isä on vasta 50 ja äiti 45, joten luulis että ainakin parikymmentä vuotta on molemmilla jäljellä.

ena

Minä en ikinä olis uskonu olevani yhtään riippuvainen vanhemmistani ennen ku muutin kotoa. Olin aina menossa ku asuin kotona ja muutenki puolet öistäki poikakaverin luona ku se asu lukion lähellä ja ite 20 kilometrin päässä. Sitten ku muutin kotoa niin ensinnäki katosi ne menot mitä ennen oli ja samalla myös perhe (muutin siis kauas kotoa). Aina oli kotona ollu joku jolle puhua joten yksin oli outoa.

Nyt muutin kyllä just takasi kotiin, mutten siks että oon tänne takertunu vaan siks että ajauduin väärälle alalle kouluun. Kiva silti tietää että on koti johon voi ainaki vielä hädän hetkellä paeta :D

TaskuMyy

Eka muutin 30km porukoista, enkä tod. käyny joka päivä.. ehkä max. kerran viikossa..
Sitten muutin 40km päähän, sillon kerrat harvenivat..
Ja sitten muutin 1000km päähän, ja sit eipä nähty 2kk:n :)

gnirom

oon nyt asunu reilu puoli vuotta omillani ja muutto pois kotoa suju kyllä paljo helpommin ku odotin. toki soittelen viikottain äidin kans ja ainaki parin viikon välein käyn kotona, mutta silti ei oo semmosta suurta ikävää. ehkä asiaa autto se, että olin muuttoa ennen ainaki puolet öistä poikaystävän luona. toki välillä tulee tosi orpo olo ja sellanen fiilis, että miten muka osaan hoitaa kaiken. mutta kun sille ei anna liikaa valtaa, niin se menee ohi ja on taas hyvä fiilis. välillä tosin tuntuu että pitäs porukoita nähdä useemmin, just ton takia että entäpä jos ne kuoliskin pian...toivottavasti ei kuitenkaan vielä pariinkymmeneen vuoteen. äiti on läheisempi kuin isä, mutta molemmat silti hyvin rakkaita.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat