muutto lapsuudenkodista uuteen asuntoon - Ihmiset ja ilmiöt

sabuh

niin, kysymyksen aiheena siis lapsuudenkodista muutto. olen 18vuotias ja nyt olisi muutto edessä, edelleen kuitenkin äidin kanssa (poikaystäväni menossa inttiin eikä halua vielä muuttaa yhteen). onko joku tehnyt tässä iässä vielä vanhempiensa kanssa muuton ennenkuin on itse muuttanut vanhempien hoivista pois?

kiinnostaisi tosiaan tietää, miten tehdä tästä helpompaa. asuntohan tämä vain on, mutta niin täynnä muistoja, että välillä tipahtelee kyyneleitä kun asiaa oikein miettii. :oops: ehkä vähän hölmöä kylläkin. vaikka tiedän, että olosuhteiden pakosta on pakko muuttaa (äitini tekee yötöitä ja kun hänen pitäisi päivällä nukkua, niin talossa tehdään kylpyhuoneremontteja jotka jatkuvat 2007 kevääseen asti ilman mitään taukoja, ja sekin vielä että itselläni on kirjoitukset ensi syksynä, joten lukurauhaa on mahdotonta edes toivoa), niin tuntuu kylmältä hylätä koti.

eli kuinka sopeuduitte ajatukseen muutosta, entä miten sopeuduitte uuteen asuntoon? olen yrittänyt ajatella muuton olevan kiva asia, mutta aina jokin muisto tulee mieleen milloin tunnen vielä syvempää kiintymystä tähän asuntoon. (isäni kuoli muutama vuosi sitten ja hän asui tässä asunnossa kanssamme, kunnes erosi äidistäni ja muutti erilleen ja näinpoispäin, joten tässä kodissa on suurinosa muistoista mitä minulla hänestä on..)

Sivut

Kommentit (22)

maaruli

Tää ei nyt ehkä ihan vastaa aiheeseen, mutta osittain. Kun mä muutin pois kotoa poikaystävän kanssa yhteen sopeuduin tosi nopeasti uuteen asuntoon. Tuntui lähes välittömästi kodilta. Ainoa asia mikä mulla tuotti ongelmia oli se, että murehdin mielettömästi äidin ja isän kuulumisia. Pelotti että jos niille vaikka sattuu jotain ja sitten mä en ookaan siellä enkä oo sitten muutenkaan viettäny niiden kanssa niin paljon aikaa kuin olisin voinut. Tuli siis vähän huono omatunto siitä. Pikkuhiljaa se ikävä tunne sitten väistyi, onneksi, kun tajusin että kyllähän ne siellä osaa elää ilman muakin. Mutta kyllä silti aina välillä niitä miettii ja just sitä että jos jotain ikävää tapahtuu... :roll:

Sullahan on tietty siinä mielessä eri tilanne, että muutat äitisi kanssa. Varmasti on rankkaa jättää lapsuudenkoti, mutta luulisin että aika nopeasti sopeudut uuteen. Ja muista se että kukaan ei voi sulta sun muistoja kuitenkaan viedä pois! Tsemppiä! :)

vanja

Lapsuudenkodistani muutin jo 10-vuotiaana kun vanhemmat eros. Sitten asuttiin äitin kanssa vuosia samassa asunnossa, jota rakastin niin ylikaiken. Muutettiin uudelle paikkakunnalle ja kyllä itku pääsi monta kertaa vielä jälkeenkin päin (myös siksi, että kaipasin vanhaa kotikaupunkia). Kyllä sitä silloin tällöin vieläki miettii kaikkia muistoja vanhasta talosta ja kun sen ohikin ajaa, tulee melkeinpä tippa linssiin :D Ja miettii, millainen se on uusien asukkaiden jäljiltä.

maaruli

Mä aina välillä siinä kaupungissa käydessäni ajan meidän vanhan talon ohi, joka oli siis mun elämän toinen koti... Ja usein vanhempien kanssa sieltä kuljetaan.. Ja on se haikeeta. Just se että miettii niitä vieraita ihmisiä siellä, mun huoneessa, meidän keittiössä... Mutta sellaista elämä on.

Pai25

Mun vanhemmat asuu edelleen siinä asunnossa mihin muutettiin joku 20 vuotta sitten...
Mutta kova paikka oli kun muutin ensimmäisestä omasta kodista seuraavaan... Vaikka muutto olikin oikea ratkaisu. Sitä asuntoa jäi ikävä. Siihen liittyi niin paljon muistoja ja asunto itsessään oli ihana.
Mutta tää uus asunto (2 v sitten muutin) tuntui heti kodilta. En uskalla edes ajatella kuinka vaikeaa tästä on joskus muuttaa pois...

Jzzu

Penskana kyllä kun vanhemmat erosivat niin muutettiin pois "lapsuuden kodista", vaikkakin sitten myöhemmin porukat kyllä palas yhteen ja muutettiin takaisin sinne.
Enemmän kylläkin tuo äidin ja meidän koti, jossa asuimme vanhempien eron jälkeen, oli minulle lapsuuden koti [size=9](huolimatta siitä että asuimme tuolla lyhyemmän aikaa kuin varsinaisessa "lapsuuden kodissa")[/size]: oli tosi kova paikka luopua tutusta paikasta ja vanhoista ystävistä ja muuttaa takaisin isän luo.

Kun muutimme takaisin isän luo olin toisen luokan puolessa välissä ja itkin joka yö ikävää meidän "oikeaan kotiin".
Olen varmaan edelleenkin katkera kun porukat palasivat yhteen, ei isä ole ollut minulle vanhempi vaikka palasivatkin.
Kaipaan edelleen sitä kun oltiin vain minä, äiti ja pikkuveli muuta maailmaa vastaan meidän omassa ja ihanassa kodissa. :(

Jännä miten johonkin paikkaan kiintyy niin kovin, tosin tuolta muutettuamme en ole oikein paikkaani löytänytkään. :roll:

*Sandy*

Mun muuttoni lapsuudenkodista sujui hyvin. Pari kyyneltä taisin tirauttaa, kun äitiä halasin lähtiessäni viemään viimeistä muuttokuormaa uuteen asuntoon. Huolehdin myös, että miten vanhempani pärjäävät kun lähden; tuleeko helpommin riitoja yms, kun en ole paikalla. Mutta kuinkas kävikään; äiti ja isä ovat alkaneet käydä ulkona syömässä silloin tällöin ja muutenkin he vaikuttavat onnellisemmilta nyt!

Käyn yleensä vähintään kerran kuukaudessa lapsuuden kodissani, aina sinne on ihana palata, mutta en suostuisi enää muuttamaan kotiin takaisin. Minulla on nyt uusi asunto poikaystäväni kanssa ja se tuntuu eniten kodilta tällä hetkellä.

sopuli

Mä muutin kotoa, kun olin 16v. Ihan hyvin sujui, aluksi oli kamala koti-ikävä aina.

Nyt äiti puhui et myis meijän talon... Tuli kyynel simmuun, on siel niin paljo muistoja! Ja äiti piti mua ihan hupsuna, kun talohan se vaan on :D

Sarah
maaruli
Kun mä muutin pois kotoa poikaystävän kanssa yhteen sopeuduin tosi nopeasti uuteen asuntoon. Tuntui lähes välittömästi kodilta.

Niinhän sitä sanotaan että porukoitten luota ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaminen ei vielä aiheuta mitään kamalia koti-ikäväkohtauksia ja uuteen asuntoonkin sopeutuu nopeasti. On kuulema nuorena niin valmis lähtemään ja koti-ikävä lapsuudenkotiin iskee myöhemmin. Tiedä sitten. Tuskin ainakaan samoin menee sabuh:n tilanteessa.

SooZ

Heh mä aina odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa kun pääsen muuttamaan kotonta pois :D
Ei, en vihannut vanhempiani tai kotiani. Asuvat nuo vanhemmat vaan keskellä ei mitään ja kaikki omat menot ja ystävien näkeminen olivat vaikeaa järjestää ja kyydeillä piti kikkailla.
Omaan asuntoon kun muutin niin oi sitä onnea!

Shandy
SooZ
Heh mä aina odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa kun pääsen muuttamaan kotonta pois :D
Ei, en vihannut vanhempiani tai kotiani. Asuvat nuo vanhemmat vaan keskellä ei mitään ja kaikki omat menot ja ystävien näkeminen olivat vaikeaa järjestää ja kyydeillä piti kikkailla.
Omaan asuntoon kun muutin niin oi sitä onnea!

Mulla on ihan sama. Ärsytti asua keskellä ei mitään, nyt asun ihan keskustassa täällä uudessa kaupungissa ja ah tätä onnea ;) :lol: No, oli meillä porukoitten kans ne tietyt erimielisyydetkin, ja nyt ollaan kyllä paljon paremmissa väleissä kun ennen.

sabuh
Sarah
maaruli
Kun mä muutin pois kotoa poikaystävän kanssa yhteen sopeuduin tosi nopeasti uuteen asuntoon. Tuntui lähes välittömästi kodilta.

Niinhän sitä sanotaan että porukoitten luota ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaminen ei vielä aiheuta mitään kamalia koti-ikäväkohtauksia ja uuteen asuntoonkin sopeutuu nopeasti. On kuulema nuorena niin valmis lähtemään ja koti-ikävä lapsuudenkotiin iskee myöhemmin. Tiedä sitten. Tuskin ainakaan samoin menee sabuh:n tilanteessa.

jep, vähän eri tilanne kyllä kun muuttaa vielä n. vuodeks äidin kanssa ennen omaa asuntoa :D
mutta eiköhän tämä kyllä tästä. saatiin tässä tänään äidin kanssa uskomaton raivari taloyhtiötä kohtaan ja muuttovimma vaan kasvoi :lol: naurettiin myös sitä että onnea vaan uusille asukkaille, kunhan saadaan tää myytyä :lol: kauankohan seuraavat asukkaat tässä kestävät :P

voi että, en jaksa oottaa että muutetaan tästä pois! pääsee sisustaan uuden huoneen ihan itte, tähän asti äiti ollu asialla :wink:

Daisy

Aihe on aika mielenkiintoinen, sillä olen itse asunut samassa omakotitalossa koko elämäni ajan. Oma muuttoni sieltä pois tulee ajankohtaiseksi varmasti tämän vuoden aikana (asunhan nytkin jo lähestulkoon jätkäkaverini luona...), mutta silti mua lohduttaa ajatus, että porukat eivät ainakaan vielä lähitulevaisuudessa ole talosta muuttamassa pois... Miltähän se tuntuu, kun ei joskus enää koskaan saa käydä kodissa, jossa on tähänkin ikään mennessä asunut jo yli 22 vuotta? :shock: Kyllä mun ainakin täytyy joskus vanhempana lähteä kattomaan sitä taloa, mitä on muuttunut ja miltä siellä silloin näyttää...

Jesssi-

Miulle yksinään asumaan muuttaminen oli kyllä aika vaikeaa.Ja ihan vaan sen takia että jotenkin sitä tottui siihen että äiti on aina kotona ja vastassa kun pääsin koulusta jne.Ja sekin että kotona oli aina seuraa,oikeastaan tosi harvoin olin yksin.Eli yksinään olemiseen totutteleminen kesti aikansa.Mutta ehkä koko prosessin teki helpommaksi se,että tiesi että kotona voi aina mennä käymään kun siltä tuntuu,ja että ei miuta kukaan sieltä väkisin ulos heittänyt.Omalta osaltaanhan se kotoa muuttaminen kuuluu elämään,halusi sitä tai ei.Täytyy myöntää että kyllä sitä oli aika surullinen olo aluksi mutta se hälveni aika nopsaan.Ja vaikka miulla noita pelkoja yksin asumista kohtaan oli,ne pelot osottautuivat ihan turhiksi :)Nykyään,kun olen about vuoden yksin elänyt,en muuttaisi enää äiskän kanssa saman katon alle.Yksin eläessä saa niin paljon päättää omista tekemisistään ja se on aivan ihanaa.

Voi olla että tuon kotoota muuttamisen teki helpommaksi myös se,että mie en asunut samassa talossa koko lapsuuttani vaan muutettiin itseasiassa aika montakin kertaa.Toki siitä viimesestäkin kodista ehti tärkeä muodostua kun siitä ehittiin sellaset 7 vuotta asumaan :)

Celestia

Mä muutin kotoa 20-vuotiaana eli en mitenkään kovin nuorena, mutta silti kyllä se alkuun vaati paljon totuttelua kun yksin piti alkaa hoitaa kaikkia asioita ja rahanmenokin kasvoi hirveästi. Piti opetella säännöstelemään enemmän jotta rahat riittää laskuihin, vuokraan, ruokaan ja kaikkeen muuhun. Ja se oma rauha oli aluksi jotenkin outoa ja erilaista.
Eka ilta täällä omassa kämpässä menikin aika haikeissa fiiliksissä, yksinäni täällä ihmettelin ja vähän itkeskelin ja koitin järjestellä tavaroita paikoilleen jotta sai muuta ajateltavaa, oli vaan jotenkin niin orpo olo. Iski kai jotenkin se todellisuus heti vasten kasvoja, että enää ei ookaan kokoajan ne tutut perheenjäsenet ja hyvät muistot ympärillä ja se lapsuudenkodin tunnelma ja lämpö. Muutama päivä meni vähän haikeissa oloissa ja suurta koti-ikävää potiessa, mutta pikkuhiljaa sitä alkoi tottumaan ja viihtymään, innostuin kun sai kerrankin sisustaa itse just niinkuin haluaa ja laittaa kodin omannäköiseksi, oli oma rauha ja sai tehdä mitä huvittaa, ja milloin huvittaa :) Siispä loppu hyvin, kaikki hyvin. Tosin edelleenkin joissain tietyissä tilanteissa saattaa yhtäkkiä iskeä koti-ikävä kun tulee joku kiva muisto sieltä mieleen. Hetken aikaa sitä toivoo että asuisi siellä edelleen porukoiden kanssa, mutta nuo on sellaisia ohimeneviä tuntemuksia. Oma koti ja rauha on kuitenkin niin kiva juttu etten tätä pois enää vaihtaisi. Kotikotona kun pääsee kuitenkin käymään milloin tahansa kun mieli tekee :)

tata

Mä oon asunu poissa kotoa epävirallisesti 9kk sitten (muutin eksän porukoille kun eksä intistä pääsi, sieltä muutettiin eksän soluun molemmat). Virallisesti sitten poissa kotoa asunu 5kk (ensin eksän kanssa kaksioon ja sit tänne missä nykyään asun). Olihan se alkuun outoa, mutta nyt viihdyn niin hyvin täällä (tai oon viihtyny koko ajan ? mitä nyt välillä tullu tunne, etten taho tulla tänne viel takas vaan jään kotikotiin vielä yheks yöks, pari kertaa tapahtunu tää ja sillon on ollu harmaa sää ja sen kautta masentanu), etten ees tahtois muuttaa muualle! Porukat asuu noin 10min ajomatkan päässä täältä, välillä se on hyvä juttu, välillä se nakertaa aika pahasti kun ne olettaa, että meen joka viikonloppu sinne kun ne pääsee kätevästi kotimatkalla (töistä) koukkaammaan mun kyytiin. Kesällä mä olinki melkeinpä kaikki viikonloput siellä, nyt ei innosta. Tiedä sit mikä siinä on :roll: Nii, ja tuntuu etten vieläkään saa elää täysin omaa elämääni, kun näin lähelle muutin :x Se hyvä puoli eksän kanssa espoossa asuessa oli, että sinne oli pitempi matka joten elettiin enemmän omaa elämäämme. Sillonkaan en kyllä ollu oma itteni, sillon hiersi eksä :( Mihin mun pitäs muuttaa, että saisin elää ite omaa elämääni ilman muita? Kun oon huono sanomaan, että nyt riitti, mä en jaksa tällä hetkellä minkäänlaista holhoomista! :roll:

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat