Toinen maailma. Elämä helvettiä. - Ihmiset ja ilmiöt

fina

Istun psykiatrin edessä, ja juuri luettelin hymysuin (kuitenkin vain ulkoinen seinäni sen esittää) elämäni. Sen jälkeen lääkärin ilme on kuin juuri kuolleesta läheisestä juuri tiedon saanneen, ja ääni väristen huulilta hän sanelee sanat, vaikka hän ei niin ikinä saisi sanoa: "Miten sä pystyt oikein pitämään itsesi kasassa? Sunlainen ihminen olisi jo aikoja sitten tehnyt itsemurhan!"

Kaukaa katsoen, ihmiset näkevät minussa kauniin, suositun, puheliaan tytön, joka varmaan seurustelee komean kundin kanssa, ja joka käy joka viikonloppu suurimmissa bileissä, ja jokapäivä tekee jtn mukavaa ja omistaa lukuisia ystäniä. Sehän on vain ulkoista, ja sisäistä sieluani he eivät minun lävitseni näe. Ainakaan normaalit ihmiset.

Olin toivottu lapsi. Minua koitettiin äitini puheista päätellen saada oikein kovasti. Keskenmenoja, itkuja.. Mutta sitten, minä saavuin tähän petolliseen ja vaativaan maailmaan. Nätti tyttölapsi oli pienestä asti erittäin ystävällinen, aktiivinen ja sosiaalinen ja suosittu jo hiekkalaatikkoiästä asti. Hän piti hyvin yllä yhteisiä kaverihetkiä, ja painotti sitä että "Kaikki ovat yhdessä, ettei kenenkään tarvitse olla yksin." Leikin kyllä paljon poikien kanssa, joka kanssa jäi sitten minulle jotenkin, koska tulin huomattavasti poikien kanssa paremmin toimeen. Perheeseen minulle kuului Isä, Äiti, Isoveli ja pikkusiskot.

Tyttö kasvoi, nautti elämästä. Pihan henki oli tiivis, ja kaikilla oli hauskaa. Kukaan ei ollut yksin ja nuorenakin hippoja pidettiin ja unelmoitiin upeasta elämästä, ja huomista kukaan ei malttanut odottaa. -- KUNNES -- pihalle muutti lapsiperhe. Ihankuin tumma sumu olisi saapunut pihalle pelottavan musiikin saattelemana ja kiipeilytelineen porukka katseli kummissaan uutta porukan mahdollista jäsentä, joka tuijotti auton ikkunasta veljiensä kanssa. Ystävällinen, lämmin vastaanotto, leikkiin mukaan ottaminen, vaikka kaikilla oli suuri epäluulo tuota tyttöä kohtaan, joka osottautui samanikäiseksi, kuin itse olin.

Tämä tyttö osottautui erittäin ivalliseksi ja ilkeäksi. Hän halkaisi pihamme kahtia, ja minä porukan "ideapäänä, ja keksijänä ja yleensä porukan keskipisteenä" koitin pitää tilannetta hallinnassa, ja ihmettelin tämän porukan menoa. Ihmiset pysyivät yhdessä, kunnes, tämä tyttö kehitteli minusta jotain aivan kamalaa. Se keksi minusta vaikka mitä juoruja, ja levitteli niitä pihan väelle. -- Aluksi en niitä tajunnut. Hymyillen koulunjälkeen tulin pihalle ja ehdotin kivaa tekemistä, mutta kaikki ihmiset jotenkin vain kaikkosivat, ja lähtivät pois nauraen, ja laulaen jotain ihmeellisiä juttuja. Naurahdin, ajattelin että "Noh, jopas ovat hauskalla tuulella, ja koitin kovasti yrittää."

Sitten koitti 10vuotis synttärini. Innokkaana tyttönä, ajattelimme äitini kanssa: "Kerran sitä täydenkympin täyttää! Nyt pidetään kunnon pirskeet ja sitten on parikymppisenä kiva muistella!" Kutsuimme lukuisasti ihmisiä, ja leivoimme viikon verran herkkuja kemuihin. Keksimme monen tunnin upeat juhlat. Rahaa kului paljon, sillä halusimme panostaa kerrankin kunnon kemuihin. -- Sitten koitti päivä. Aamulla heräsin auringon ihaniin säteisiin ja hymyilin peilille ja sanoin itselleni, että "Tästäkin päivästä tulee varmasti elämäni parhaimpia!" Menin innoikkaasti odottelemaan kelloa vilkuillen, ja suunnitelmiani korjaillen sohvalle ja sitten koitti aika! Olin jo valmiina oven takana avaamassa ovea lukuisille vierailleni. Aika kului.. Naurahtelin, että "Noh, myöhästymisiä tapahtuu." Kunnes kului tunti, ja mietin.. että "Mikäs.." Sitten menin katsomaan ikkunasta ulos ja ihankuin olisi taivaankatto hennon ruumiini päälle kaatunut, siellä he nauroivat minulle ja leikkivät keskenään, ja huutelivat ties mitä. Kyynelsilmin.. itkin yksin kakkua syöden keittiön nurkassa, ja ihmettelin.. että "Onko tällainen edes mahdollista?"

Siitä alkoi elämäni suuri alamäki. Olin yksin. Syyttä yksin. Ilman mitään syytä. Ihmettelin, arvailin. Koulu alkoi mennä huonosti, vaikka kumminkin kokoajan koitin painaa, sillä rakastin koulussa käymistä. Oppiminen on aina ollut minulle erittäin rakas asia, johon olin panostanut aina! Olen erittäin sosiaalinen ihminen, ja saan voimani sosiaalisuudesta ja ystävistä. Tarviten aina elämääni sen kipinän, että saan tuulta purjeisiini. Koulussa alettiin kiusaamaan. Jutut levisivät, ja sain kärsiä siitä. Tulin usein itkien kotiin ja muutuin erittäin nopeasti aika heikoksi, vaikka vanhempani ihmettelivät että "Eihän tuosta tytöstä koskaan kiusatuksi tule, kun noin suuri itsetunto on, ja tuollainen unelmapersoona!" En vain halunnut koskaan mitään pahaa muille. Mietin vain että, "Noh, tästä eteenpäin. Niillä on vain paha päivä." Sitten, kotona alkoi mennä huonosti. Isäni oli erittäin väkivaltainen ja haukkui minua minulle tuntemattomilla sanoilla joita en edes itse ymmärtänyt, vaikka olin kymmenen. Tulin siis itkien, rankan päivän jälkeen kotiin, ja juoksin suoraan huoneeseeni piiloon peiton alle, jolloin varmasti tulin hakatuksi, ja haukutuksi ainoassa turvapaikassani.

Kaikki tämä jatkui, paheni ja paheni. Hain kyllä itse oma-aloitteisesti apua, sillä halusin tämän kaiken loppuvan. Kuraattori osottautui erittäin epä-luotettavaksi. Se oli kertonut jotain minun luokanopettajalleni ilman lupaa, -opettajalle, joka kiusasi minua muiden oppilaiden kanssa- muummoassa, nauroi, jos en uskaltanut tulla kouluun kiusaamisien takia, tai jos vastasin väärin (koska olen aina erittäin aktiivinen ja vastaan aina kysymyksiin) tai muutenkin, kokoajan. Opettaja oli oppilaiden puolella nauramassa. Kerran sitten tämä kuraattori tuli kesken tunnin hakemaan minua, ja sieluni pakotti minut pakenemaan. En enään vain käsittänyt sitä. Se oli yhtä Kissa-Hiiri jahtausta. Ihankuin olisin ollut syyllinen johonkin, tai joku varas, tai jtn. Luokan läpi juoksin kuraattorin yrittäessä ottaa minua kiinni kyynelsilmin, ihankuin toisessa maailmassa pakoon juoksien ulos talviseen lumisateeseen sukkasilteni kohti mäkeä, pois piiloon kaikelta pahalta. Luokissa oli tunnit kesken, ja en tajunnut että juoksin sisäpihan mäelle kauhuissani, ja ikkunat täyttyivät kurkkivista oppilaista, lukuisista ihmettelevistä silmäpareista ja kohta minun perässäni olivatkin lukuisat opettajat ja siivoojat ottamassa minua kiinni, joka ekan luokan opettajani. Olin kuin shokissa. Siitä lähtien elämälläni on ollut ihankuin monia persoonia, en luottanut ihmisiin, sain lukuisia itku/raivokohtauksia. Pelkäsin välillä ihmisiä. Olin kolmannelta asti ollut kuudenteen unelma, musiikkiluokalla, sillä rakastin musiikkia, sillä se oli aina ollut meillä veressä -> Ukki oli säveltäjä ja suuri musiikinharrastaja ja minä perillinen joka sitä innoikkaasti harrasti. Tuli kuudennenluokan loppu. Ala-Aste oli ollut yhtä helvettiä. Ihmiset tuijottelivat minua käytävällä, ja muutenkin. En kumminkaan ollut aina yksin. Oli minulla satunnaisia ystäviä ja muita poika-ystäviä. Sitten sain kuulla, että kaikki lähti vain siitä kateudesta, jota se tyttö tunsi minua kohtaan. Olinhan porukan keski-piste, ja kellään sen ikäisellä tytöllähän ei ollut poika-ystävää ja tullut niin hyvin poikien kanssa toimeen. Noh, tosiaan netin kautta paljon sain, koska se oli ainoa keinoni saada ystäviä, ja samoin tuli kyllä netti-riippuvuuskin ja väsymys.

Tuli ylä-asteen valintavaihe. Olin silloisen rehtorini kanssa tosi paljon tekemisissä, lukuisten keskustelujen ja sopimusten takia. Mm. Yhteinen sovittelu luokanopettajani ja kuraattorin kanssa, jolloin kummatkin saivat potkut. Ajattelimme, että menisin toiseen Ylä-Asteeseen. Jatkaisin intohimoista musiikin opiskelujani, ja menisin sitten musiikki-lukioon. Sinne eivät kukaan Ala-Astelaiset menisi siitä koulusta ja saisin aloittaa puhtaalta pöydältä, ja nauttia elämästä, ja päästä yli, ja saada tasoitusta koti-helvettiini. Jeps, niin tein.

Ensimmäiset ylä-aste päivät jännitti. Oih, unelma. Sain luokkani parhaimmat kaverit ikinä. Ensimmäisenä päivänä olin eka ihminen joka puhui edes luokassa. Yhdistin ihmisiä ja järjestin heti yhteistä tekemistä. Menimme jo ekana päivänä kavereiden kanssa pitämään hauskaa ja nautin elämästä ja näin jo valon edessäni, ja pahan takanani. KUNNES kaikki paha juoru tuli kouluun. En aluksi tajunnut sitä. Kaikki alkoi perinteisellä syrjimisellä, ja muulla lällättelyllä. Esimerkiksi liikunnan tunnilla, joukkueiden valinnat olivat tyyliin "en mä nyt sun joukkoos haluu tulla!"
Sitten tajusin, kun käytävällä tunnille mennessäni joku huuteli minulle jtn. Ihankuin taas se sama pimeä maailma olisi tullut ympärilleni. Aloin pelkää ihmisiä, ja en uskaltanut mennä kouluun. Kaikki oli kamalaa, en uskaltanut edes omalla koti-paikkakunnallani kulkea. Kiersin aina ihmiset jotka olivat pahaa minulle sanoneet.. Päivät alkoivat olla pelkkää itkua.. jossain sängyn pohjalla, tärinää.. ja toivon palasia lakaistessa.. ja etsiessä.. En saanut missään rauhaa. Kotona minut hakattiin, ja koko perhe oli minua vastaan, tosin äiti ja isä erosivat ylä-asteen alussa minun takiani, sillä isä oli minua kohtaan väkivaltainen, ja sille ehdotettiinkin jotain perheterapiaa kanssani, mutta HÄN ei suostunut. Noh, sitten isoveli otti isän aseman. Kerrankin se keittiössä yhtäkkiä kamppasi minulta jalat altani ja potki minua mahaan KOVAA lopettamatta. Se oli selvää väkivaltaa, ja kaikki nauroivat ympärillä, samalla kun itkien huusin apua vieressä nauravalta äidiltäni. Sitten broidini lopetettua, ryömin kipein mustelmin, ja verisin haavoin omaan huoneeseeni, ja nukahdin heti haavojen ja lukuisan itkun jälkeen. Olin tosi väsynyt ja hermostunut kokoajan. Itsetuntoni laskeutui tosi paljon.. Poikaystävieni kanssa tuli riitoja, ja menetin ainoat asiani. Harrastuksia oli, mutta nekin osottautui, ilkeitä ihmisiä sisältäviksi, vaikka yritin.. Ysillä menin tuki-oppilaaksi, sillä tiesin olevani avuksi, sillä olinhan paljon kokenut ja osasin varmasti auttaa ihmisiä. Vaikka usein en uskaltanut tulla kouluun, ja ahdistusten ja pelkojen takia jäinkin kotiin silti koitin kovasti, kunnes.. Sieluni ei enään kestänyt sitä. Heti aloin itkemään kun tulin edes koko koulu-alueelle, tai edes lukitusta huoneestani ulos.. Netissäkin kaikki tulivat minua haukkumaan, ja kirjaimelliseti viemään kaverini kaikella sillä pahalla, -joka ei tietenkään ollut totta - pois.. olin yksin.. itkin.. Sain sitten poikaystävän samoihin aikoihin.. Se oli ainoa ilonaiheeni.. Tämä poika oli kyllä erittäin itsemurha-altis.. ja autoin häntä aina. Menin heti hänen luokseen aina kun hän sitä halusi.. Rakastuin häneen totaallisesti. Olimme kahdestaan 24/7. Kokoajan kahdestaan. Ajan mittaan minullekkin muodostautui hänen luokseen omat lakanat, jotka poikaystäväni sai silloin joululahjaksi.. jotka oli meitä varten hänen pari-sänkyynsä, koska nukuimme joka päivä kahdestaan. Purin hänelle myös itseäni.. Jokainen koulupäivä oli yhtä tuskaa, ja kaadoin joskus hänen päälleen jotain, mutta pidin silti sisälläni. Samalla autoin häntäkin.. Samoihin aikoihin kyllä itsekin.. En sitä aluksi käsittänyt, sillä se oli kuin olisin ollut toisessa maailmassa.. toisessa ulottovuudessa.. Poikaystäväni veitsi oli käsissäni.. Olimme juuri riidelleet ihanuuteni kanssa, ja pelkäsin taas jääväni yksin.. siihen tukahduttavaan yksinäisyyteen.. koitin taistella sitä tuskaa vastaan.. se ihankuin tihkusi suonissani.. suoneni ihankuin pullottivat tuskasta.. ja ahdistuin.. kurkkuuni sattui kun se halusi päästä huutona, ja pahoina sanoina ulos.. ihankuin tuonpuoleisessa silmäni olisivat sulki, viiltelin itseäni.. Kipu, vaihdoin henkisen tuskan pisteen mieluiten fyysiseen, ja sain helpotuksen.. sitä jatkui jonkunverran, vaikka sitä en ikinä olisi halunnut tehdä, aina kuitenkin kaduin sitä.

Suhteemme oli aikamoista vuoristorataa, hänellä oli joitain kavereita, ja hän useasti halusi olla heidän kanssaan, ja heitti minut yksinäisyyteen kotiin.. menin. Tein mitä käskettiin.. mutta sitten halusin aina selvitystä ja riidat alkoivat.. Samoihin aikoihin unelmani, Musiikkiluokkien päättötyö "9 Show" suuri musikaali oli edessä, olin unelmoinut siitä aina. Halusin siihen edes roolin, sillä aikaisemmin en saanut mitn musasointia aikaan, vaikka heti 7:lla ja 3:lla koitin saada bändiä aikaan.. syrjimistä esityksissä.. Mutta sitten .. en voinut enään.. Minut syrjittiin siitä kokonaan.. Itkin, en kestänyt enään nähdä niiden kasvoja..

Minulla oli vain se poikaystävä.. Vuosi meni siinä, ja samalla tein päätöksen lukiosta. En mennyt siihen toivottuun musa-lukioon. Ei enään ikinään samoja naamoja,.. menin sitten Helsingin puolelle. sitten seurusteli syveni (huomautan myös että olin kyseisen pojan eka tyttöystävä).. Tulin erittäin hyvin poikaystäväni perheen ja suvun kanssa.. Olimmehan aina kaikessa kahdetaan.. Koko suku kiitti minua "poikansa takaisinsaamista" ja pojan ja suvun välit paranivat parhaimmiksi, vaikka äiti olikin alkoholisti, ja lapset saivat kestää sitä kaikkea. Pelastin sen jätkän.. Tein sille elämän. Kauttani se sai tyylin.. romanttisuuteni.. ja kokemusta.. Kesällä en enään kestänyt.. Kun sain tietää, että pääsin helsinkiläiseen lukioon.. niin pakkasin kamani samantien, ja lähdin.. Jos tässä vaiheessa ihmiset ihmettelevät, oliko mulla jtn muutakin apua? Olihan mulla.. tukihenkilöitä ja vaikka mitä.. mutta kaikki meni jotenkin huonosti.. kuraattorikin ysillä joulun jälkeen pisti lähetteen psykiatrille tahdostani. niin, ja sitten muutin kotoa pois kesällä.. olihan mulla joitain kavereita.. silloin vihdoin.. sitä ennen olin aina ahistuneena itkenyt poikaystävääni vasten ja hokenut "miksimullaeiolekavereita".. sain myös ahdistus ja paniikkikohtauksia.. Kerrankin kun poikaystäväni tuli kaupoille kanssani, mutta ei siitä pitänyt ja sanoin, että voisi vaikka mennä itse muualle siksi aikaa, niin eipä aikaakaan kun katsoin kateellisin silmin nauravia ystävyksiä, tyttökavereita.. sitä jota en ikinä saanut kokea.. joku bestis.. niillä oli hauskaa.. itku tuli kurkkuun.. ahistuin.. pelkäsin ihmisiä ja juoksin kirjaimelliseti itkien poikaystäväni siipien suojiin ahistuneena ja itkin kauhuissani.. Poikaystäväni kumminkin osottautui osittain erittäin ilkeäksi ja sanoikin joskus että "Jää sinä mun kotiin ja mä meen kavereitten kaa pitää hauskaa!"... siis muutin siis poikaystäväni saamaan yksiöön keskustaan siksi aikaa, kunnes saisin opiskelia-asunnon sosiaalitoimiston avulla, joka tuli kuvioihimme kun kerroin kuraattorilleni äitini alkoholinkäytöstä ja ikävästä lapsuudestani, kun minulla ei perhettä ollut.. kun kaikki oli jossain.. meillä ei ollut koskaan mitn sääntöjä, ja kaikki oli missä milloinkin.. jne..

Sitten pääsin asuntooni muuttamaan.. olihan mulla silloin joitain kavereita ja ihan ok:sti hymyili elämä.. uusi tyyli oikeastaan ja sillain.. mutta sitten kaikki taas käänty.. olinhan mä silti aika herkkä sillon.. ystävystyminen oli aika vaikeaa.. ja sekaannuin joihinkin riitoihin, vaikka en olisi tehnyt mitn.. Väärä porukka.. sitten Lukion alussa, kaikki oli taas tapaan, parasta.. "Luokan parhaat kaverit.. ja minut yliäänillä äänestettiin luokan luottamushenkilöksi ja musta pidettiin.." Kunnes .. erosin poikaystävästäni jotenkin ja tulin ihan hulluksi.. Ahistuskohtaukset.. en mennyt vain kouluun.. ei huvittanut.. mikään ei kiinnostanut.. kaverit erkaantuivat kaikki.. ihmiset keksivät musta kaikenlaista.. aloin miettiä kuolemaa.. halusin tappaa itseni, aloin nähdä itseni tekemässä itsemurhaa.. ihankuin olisin elänyt toisessa maailmassa.. nettikaverinikaan eivät jaksaneet minua.. koitin monesti itsemurhaa, mutta aina koitin nousta maasta.. koitin saada poikaystävääni takaisin .. ja juttu oli muutenkin niin vakava.. kunnes päätin lähteä ulkomaille, mutta sinä päivänä.. minut haettiin Psykiatriseen sairaalaan. Ajattelin sen olevan minulle hyvä, kunnes ajattelin.. että se oli rangaistus.. Kamala paikka se oli .. Kauheat säännöt joita minulla ei ole koskaan ollut.. monet päivät sisällä ja muutamat kaverit eivät tienneet siitä.. en kertonut kellekkään oikeita juttujani.. pidin kuorta päälläni että pääsisin sieltä pois.. itkin yöt, että pääsisin vain pois..

Noh, pääsin sitten.. ja unohin exäni. Sitten yhtäkkiä tutustuin yhteen mitä ihanimpaan poikaan.. Koitin saada ystäviä, mutta sain tämän. Tapasimme.. Koin elämäni ihanimmat hetket, romanttisuutta.. revitty sydämeni sai paljon ihania tunteita.. Taistelin itseäni vastaan, että en kertoisi hänelle pahasta puolestani, ahistuksestani jne, koska kyseessä oli ihminen joka ei varmaankaan sellaista edes käsittänyt.. kyllähän me tunteellisia asioita puhuttiin oikeastaan kokoajan, ja se varmaan lämmitti..

koulu kyllä jäi, vaikka koitin.. rakastan koulua, taino.. rakastin, mutta en vain saa itseäni sinne.. siellä ei ole enään kavereita.. olisin yksin käytävillä.. en jaksaisi.. minua tuijoteltaisiin, en kestäisi katseita..

Siis on ollut ihanaa tämän pojan kanssa.. nykyäänkin, taisiis joudun käydä siellä samassa paikassa minne jouduin.. siis siellä suljetulla osastolla kyseisellä psykiatrilla jälkihoidossa.. mutta en voi olla sille avoin, koska valehtelin sille, että pääsin vain sieltä pois..

Olen joskus ehkä liian avoin .. saan paljon auttavia ihmisiä, mutta ne pelästyvät mua.. koska joskus lähetän viestin että "Nään itseni ampuvan itteni.. Ahistaa.. pelottaa.." Koitan kirjoittaa, mutta sitten en jaksa, koska on paljon sisällä purettavana, psykiatrilta lintsaan, koska ne kotoani jaksa lähteä.. Kämppisten kanssa en tule toimeen, sillä en tule tyttöjen kanssa toimeen, koska ei ole koskaan tyttökavereita oikeastaan ollut..

Usein ajattelen, että oikun saisin kuolla.. Viimeksikin kun olimme keilaamassa uuden boyni kanssa ja sen kavereiden kanssa.. ja kun ne pitivät yhessä siinä kivaa ku oli mun vuoro ja ne ei edes kattonu muhun "Tuntu ihanku oisin ollu yksin ja itkenyt.. ja halusin ampua itteni keilaradalle.." Olen kylsiis kertonut jätkälle, elämästäni ja se tietää.. kyl se pitää sitä aikamoisena, sillä ei voinut uskoa... Olenhan mä ollut joissain radiojuonto jutuisssa, mallinakin ja tv-ohjelmajuotajanakin.. tehnyt silti kaikenlaista..

Ystäviä nykyään en osaa hankkia.. Haluaisin.. etenkin tyttöjä, koska rakastan shoppaamista.. mutta en saa alkua.. nytkin ajasta huomaa, että valvon vaan yöt.. ja seuraavana päivänä en jaksa/uskalla mennä kouluun.. ongelmia, unettomia öitä.. itkua.. Poikaystävälleni en kauheasti halua avautua, koska sitten menetän varmasti sen.. Se on muuten jtn niin unelmaa.. Se kyllä jumaloi mua.. mutta silti.. Mun perhe ei ole koskaan käynyt mun kämpillä.. tosin onhan nyt isä koittanut jtn puhua mulle.. tosi sekavaa tääkin.. kun on liikaa kirjoitettavaa..

tunnen itseni paljon vanhemmaksi kuin muut ovat.. ikäisteni jutut ovat liian lapsellisia.. nuoruus ja lapsuus meni ohi ongelmia murhetiessa ja lukuisten viranomaisten kanssa olon takia.. lääkärit pelkäävät, ja tekevät tutkimuksiaan.. en vain jaksa.. mutta haluaisin.. nykyiset kaveri vaan eivät jaksa mua.. olen nytkin yksin tässä.. ja itken.. ahistun.. pari päivää sitten olin erittäin ahistunut ja pelkäsin ihmisiä..

;l milloin saan sieluni valon, vaan saanko koskaann...

Sivut

Kommentit (63)

Disturbance

Kaiken ton jutun takana ma naan sussa viela paljon luottamusta elamaan. Ethan sa muuten kirjottais meille tanne.

Kaytko sa siella psykiatrilla enaa ollenkaan? Ja jos kayt, mita siella yleensa tapahtuu? Osaako se antaa neuvoja? Pystytko sa purkamaan sille itteas niin, etta joku paiva voisit vaan kertakaikkiaan unohtaa ja alottaa ihan alusta?

Jos ma asuisin viela Suomessa, ma oisin mielellani jarkannyt shoppailupaivan sun kanssa. Ma ihan henkilokohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, etta ikava kylla suurin osa ihmisista on ihan taysia kusimukeja. Niista ei ole kerta kaikkiaan elamaa suurempaan ystavyyteen. Ma oon tavannut ehka yhden sellaisen ihmisen koko maailmassa, ja sen esimerkilla makin koitan jaksaa eteenpain.

Vaikuttaa silta, ettei sun perheesta oo paljon apua? Auttaiskohan, jos sa koittaisit saada aitis tajuumaan - vai onko se vielakin sulle ivallinen?

Ja mita sa nykyaan teet - ilmeisesti kayt kuitenkin ulkona ja sulla on niita pintapuolisia ystavia?

Haluisin kovasti auttaa. Toivottavasti ma keksin jotain ideoita sulle.

Rixuliini

Kamalan tuskainen tarina.
En osaa auttaa sinua mitenkään, mutta sanoisin, että eteenpäin meneminen helpottaa tuota ahdistusta ja tuskaa.

Tsemppiä!!!

masra

Hui, todella kauhea kohtalo, on kyllä todellakin ihme, että olet siinä vielä kirjoittamassa. Minuakin syrjittiin ala-asteella, mutta onneksi vain kutosen lopussa ja sitten pääsinkin jo yläasteelle ja sain kavereita. En olisi tuollaista varmasti edes kestänytkään. Tunnut olevan kyllä todella vahva ihminen. Toivottavasti asiat selviävät! Ja minä kyllä voin tarjoutua shoppailukaveriksi :), se voisi rentouttaa ihan mukavasti tässä, kun on itsellänikin hyvin rankka juttu meneillään...

kameletontti

koulukiusaaminen jättää todella pahat arvet, ei niistä ihan niin vain yli päästäkään :roll: minua on kiusattu, niin fyysisesti kuin henkisestikin tarhasta lähtien ylä-asteelle saakka. Amiksessa jo helpotti, oltiin kai sen verran jo aikuistumassa ettei meidän luokalla ainakaa ketään suoranaisesti vihattu/kiusattu. En pysty vieläkään luottamaan ihmisiin tai olemaan avoin kun harvoille ja valituille ystäville, joita niitäkään ei paljoa enää ole. En tule toimeen sosiaalisten ja suupaltti ihmisten kanssa ja siksi saan aina oudon ihmisen leiman otsaani. Miksi kaikkien pitäisi olla kamalia kotkottajia? :shock: en ymmärrä

psyko

"Miten sä pystyt oikein pitämään itsesi kasassa? Sunlainen ihminen olisi jo aikoja sitten tehnyt itsemurhan!"

Ei psykiatri voi/saa sanoa noin. Ei mitenkään. Nyt joko sekoittelet omia ajatuksiasi tai jonkun toisen henkilön sanomisia ja esität ne psykiatrin sanomina. Mutta tämä juttu ei ole totta. Psykiatrit kohtaa paljon järkyttävämpiäkin elämänkohtaloita, yhtään väheksymättä kokemustasi.

Miffy

Mä kanssa vähän epäilen, ettäkö psykiatri olsii noin sanonut. Mitä hän sillä potilastaan olisi hyödyttänyt!? Saattanut vain vielä enemmän kauhun valtaan... Mä en enää menis sellaisen psykiatrin luo, joka noin sanoo.

fina
psyko

Ei psykiatri voi/saa sanoa noin. Ei mitenkään. Nyt joko sekoittelet omia ajatuksiasi tai jonkun toisen henkilön sanomisia ja esität ne psykiatrin sanomina.

Näin oli. Asiaa ei voi muuttaa, koska näin se oli. Psykiatreja on erilaisia.

Noh, koitan sulattaa sen että ihmisillä on erinäisiä mielipiteitä. :roll:

psyko

Olisiko mahdollista että käsitit väärin psykiatria ja/tai muistat nyt väärin sen sanomiset? Psykiatreja on erilaisia, mutta ei psykiatrin kuulu sanoa noin. Se olisi todella ammattitaidotonta, ei edes aloitteleva psykiatri voi päästää moisia sammakoita suustaan ja kokeneemmalla tosiaan pitäisi olla kokemusta julmimmistakin ihmiskohtaloista ja niiden käsittelystä ja hoidosta, joten kokemuksesi ei pitäisi tarkoittaa psykiatrille itsemurhaa.

fina
psyko
Olisiko mahdollista että käsitit väärin psykiatria ja/tai muistat nyt väärin sen sanomiset? Psykiatreja on erilaisia, mutta ei psykiatrin kuulu sanoa noin. Se olisi todella ammattitaidotonta, ei edes aloitteleva psykiatri voi päästää moisia sammakoita suustaan ja kokeneemmalla tosiaan pitäisi olla kokemusta julmimmistakin ihmiskohtaloista ja niiden käsittelystä ja hoidosta, joten kokemuksesi ei pitäisi tarkoittaa psykiatrille itsemurhaa.

Sinäpä olet niin tietoa täynnä, oih. :twisted:
Ärsyttävää miten ihmiset takertuvat pikkuseikkoihin. Sinä kyllä et tiedä koko asiaa, ja et näin voi juttua arvostellakkaan tuollaisella mahtipontisuudella.

Olisit vain "Psyko" jättänyt sanomatta. :wink: Hih

Miffy

Mä olen kyllä psykon kanssa samaa mieltä. Mun on ERITTÄIN vaikea uskoa, että se psykiatri olisi sanonut niin, vaikka olis pitänyt ensimmäistä istuntoaan. Sehän on sama kuin mun psykiatri sanoisi mulle että "joo, eroa poikaystävästäsi, ja tee näin ja näin", yhtä absurdia siis olisi, että psykiatri alkaisi antaa tollasia ohjeita potilaansa elämästä. Äääh, sekavaa :)

Ja tosiaan, ne on kuulleet niin karmeitakin juttuja, että en usko, että monikaan sen kummemmin hätkähtäisi tästä kyseisestä jutusta...

fina

Kiitoksia ihmiset, Miffy ja Psyko. Teitte sen mahdolliseksi, että en enään ikinä mene mihinkään tallaiseen mukaan. EN IKINÄ! :cry: :cry: :cry:

En ikinä. En ikinä. En ikinä!

En uskalla enään ikinä mennä mihinkään, tai sanoa mitn. Ihmiset ovat julmia, etenkin tytöt.

sharey

oon todella pahoillani sun puolesta että oot joutunut kärsimään ja toivon sulle kaikkea hyvää.

oon ite sairastanut joskus vaikeaa masennusta, syömishäiriötä ja kokemuksella voin kertoa jotain vaikka eritilnteissa ollaankin. käyn edelleen käyn psykologilla. oon oppinut tärkeän asian,josta luulen että sullekin vois olla apua.

ootko koskaan yrittänyt irtautua omasta rituaaleistasi ja ajatusmalleistasi? sehän on selvää että noin syvistä arvista niinkuin sinulla, on erittäin vaikea parantua mutta pienin askelin eteenpäin. rupeat ajattelemaan ihan toisin kuin oot tähän mennessä. kuullostaa, turhalta ja hyödyttömältä,mutta voin kertoo:se on elämänlaadun avain.
eli. jos oot menossa uuteen kouluun tms niin alat heti alkuunsa ajattelemaan kuinka ihmiset sielläpitää sinusta, olet kaunis ja poikaystäväsi rakastaa sua. kaikki on sun pään sisällä mikä on tärkeetä.ulkomaailma tulee vasta jossain kaukana perässä. sun täytyy alkaa ajattelemaan onnea ja tehdä se onni sun pään sisälle. toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan. kerron mielelläni lisää jos haluat. tahdon sulle hyvän elämän.

voimia sulle <3

Rixuliini

Pitää muistaa, että kun kirjoittaa tälläiselle palstalle, odottettavissa voi olla mitä vaan.

Uskon silti että Psyko ja Miffy puhuivat ihan asiaa, ja turha sen takia on itseensä ottaa!

Sääli on sairautta, muista se, eikä auta sinua yhtään. Ehkä nyt olisi syytä suhtautua realistisesti itseensä ja elämään.

Miffy

Ja eihän tässä kukaan ole sinua tai ongelmiasi väheksynyt, Fina. Lähinnä ihmetellään psykiatrin huonoa käytöstä, jos se TODELLA noin sanoi.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat