Elämän epäreiluudesta - Ihmiset ja ilmiöt

Essih

Oma elämä on ollut viimeisen vuoden aikana aikamoista vastatuulta...
Monet ovat sanoneet että olisi minulle riittänyt näin nuorella iällä vähäisempikin näin lyhyen ajan sisään. Mutta en tiedä...

Suvussa on aina ollut ongelmia ja piiloteltuja juttuja (itsemurhia, hylkäämisiä yms.) mutta vuoden aikana tuli huomattua että ei se oma perhekään ihan sieltä tasaisemmasta päästä ole. :roll:
Toinen vanhemmista sairastui psykoottis tasoiseen masennukseen ja sen mukana vähän kaikki alkoivat oirehtia; pikkuveljestä tuli agressiivinen, vanhemmista väsyneitä, minusta masentunut.... Kotona kaikki oli ja on edelleenkin hiukan sekasortoista...
Samaan hienoon saumaan rakastuin ihmiseen, joka muuttui suhteen aikana aivan toiseen suuntaan. Maailman ihanimmasta ihmisestä tuli aivan hirveä henkistä väkivaltaa käyttävä mies. Enpä silloin tajunnut, mutta näin jälkeen päin olen huomannut että hän sairastaa ilmeisesti vakavaa persoonallisuus häiriötä. Mielialat vaihtelivat kausittain ja kaikki purkautui minuun, joka yritin kaikin tavoin auttaa, tukea ja rakastaa häntä. Paloin itse siinä ihan loppuun ja menetin kaiken sen manipuloinnin ja pompottelun takia itseni. Ihana ensirakkaus... :roll:
Näin lyhyesti siis kaikesta...

En tietyllä tavalla sure kaikkia elämässäni kokemiani juttuja, mutta en ole niistä iloinenkaan. Välillä jopa hiukan katkera.
Ja kateellinen niille ystävilleni jotka elävät sitä huoletonta nuoruutta.
Toisaalta taas oman kurjuuteni ja itsesäälin palautan takaisin maanpinnalle ajatelemalla ihmisiä, jotka ovat vakavasti sairaita ja kokeneet elämänsä aikana jotain vielä pahempaa, kuin omat henkisesti sairaat ihmissuhteeni ja masennukseni. :?
Ihan pikku juttuja niihin verratuna...
Kyllä tästä aina noustaan ja vahvistutaan. Etsitään takaisin se oma vahva minuus. Toivon kuitenkin että vähän aikaa edes olisi tuuli myöten ja saisin itseni takaisin siivilleni...

Sivut

Kommentit (89)

Niiskuneiti*
Tiger
Näitä samoja asioita olen itsekkin miettinyt ja itkenyt monen monta yötä.. Olen vasta 18 ja pienestä pitäen olen joutunut kantamaan harteillani perheeni raha ja alkoholi ongelmia. Lapsuuteni ei todellakaan ollut helppoa, ja eipä elämää vieläkään voi helpoksi sanoa... onneksi se aurinko joskus paistaa myös risukasaan..

Voin allekirjottaa tämän..Itsekin vasta pian täytän 20 ja nähnyt elämässä kaikenlaista..Perheen alkoholi- ja rahaongelmat pahimpina! Monet asiat oon mennyt läpi myös ihan suoraan kantapään kautta ja nää kaikki tulee varmasti aina vaikuttamaan siihen mikä oon! Kyllähän joskus tuntuu et sitä p*skaa saa niskaan samalla kertaa ihan liikaa..sitte taas toisena päivänä kaikki voi olla aivan mahtavan ihanasti! Sellasta mulla :) life goes on ja mikä tärkeintä: Elämä opettaa!

~tulitikkutyttö~

Aloin tässä miettimään, kuinka elämä voikaan olla niin epäreilu. Toiset saavat kaiken sen mitä haluavat, ilman minkäänlaisia suurempia vastoinkäymisiä. Toiset saavat jatkuvasti p*skaa niskaan. On lapsena hyväksikäyttöä, onnettomuuksia, syöpää ja muuta sairautta, keskenmenoja, kuolemaa...

Miksi toisille annetaan niin paljon kannettavaa? Ja en tarkoita tässä nyt niinkään asioita, joihin voi itse vaikuttaa, kuten opiskelupaikan saamista tai saamatta jäämistä. Vaan tapauksia, joihin ei voi itse vaikuttaa. Tuntuu niin äärettömän epäreilulta, kun lapsena hyväksikäytetty henkilö sairastuu syöpään, ja on lisäksi kokenut paljon muitakin itsestään riippumattomia "sotkuja" lapsuudessa ja nuoruudessa. Toisille tie on suora ja mutkaton.

Onko se sitten kohtalo. Joistain näkee kyllä että paljon on koettu. Elämä jättää jälkensä. Toisaalta jotenkin näkee, ettei tulevaisuudessakaan helpolla pääse.

Oletko sinä päässyt mielestäsi tähän asti helpolla elämässä, vähän niinkuin myötätuulessa? Vai oletko niitä, joille annetaan enemmän kuin jaksaisi kantaakaan? Juuri, kun kaiken piti olla taas hyvin, jossain nasahtaa...

sakura

Mä oon kyllä eläny koko elämäni niin myötätuulessa kun vaan voi elää. Pari vastoinkäymistä on ollut, mutta ne nyt on niin mitättömiä, että ei niitä edes tarvitse mainita.

Yksi kaverini taas on sellainen, että hänen elämänsä on ollut oikeeta vastatuulta lähes jatkuvasti. Heti kun on yhdestä murheesta päässyt, niin jo on uusi tilalla. Varmaan siksi, kun itse en ole kummempia vastamäki kohdannut, on minun joskus todella vaikea ymmärtää häntä..

Rixuliini

Ihmisille annetaan sen verran kannettavaa mitä he jaksavat.
Ajattele että vastoinkäymiset tekevät sinusta vahvemman. Voit kulkea pää pystyssä kun mietit, mistä kaikesta olet selvinnyt.

Kyllä minäkin olen joskus miettinyt että kuinka paljon voi yksi ihminen joutua kärsimään, mutta aivan tasan varmasti maailmassa on paljon enemmän kärsiviä.
Jokainen joutuu ihan varmasti jossain vaiheessa elämäänsä käymään läpi todella raskaitakin asioita, mutta niistä on vain selvittävä. Elämäähän tämä vain on! :)

Lizzie

Mulla on kyllä mennyt elämä aika myötätuulessa. Odotan vaan että milloin alkaa läheiset/sukulaiset kuolemaan, tulee sairauksia tms :(

sakura

Tuli vielä mieleen, että jonkun mielestä hän on saattanut elää tosi myötätuulessa kun taas jos joku toinen olisi kokenut hänen elämänsä, niin ei kokisikaan sitä niin myötätuuliseksi.

Tajuskohan tosta mitään?? Tarkotin lähinnä sitä, että oma asennekin vaikuttaa siihen, miten elämänsä kokee. Jos on positiivinen, niin elämä saattaa tuntua hyvinkin myötätuuliselta ja jos taas on pessimisti, voi elämä tuntua pelkältä vaistoinkäymiseltä. Mutta tuleehan tässäkin varmasti jossain raja vastaan..

Rixuliini

Minulla ainakin on aina ollut positiivinen elämänasenne, lukuunottamatta kahta vuotta nuoruudessani jolloin olin sinisilmäinen nuori ja täysin muiden vietävissä.
Silti voin sanoa, että vastoinkäymisiä on ollut, vaikka katsoisi miltä kannalta tahansa.
Mutta nimenomaan tuo asenne on auttanut selviämään kaikesta ehjänä.

sakura
Rixuliini

Mutta nimenomaan tuo asenne on auttanut selviämään kaikesta ehjänä.

Tota mä ajattelinki. että vaikka olis vastoinkäymisiä, niin ei ehkä ihan heti rupea tuntumaan siltä, että kaikki paska kaatuu niskaan.

~tulitikkutyttö~
Rixuliini
Ihmisille annetaan sen verran kannettavaa mitä he jaksavat.

Mun mielestä tämä sanonta on niin väärässä kuin olla ja voi. Miksi sitten on itsemurhia, miksi psykiatrisissa sairaaloissa on ihmisiä, jotka eivät koskaan tule toipumaan siitä, mitä ovat kokeneet? Tuo lause on vain itselle hyvä keino yrittää jaksaa eteenpäin. Siinä tosin ei ole mitään pahaa. Sillä voi lohduttaa itseään, samoin kuin ajatuksella "se mikä ei tapa, vahvistaa". Eihän kärsimyksillä olisi muuten mitään järkeä, jos niille ei annettaisi mitään merkitystä. Ja mun mielestä se, kuinka positiviinen asenne elämään on, menettää merkityksensä tietyn rajan jälkeen. Asenne tosin auttaa työntämään tuota rajaa kauemmas, mutta ei kukaan mitä tahansa kestä.

[/quote]

Miffy

Noh, täytyy myöntää, että muutamat kerrat on täss ätullut mietittyä, miten vois olla hiukan helpompaakin tää maallinen vaellus.

Ikävä (?) fakta vaan on, että toisilla todella on helpompaa kuin toisill.a siihen vaan pitää sopeutua ja se hyväksyä.

Toisaalta, mä oon tavallaan myös kiitollinen kaikesta tästä ahdistuksesta ja muusta: musta on tullut miljoona kertaa viisaampi, syvällisempi, empaattisempi ja ties mitä kaikkea.

Niin, ja useimmiten kai ihmistä kohtaa jonkinlainen kriisi jossakin vaiheessa... Tai en tiiä. Jotnekin mä vaan olen tyytyväinen näistä vaikeuksista.

Lania

Voin kyllä sanoo että myötätuulessa on menty. Ei oo ollu perhe-, raha-, koulu-, väkivalta-, päihde- tms ongelmia, jotka olis koskettanu läheisesti mun elämää. Tietysti ainahan vois olla menny paremminki, esim koulu(i)sta lähin huomattavasti huonommin paperein kun menin, mutta sekin kiinni omasta laiskuudesta.

Oon kyllä jotensakin samaa mieltä tosta asenteesta, positiivisuudella ja vahvuudella pääsee pitkälle ja/tai eteenpäin. Mun on siitä kuitenkaan turha ja tyhmä saarnata, "kunhan hymyilet ni elämä on ihanaa!!", koska jotkut voi ihan sanoo, etten naiivisti tiedä mistään mitään.

Ainoo kerta, kun elämä kaatu päälle, oli vajaa pari vuotta sitten. Ensin kuoli vaari, yhtäkkiä ilman ennakkovarotuksia. Hetki sen jälkeen koiralle povattiin viimesiä päiviä sairauden vuoks, ja samalla isä sairastu ja vahvojen lääkkeiden myötä oli aina surullinen/väsyny/vihanen. Siinä sivussa jouduin nostaa kaveria suosta lähes psyykkisesti sairaan poikakaverin vuoks, ja sotkeuduin siihen soppaan liikaa itekin. Sitten täti sairastu leukemiaan, ja sille mitattiin korkeimmat myrkytys- ym arvot mitä taysissa on mitattu, samaan syssyyn kerrottiin että mummulta oli leikattu (tosin hyvänlaatunen) rintasyöpäkasvain, ja äitillä epäiltiin sitä. Siitä ei menny kun pari viikkoo, niin hyvä ystäväpoika, "isoveli", kuoli, kuulin asiasta puolen päivän varotusajalla. Siinä vaiheessa eikä pitkään sen jälkeen todellakaan tuntunu siltä että elämä voittaa :( onneks porukoitten kiistely rauhottavista ja muista lääkkeistä päätty siihen että ei anneta, en ihmettelis vaikka oisin kehittäny niistä vielä yhen ongelman lisää.

Että vois vaikka avautua.

SunLion

jaa-a...sitähän tuota tulee välillä miettineeks..mutta loppu peleissä "life is what you make it"..kyllä jokaisen elämä joskus kukoistaa.

Jzzu
Rixuliini
Ihmisille annetaan sen verran kannettavaa mitä he jaksavat.

Mun on välillä todella vaikea uskoa tuota vaikka mielelläni noin ajattelisinkin.
Isoveljeni tappoi itsensä kun oli sen ikäinen mitä minä olen nyt, miksei hän jaksanut?
Miksei monet muut itsemurhaa harkitsevat ja sen tehneet jaksa?

Miffy

Joo, mä en ole ollenkaan taipuvainen ajattelemaan, että ihmisille "annetaan" niin paljon kannettavaa kuin mitä jaksavat kantaa.

Olen myös sitä mieltä, että nämä "kannettavat" eivät jakaudu tasaisesti ihmisten kesken...

Vanilja

Omalta kohdalta voin allekirjottaa tuon Rixuliinin väitteen. Kaikki ei mun elämässä aina oo menny helpoimmalla tavalla (mikä ei ole mun mielestä tarkotuskaan) mutta oon jaksanu ja vastoinkäymiset antanu PALJON suhteellisuuden tajua. Monilla muilla on 10000 kertaa vaikeempaa kuin mitä mulla on koskaa ollu.

Kaikkien kohdalla tuo ei sit pidäkään paikkaansa. Itsemurha on merkki siitä että elämän kolhut on ylittäny oman sietokyvyn.. :(

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat