vanhempien avioero - Ihmiset ja ilmiöt

nora

Aika on taas vierähtäny. Äiti laitto paperit vetämään, kämppä on ollut hakusessa jo pari kuukautta ja isästäni on tullut maailman suurin kusipää. Hän on muuttunut ihan totaalisesti :cry: En enään tunne häntä. Väittää että kaikki mitä äitille sanon on pelkkää keksittyä asiaa. Hän kertoo baarissa minun kuullen kuinka hänellä on uusia naisia kuin monta ja pitää päättää kenelle yöksi menee jne. Äidilleni kerroin kuinka pahalta tuntuu että oma isä kertoo tälläisiä asioita oman tyttärensä kuullen, isäni totesi asiaan vain että omasta päästä on keksitty asiat.

Hän ei oikeastaan enään edes moikkaa kun menen kotona käymään, eikä soittele niin kuin on ennen tehny. Hän on muutenkin järjestänyt kasan erilaisia kohtauksia, omassa kaveripiirissäkin.

Onko se kuinkakin yleistä että eron sattuessa isästä tulee hyvinkin egoileva tapaus? Ainakin olen kuullut lohdutusta että niin ne tekee ja ohi se menee.

En ole enään äidilleni vihainen hänen uudesta tuttavuudesta, piti vain niellä ylpeys ja keskustella. Ja sen kautta löytyi isästäni sitten uusia puolia :(

Juma miten hankalaa on kasvaa aikuiseksi ja joutua keskelle "aikuisten" ihmisen riitoja. :evil:

Sivut

Kommentit (42)

Zuzannah

Lainaus:
En muistele lapsuusmuistojani lainkaa....se saa katkeran vihan nousemaan kurkkuun ja tekee mieli mennä ryyppäämään. Rakkauteen en tiedä uskonko juuri lainkaan. Olen opetellut pärjäämään täysin omillani enkä anna miesten vaikuttaa minuun juuri yhtään. Joskus musta tuntuu että olen turta, en tunne mitään. Silti kuitenkin kaipaan välillä sitä omaa kultaa. Silti vanhempien ero pudotti mut jotenkin synkän realistiseen maailmaan ja kaikki mun sinisilmäinen lapsimainen usko elämän hyvyyteen on kaikonnut.

mulla on ollu ihan sama tilanne. jos rupeen miettimään lapsuuttani, tunteista pintaan nousee viha, katkeruus ja paha olo. ryyppääminen helpottaa oloa vain hetkeks... äitini ansiosta luottamukseni miehiin on aika heikko, mutta silti kaipaan jotakuta läheistä rinnalleni. toivottavasti nykyinen poikaystäväni ei osoittaudu samanlaiseksi paskaksi kuin isäni oli.

Lainaus:
Sun tilanteessa kyllä yrittäisin saada isään jotain yhteyttä, koska kaikesta huolimatta, se on sun isä. Jos mieltä kalvaa viha tai katkeruus, voi aina pitää tietyn etäisyyden, mutta varmaan ehkä voisitte jossain väleissä olla??

onhan se mun isä, mutta olen niin tottunut elämään ilman isää etten tiedä miten pitäisi edetä. kirjeen kirjoittaminen voisi onnistua, mutta mitä kirjoittaisin? entä uskallanko antaa isälleni oman osoitteeni, jos hän vaikka sattuu tulemaan käymään??? pelkään häntä näet edelleen...

en todellakaan tiedä mitä tekisin..

ja noralle toivotan jaksamista, kyllä asiat yleensä järjestyy. eikä sinun kannata olla vihainen tai katkera äidillesi, sillä siitä ei ole mitään muuta kuin haittaa, sillä luultavasti äitisi tuntee tekeväns oikein. hän kai sentään tietää paremmin miten asiat oikeasti ovat, luulisin ainakin.[/quote]

Murehtija

Mun vanhemmat eros virallisesti vajaat pari vuotta sitten....

Vuoden 2003 jouluna saimme tietää että isäni on pettänyt äitiäni monta vuotta ja oli nyt rakastunut erääseen naiseen. Tulin naapurista kotiin ja näin vanhemman isoveljeni istumassa sohvalla naama valkoisena kuin haamulla, äidillä oli outo turta ilme ja paisuneet silmät ja TV:n kaukosäädin oli säpäleinä lattialla koska äiti oli lyönyt isää sillä.

Isä ei heti lähtenyt pois vaan väitti että haluaa jäädä perheensä luo...siitä seurasi melkein puolen vuoden helvetti valehtelua,pettämistä ja edestakaisin vemppausta. Isä joi ja räpläsi puhelintaan ja äiti itki ja stressasi ja kyttäsi isää koko ajan. Me 3 lastakin tarkkailimme isää koko ajan ja olimme levottomia.

Vihdoin loppukesästä äiti potki isän lopullisesti pihalle....mietimme miten selviämme. Aluksi oli tosi vaikeaa ja minä masennuin syvästi ja se pilasi mun ja exänkin suhteen lopullisesti ja sitten just seuraavana jouluna hän jätti minut.

Nyt olemme kuitenkin jotenkuten päässeet jaloilleen...Äidillä on uusi mies, isä on sen naisensa kanssa kihloissa. Minä sinkkuilen ja sekoilen ja veljet elävät omaa elämää tyttöystäviensä kanssa. Minä olen ainut joka on enemmän tai vähemmän hukassa sillä olen joutunut muovaamaan elämäni täysin uusiksi. Nyt alkaa onneksi näyttää paremmalta.

Äiti ja sen mies asuu mun lapsuudenkodissa. Joskus musta tuntuu et mua ei haluta sinne ja tunnelma on täysin erilainen kuin silloin joskus ennen. Isää näen tosi harvoin mutta hän soittaa mulle joka viikonloppu....ja melkein joka kerta hän on kännissä.

En muistele lapsuusmuistojani lainkaa....se saa katkeran vihan nousemaan kurkkuun ja tekee mieli mennä ryyppäämään. Rakkauteen en tiedä uskonko juuri lainkaan. Olen opetellut pärjäämään täysin omillani enkä anna miesten vaikuttaa minuun juuri yhtään. Joskus musta tuntuu että olen turta, en tunne mitään. Silti kuitenkin kaipaan välillä sitä omaa kultaa. Silti vanhempien ero pudotti mut jotenkin synkän realistiseen maailmaan ja kaikki mun sinisilmäinen lapsimainen usko elämän hyvyyteen on kaikonnut.

Elän elämää päivä kerrallaan ja yritän nauttia niistä pienistä hyvistä asioista joita mun arjessa nykyään on :wink:

Ah niin ja mieleen muistui vielä se että olen kerran jopa vetänyt isääni litsarilla turpaan...enkä kadu sitä lainkaan.

figaro

[color=red]Vanhemmat eroavat -threadista siirretyt viestit ;)[/color]

nora
Tiedä kuuluuko tämä aihe tänne, mutta menkööt nyt tämän kerran.
Vanhempani erovat, naimisissa olivat 20 vuotta, 3 yhteistä lasta. Äiti löysi toisen miehen jonka kanssa hän vain keskustelee, niin ainakin minulle väitti. Uuden miehen jälkeen äidiltäni tuli vastaus että kun ei mitään yhteistä isäni kanssa ole kuin lapset ja talolaina. Äiti opetti aina että pitää olla reilu ja rehellinen. Pitää luottaa eikä saa valehdella. Hän on kaikki mokannut. Tiesin uudesta miehestä jo syksyllä, ajattelin vain että ei se ole mitään. Nyt se ei enään olekkaan niin. Minut on suljettu perheen ulkopuolelle kaikesta sillä en enään kotona asu, niin ainakin koen asia. En tiedä miten voin asian käsitellä, sillä vanhempani ovat minulle kaikki kaikessa ja äiti petti koko perheen. :cry:
Onhan jokasella se oma elämä kyllä, mutta tarvitsen apua käsittelemään koko homman alusta loppuun. Äidin kanssa ei voi keskustella, sillä hän ei minulle puhu eikä kyllä pahemmin nähäkkään missään. Sota ja tappelu siitä tulee jos rupeaa puhumaa hänen kanssaan. Viime vloppuna sain siskoltani tietää että tavaroita on jakamaan ruvettu, en ehtiny äidin kanssa puhua sillä hän oli jo nukkumassa kun kotia tulin käymään.
Tiedä sitä että tajuaako kukaan mitä yritän tässä selvittää, mut jos joltain löytisi edes pikkusen samaa kokemusta tai vastaavaa. Asia minuu koskettaa, vaikka en enään kotona asu, vaikka minulla on jo jonkin sortin oma elämä oman kullan kanssa. :)
zaza
Tiedän kyllä millaista tuo on. Omat vanhempani erosivat kun olin jo täysi-ikäinen, asuin kuitenkin kotona. Tähänkin liittyi kolmas osapuoli siitä sen enempää selvittämättä. Perusajatuksena haluan kuitenkin sanoa, että vanhempiesi parisuhteeseen ei voi puuttua, mutta sinulla on oikeus sanoa miten koet eron. Sinulla on varsinkin oikeus tuoda ilmi miltä sinusta se tuntuu. Äidillesi sinun on turha olla vihainen toisesta miehestä, koska.. se vain on turhaa. Itsekin toiseen vanhempaan välini pilannenna ja myöhemmin korjanneena voin sanoa, että suhteet eivät aina palaudu ennalleen, mutta voivat olla eritavalla läheiset. Itse näen vanhempani enemmän ihmisinä nyt kuin isänä ja äitinä. Omalla kohdallani eron tuoma stressi ja vaikeat suhteet aiheutti kipua kauan mutta ei se ikuisuutta kestä.
nora
Onhan se todellakin turhaa. Olen itsekkin jo 19 ja pitäisi ilmeisesti asiat käsittää jo jotenkin päin, mutta ei. Reilu meininki on perseestä-lausahdus ilmenee varsin hyvin tässä tilanteessa. Pikkusisko on viellä peruskoulussa, hänellä on ysi meinellään. Siltä jos keneltä hajoaa pää. äiti ei ole sitä viellä tajunnut että siskolla menee kaikki ihan mettää vain sen takia että ero on käynnissä. Ajattelin tietenkin että he eroavat vasta kesällä kun on viiminenkin pentu saannut peruskoulun lopetettua ja lähtenyt muualle opiskelemaan.
En ymmärrä sitä että minulle sanotaa että en ole rehellinen asioista, vaikka olen, ja äiti itse tekee jotaa todella väärää etsimällä toisen miehen kun oman miehen kanssa ei voi keskustella mistää, vaikka isän kanssa todellakin pystyy puhumaan. Äiti vain haluaa kaikessa olla oikeassa, eikä vastaan ole laittamista missään asiassa. Eniten vituttaa isäni kohdalta, sillä vasta nyt alkaa tajuamaan että minullahan on se isä. Tajusin sen vasta sitte kun poikaystävältäni kuoli iskä kesällä. Miettii vain sitä että miten isä pärjää, kaatuuko koko maailma siihen että he eroavat? Isällä on onneksi laaja kaveripiiri ja harrastuksia, äidillä ei ole niitä. Hän vain ei yksinkertaisesti pidä yhteyttä kavereihin oikeestaan koskaa. Se käy viellä enemmän nakertamaa että minulle äiti tulee valittamaa mitä olen tehnyt vääri, vaikka asian on pieni juttu mikä on vääryyttä ollu. Haluaisin vain että sisko saa koulunsa loppuu aika häneltä pää petä koulun aikana. Ja sen että isä pärjää eron jälkeenkin.
Liika ajettelu vie yöunet ja tekee mahottoman stressin mulle, vaikka ne on vanhemmat jotka eroavat, en minä. Mutta minä kuulun perheeseen vielläkin, kaikesta huolimatta. Kaverit on joille voin puhua. Kulta intissä, ni ei sitä voi niin helposti kaikesta sille puhua. Isän kanssa ei voi oikeen puhua, enkä oikeen edes uskalla sille asiaa esille ottaa. Iskä on juro tapaus :) puhuu sillon kun on jotaa asiaa :)
SooZ
ensiksi, olen todella pahoillani vanhempiesi erosta.

mutta mutta.. minusta sinun kannattaa ihan ensin päästä eroon tuosta tunteesta että äitisi petti perheesi. Hän ei ollut enää onnellinen isäsi kanssa, tai siis tarkoitan että ei enää kokenut sitä rakastamista mitä parisuhteessa tulisi olla. Mielestäni hän on tehnyt aivan oikein kun on uskaltanut tehdä niin osin päätöksen ja päättänyt elää omaa elämäänsä niinkuin itselle parhaaksi tuntuu. (Enkä nyt siis tarkoita että hän olisi unohtanut teidät kokonaan, mutta eikö hänkin ansaitse onnen siinä kuin tekin?)

omakohtaisia kokemuksia ei vanhempien erosta ole, asumuserosta kyllä mutta palasivat sitten takaisin yhteen.
Muuta en oikein osaa sanoa kuin että puhut vanhempiesi kanssa, kerrot miltä sinusta tuntuu ja itkette ja surette yhdessä. Niin meillä tehtiin. Itsekin aikoinaan olin enemmän huolissani isästä kuin äidistä. Äiti kait se oli meillä joka enemmän sitä eroa silloin halusi. Nykyään siis ovat vielä yhdessä mutta välillä mietin että olisiko ollut parempi jos olisivat eronneet? Kyllä he toisiaan rakastavat mutta välillä saan sitten kuulla kunnon valitusvirsiä siitä miten toinen ei taas tajua :roll:

nora
Ja sekin juttu lisää viellä enemmän vettä myllyyn että äiti ei ensin edes myöntänyt että hänellä on toinen. Jouluna iskä rupesi puhumaan että äiti lähti kotia baarista, mutta löytyi 3h sen jälkeen vieraasta autosta, koulun bussipysäkiltä. Silloin päätin kertoa mitä olin kavereilta kuullu, sain kuulla että äiti oli useampaan otteeseen ollut miehen kyyissä, työaikana viellä. Syksillä iskä ja äiti tuli vastaikkain autojen kanssa tiellä ja äidillä oli joku kyyissä. Kotona iskä kysyi asiasta ja äiti ilmoitti että ei sillä kukaan kyydissä ollut eikä se minnekkään ollut menossa.
Jos elämä alkaa ahistamaan toisen ihmisen kanssa ja kaikki menee ihan käsille, eikö sitä voi suoraan sanoa ja puhua että nyt menee huonosti ja koittaa paikata tilannetta?

Asiaa hankaloittaa viellä se että pienestä pietäen on ollut päässä se asia että ei meidän perheelle voi kuinkaa käydä, meidän perhe ei minnekkään hajoa.

Eikö sitä nykyään osaa edes omat vanhemmat rehellisiä, eikö niihin enään osaa edes luottaa?

Ahistaa koko ajatus mennä katsomaan jouluna ensin isää ja sitten äitiä, ehkä mahdollisia isä,- ja äitipuolia.

Toisaalta, totutellut jo siihen asiaan että vanhemmat eroavat, jotenkin pääni sisällä sitä asiaa pyörittänyt, mutta kun se vaan ei tahdo paikalleen asettua!

Teresa_
Mun vanrmmat eros kun olin 16 eli neljä vuotta sitten. Omlla kohdallani se oli ennemminkin helpotus , koska ne riitelivät niin paljon että siitä kärsi kaikki, varsinkin me lapset. Eron jälkeen oon tullut toimeen paljon paremmin sekä äidin että isän kanssa (kummatkin seurustelevat tahollaan). Olen alkanut juurikin kuten joku jo sanoi, nähdä heidät enemmän ihmisinä kun isänä ja äitinä. Pääasia on että ne ovat kummatkin nykyään paaaaljon onnellisempia kuin silloin kun olivat yhdessä.

On tosi ikävää että vanhempasi eroavat, mutta kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin, usko vaan :wink: Suosittelesin myös juttelemaan tilanteesta ja tuntemuksistasi sekä äitisi sekä isäsi kanssa...

camomilla

[color=red]Zuzanna- Kun aloitin treadin lukemisen ajattelin että miksi ottaisit yhteyttä isääsi jos hän ei ole ollut ollenkaan kiinnostunut ottamaan yhteyttä sinuun. Hänhän on se aikuinen. Mutta kirjoitit myöhemmin että hän oli yrittänyt ottaa yhteyttä sinuun. Joten jos sinulla on semmoinen fiilis niin lähetä hänelle ihmeessä se kirje ja katso mitä tapahtuu.

Mulla vanhemmat erosivat noin. 13 vuotta sitten. Isä oli löytänyt uuden naisen jonka kanssa hän nyt on naimisissa ja heillä on kaksi lasta. Äitini myös asuu miehen kanssa jonka hän tapasi noin 10 vuotta sitten.

Jäin silloin asumaan äitini luokse minkä takia äitini on minulle se läheisempi. Suhteeni isään on ollut ongelmallinen erosta alkaen. Hän oli se joka jätti perheemme. Asuimme kumminkin hänen luona joka toinen viikonloppu. Tämä järjestely ei miellyttänyt minua tai pikkuveljeäni. Äidilläni oli täysi suostutteleminen jotta lähtisimme isän luokse.

Vielä tänäkin päivänä olen aika vähän yhteydessä isääni. Hän aina valittaa etten soita hänelle tai käy käymässä heidän kotonaan. Mutta miksi ihmeessä minun pitää olla se joka käy siellä tai soittaa?? Miksi hän ei voi koskaan ehdottaa yhteistä tekemistä jne. Onhan hänellä täysi työ uuden perheensä kanssa, mutta olenhan minäkin perhettä.

Enkä tule toimeen äidin avomiehen kanssa... mikä idiootti. Ei ole avioero"lapsella" helppoa...[/color]

Zuzannah

olen ollut aika epätoivoinen jo jonkin aikaa kun en tiedä mitä pitäisi tehdä. vanhempani erosivat yli 10 vuotta sitten enkä ole pitänyt isääni yhteyttä sen jälkeen lainkaan. joululomalla eräs hyvä ystäväni sai minut ajattelemaan asiaa isäni kannalta: miltä hänestä tuntuu kun tietää että jossain on aikuinen tytär jonka elämästä ei tiedä yhtään mitään! olen harkinnut kirjeen kirjoittamista isälleni, mutta en tiedä mitä siihen pitäisi kirjoittaa.

hieman taustatietona voin sanoa sen, että äitini haki avioeroa perheväkivallan vuoksi josta sain itsekin osan niskaani ja jopa hengenlähtö oli lähellä niin minulla kuin äidillänikin. olin tuolloin 5-vuotias, joten muistan asioita paljon, ehkä liikaakin. vuosia sitten minulle tuli ongelmia menneisyyteni vuoksi ja puhuin ammattiauttajan kanssa, ongelmat katosivat kun sain purettua lapsuuden traumat ja kaunat pois omilta hartioiltani. en siltikään pysty aidosti sanomaan välittäväni siitä mitä isäni tuntee.

onko kenelläkään ollut samanlaista tilannetta? pitäisikö minun ottaa yhteyttä isääni? äidiltäni en saa mitään tukea, hän on katkera isälleni eikä pysty edes lausumaan tämän nimeä...

Vanilja

Ohhoh! Paljon tsemppiä sulle!! Mun vanhemmat eros yli 10 vuotta sit, mutta mulla on lähinnä vaan hyviä kokemuksia, koska ne on ollu tosi hyvissä väleissä ja näin iskää aika usein. Eikä enää tarvinnu kuunnella niitten tappelua.

Sun tilanteessa kyllä yrittäisin saada isään jotain yhteyttä, koska kaikesta huolimatta, se on sun isä. Jos mieltä kalvaa viha tai katkeruus, voi aina pitää tietyn etäisyyden, mutta varmaan ehkä voisitte jossain väleissä olla??

Vanilja
Zuzannah

Sun tilanteessa kyllä yrittäisin saada isään jotain yhteyttä, koska kaikesta huolimatta, se on sun isä. Jos mieltä kalvaa viha tai katkeruus, voi aina pitää tietyn etäisyyden, mutta varmaan ehkä voisitte jossain väleissä olla??

onhan se mun isä, mutta olen niin tottunut elämään ilman isää etten tiedä miten pitäisi edetä. kirjeen kirjoittaminen voisi onnistua, mutta mitä kirjoittaisin? entä uskallanko antaa isälleni oman osoitteeni, jos hän vaikka sattuu tulemaan käymään??? pelkään häntä näet edelleen...

en todellakaan tiedä mitä tekisin..

:cry: Mä en oikeen osaa sanoo tohon muuta kun et munki lapsuuteen liittyy juttuja miks en haluis olla iskän kans kauheesti tekemisissä, ja pidänki siihen henkistä etäisyyttä. Tarkotan siis sitä etten vietä sen seurassa paljon aikaa yhtämittaa, enkä juttele sen kanssa kun ns. "pakolliset" jutut. :roll:

Teresa_

Musta toi kirjeen kirjottaminen on hyvä idea. Ja voithan kertoa kirjeessä vaikkapa pelkän sähköposti osottees ja pyydät vastaamaan sinne, jos et halua normaali osotettas sille antaa..

Sofia K

Moi Zuzannah!

Teet niinkuin itsestäsi parhaalta tuntuu. Ei kannata ottaa mitään syyllisyyttä jos päätätkin olla ottamatta yhteyttä isääsi. Sinä olet kuitenkin lapsi, eikä ole sinun velvoitteesi huolehtia siitä miltä isästäsi tuntuu. Isäsi pitäisi ennemminkin huolehtia siitä miltä SINUSTA tuntuu. Onko isäsi itse ottanut kertaakaan yhteyttä näiden vuosien aikana?

-----

Mieti syitä miksi haluat ottaa isääsi yhteyden. Jos ainoa syy on se että mietit isäsi tuntemuksia (esim. tuntuuko hänestä pahalta kun ei ole yhteydessä tyttäreensä) niin ehkä kannattaa harkita yhteydenottoa uudemman kerran. Mutta jos SINÄ itse kaipaat isää elämääsi ja haluat oppia taas tuntemaan hänet, niin siinä tapauksessa anna mennä vaan! Käsitin myös että isäsi on lapsuudessasi loukannut sinua syvästi toimillaan. Oletko valmis myös kertomaan isällesi näistä loukatuksi tulemisen tunteista? On hankalaa aloittaa puhtaalta pöydältä jos vanhaa pöytää ei saada ensin puhtaaksi, näin kuvannoillisesti sanottuna.

Tsemppiä päätöksiisi. Muista että teet mitä tahansa, niin se on ihan oikein ja hyväksyttyä.

Zuzannah

isäni on yrittänyt ottaa minuun yhteyttä, alussa vähän enemmän ja nykyään ei enää lainkaan. äitini määräyksestä kirjoitin tälle kirjeen jossa sanon etten halua tavata tätä. sillon se olikin totta. kirjoitin kyllä myöa, että sitten kun minusta tuntuu siltä, niin otan yhteyttä. nyt saattaisi olla se aika..

en varsinaisesti kaipaa isääni elämääni, mutta isän edellisestä avioliitosta syntynyt tytär on kertonut kaikkea isämme elämästä ja olen saanut sen kuvan, että isäni on muuttunut parempaan suuntaan. lisäksi vasta noin kuukausi sitten tapasin ensimmäistä kertaa vanhempieni avioeron jälkeen isäni veljen. se tapaaminen oli ikimuistoinen, sain katsella vanhoja valokuvia ja muistella menneitä.. mukavia muistoja ne eivät aina olleet, turvakodissakin olen joutunut asumaan...enkä todellakaan ole valmis noin vain antamaan anteeksi isälleni, asioista olen kuitenkin valmis keskustelemaan.

sähköpostiakin olen ajatellut, mutta en tiedä onko isälläni mahdollisuutta ottaa sitä kautta yhteyttä...

pitäisiköhän heti ensimmäisessä kirjeessä kertoa omista tuntemuksista joita lapsuuden muistot herättää? vai kirjoittaisiko vain neutraalit kuulumiset?

ja kiitos teille kaikille kun autatte minua :)

vanja

Omat vanhempani erosivat jo kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt vasta alan tajuamaan, miten se kaikki minuunkin vaikutti lapsena. Isä löi lähinnä äitiäni, mutta myös minä ja lemmikkini saimme osuutemme. Eron jälkeen kävin terapeutilla, mutta en ole tähänkään päivään mennessä tajunnut, miten se olisi auttanut. Silloin olin kuitenkin suht lapsi ja terapeutilla vain leikittiin.

Nyt alan käymään uudestaan terapeutilla ja purkamaan lapsuusasioita, vain pari läheisintä ystävääni tietää taustastani. Isäni kanssa olen nykyään väleissä, en nähnyt häntä eron jälkeen vuoteen ja asuimmekin salaisessa osoitteessa.

Mut Zuzannah, koitahan pärjäillä, et varmasti ole ainoa tässä tapauksessa!

Zuzannah
nora
Mieltä painaa kumminkin se että missä minun koti on? Onko koti se missä nyt asun, se paikka missä äiti asuu, vaiko paikka missä isä asuu ja mahdollisesti hänen uusi nainen? Missä vietän joulun? Entäs pääsiäinen, juhannus, uusi vuosi? Miten sitä enään suhtautuu omiin vanhempii? Ystäväni kertoi että hän on vieraantunut isästään, eikä oikeen enää osaa olla hänen kanssaan keskenään.

koti on paikka, jossa on hyvä olla. jos edelleen viihdyt vanhempiesi luona, sinulla voi olla useampikin koti! juhlapäivät ovat ongelmallisia, mutta yleensä niihinkin löytyy ratkaisu, mikset kävisi kummankin luona?
itse olen tosiaan vieraantunut täysin omasta isästäni, mutta oma tilanteeni onkin hieman erilainen. jos halua ja sinnikkyyttä riittää, niin välit molempiin vanhempiin voi säilyä hyvinä, mikä tietenkin on suotavaa. tsemppiä sinulle :)

Zuzannah

isäni ei luultavastikaan ole pitänyt yhteyttä minuun äitini takia. äitini ei halua olla missään tekemisissä entisen miehensä kanssa ja on kieltänyt kaikkia muitakin ottamasta tähän mitään yhteyttä tai edes puhua tästä! vain äitini on saanut puhua isästäni, toisin sanoen haukkua, vihata, ja kaikkea vastaavaa... isäni taisi lopulta kyllästyä äitini vastustukseen ja päätti luovuttaa yhteydenpidon. viimeisestä kortista jonka olen saanut, on kulunut jo puoltoista vuotta, nykyistä osoitettani hänellä ei taida edes olla..

vanja
Omat vanhempani erosivat jo kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt vasta alan tajuamaan, miten se kaikki minuunkin vaikutti lapsena. Isä löi lähinnä äitiäni, mutta myös minä ja lemmikkini saimme osuutemme. Eron jälkeen kävin terapeutilla, mutta en ole tähänkään päivään mennessä tajunnut, miten se olisi auttanut. Silloin olin kuitenkin suht lapsi ja terapeutilla vain leikittiin.

Nyt alan käymään uudestaan terapeutilla ja purkamaan lapsuusasioita, vain pari läheisintä ystävääni tietää taustastani. Isäni kanssa olen nykyään väleissä, en nähnyt häntä eron jälkeen vuoteen ja asuimmekin salaisessa osoitteessa.

sulla on näköjään melkein sama tilanne kun mulla, tosi terapeutilla en ole käynyt, ainoastaan pastorin ja nuorisotyöntekijän kanssa rippileirin yhteydessä. sillon olin todella masentunut ja mietein onko tässä elämässä mitän järkeä ja että pitäisikö vaan kuolla niin olisi helpompaa. ihme kyllä avautuminen melko tuntemattomille ihmisille auttoi ja elämä helpottui. toisaalta lähes kaikki ystäväni tietää taustani ja sen, että isäni on yrittänyt tappaa minut jne... kuitenkaan asiasta ei juurikaan puhuta ikinä sen ensimmäisen kerran jälkeen ja se on hyvä se!

eikku

Mullakin vanhemmat eronneet. Ei se mua enää satuta tai ole kipeä aihe, koska mun mielestä kaikki on näin paremmin. Isäpuoli on jees ja heittiö pikkusiskon sen kautta olen saanut :D

Mäkään en oikein pidä isään yhtyettä. Se on mun mielestä kunnon k***pää, mutta nyt viimeaikoina on käynyt miettimään, että onhan se kuitenkin mun isä. Se pitäis yhtettä ja jos jotain tarviaisin niin varmasti jeesais, mutta...onko ylpeys vai ujois vai mikä kun en ole yhteyksissä? Onhan se hieman omituinen persoona, itsekeskeinen, ryyppää ja aukoo paljon päätään, mutta mä tiedän että se yrittää parastaan kun soittaa tai käy kylässä tai laittaa tilille rahaa. Ei se usein käy eikä soita tai paljon rahaa tilille laita, mutta kuitenkin...en tiedä, mun mielestä tää on vaan niin vaikee tilanne

deadDream

Omat vanhempani erosivat viime vuoden tammikuussa. Tai silloin lähti paperit pyörimään ja isi muutti pois. Kyllähän äiti tuon sanoi jo joulun jälkeen isille että siitä ei tule mitään jne.

Äidillä on ollut kamalaa tämä vuosi. Yhtäkään yötä ei ollut nukkunut hyvin, itkee ikävää yms. Kyllähän äiti isiä vielä rakastaa mutta ei siitä vaan mitään tullut.

Minulla on jotenkin vaikeuksia vieläkin hyväksyä tosiasiaa että he ovat eronneet ja tapailevat jo muita. Molemmat tietävät että en aio koskaan hyväksyä heidän tulevia suhteitaan, koska sisimmässäni on pieni toive että he palaisivat joskus yhteen.

Vaikka tiedän että se ei ole mahdollista.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat