Halvaantunut puoliso - Parisuhteet

TaskuMyy

Ihan mielenkiinnosta rupesin tämän aiheen pistään.

Eräs kaverini halvaantui 16vuotiaan, nykyään 24v. Istunut siis 8v pyörätuolissa. Hän kysyi miulta eilen: ''voiko kukaan mies hyväksyä naista joka on pyörätuolissa?''
Mietin, mietin ja mietin.. Annoin hänelle 'toivon' kipinän, kun sanoin, että varmasti löytyy semmoisiakin miehiä! Ainki ite uskon :roll: En viitsinyt heti alkaa tyrmätä, koska en usko siihen! Uskon että hänkin vielä löytää sen kumppaninsa, joka hyväksyy että pyörätuoli on hänen jalat.

Siispä kysymykseen:

1) Olisitten seurustelleet puolisonne kanssa esim. 6vuotta. Oletten suunnitelleet tulevaisuutta yhdessä; häitä, omaa kotia, lapsia jne.
mutta yhtäkkiä tapahtuukin jotain mitä kukaan ei osannut aavistaa. Puolisosi joutuu onnettomuuteen :arrow: halvaantuu vyötärtöstä alaspäin ja joutuu pyörätuoliin.
[color=red]Kysymys:[/color] Voisitteko enää jatkaa suhdetta hänen kanssaan? Olisitteko hänen tukenaan silti, läpi elämän?

2) Tapaisitten esim. netissä mukavan miehen, joka vaikuttaa suorastaan unelmalta, mutta hän on pyörätuolissa.
[color=red]Olisiko se este suhteellenne?[/color]

Sivut

Kommentit (75)

Cressie

Hyvä kysymys. Pohdin tätä joskus myös ystäväni kanssa.

Jos nykyinen kihlattuni joutuisi onnettomuuteen ja halvaantuisi, ei se estäisi minua jatkamasta suhdetta hänen kanssaan. Rakastan häntä koko sydämestäni ja tuollaiset asiat ei siihen vaikuta.

Jos taas minuun ottaisi yhteyttä vieras pyörätuolissa oleva ihminen niin en varmaankaan aloittaisi hänen kanssaan suhdetta. Ystävä toki voisin olla.

Laurau
Cressie
Jos nykyinen kihlattuni joutuisi onnettomuuteen ja halvaantuisi, ei se estäisi minua jatkamasta suhdetta hänen kanssaan. Rakastan häntä koko sydämestäni ja tuollaiset asiat ei siihen vaikuta.

On helppo sanoa, ettei tuollaiset asiat vaikuta ollenkaan. Mietitäänpän tätä käytännössä; miehesi halvaantuu vyötäröstä alaspäin jolloin hän ei pysty itse ollenkaan liikuttamaan alaruumistaan. Seksille voisi käytännössä jättää hyvästit, lapsienhankinnasta puhumattakaan. Toki keinohedelmöitys on keksitty ja halvaantunut isä pystyy olemaan isä siinä missä liikuntakyvyllinenkin, mutta se toisi haasteita arkeen. Lapsi ei ikinä voisi jäädä isänsä kanssa yksin, koska jos jotakin sattuu, isä ei pysty välttämättä nostamaan lasta, juoksemaan perään tms.

Sulla olisi naisena (ja mahdollisesti vielä äitinä) hoidettavana miehesi joka ilta - ainakin aluksi - sänkyyn, koska liikkuminen on niin hankalaa. Sun täytyisi suunnitella viikkosi aivan uusiksi, koska olisi kylmää jättää mies kotiin uikuttamaan, kun itse lähdet bilettämään/shoppailemaan/lenkille. Toki voisit elää normaalia arkeasi, mutta ensimmäinen vuosi saattaisi olla kannaltasi hyvinkin rajoittunutta, joutuisin käytännössä hoitamaan miestäsi.
Vessassakäynnistä puhumattakaan..en tiedä, miten alavyötäröstä halvaantuneen vessakäynnit onnisruvat, mutta uskon että ainakin aluksi siinä tarvittaisiin avustusta.
Samoin peseytyminen ei käy yksin.

Toki on helppo sanoa että "no, ainahan voisi hankkia avustajan", mutta kuinka edullista hommaa se sitten nuorelle parille on, se on toinen juttu. Tuskin kovin moni nuori/opiskelija kuitenkaan kylpee rahassa.

Itse en pystyisi noin absoluuttisesti sanomaan tohon ekaan kohtaan juuta enkä jaata. Rakastan miestäni yli kaiken ja aivan ehdottomasti, mutta nämä on isoja pohdinnan aiheita..voi olla, että huolenpito halvaantuneesta miehestä voisi käydä liian rankaksi. Toisaalta on tylyä sanoa näin, koska se on realismia että mitä tahansa voi sattua ja olisi raakaa jättää mies yksin tuollaisen jälkeen. Mietin asiaa myös omalle kohdalleni; elämänhaluni loppuisi siinä samassa, jos halvaantuisin ja samalla mieheni lähtisi lätkimään. Vaikeita asioita.
Yksi suurensuuri pointti on myös se, että haluan lapsia ja haluan miehen, joka osallistuu täysin kodinhoitoon kanssani.

Toiseen kohtaan sen sijaan on helppo vastata; en edes harkitsisi suhdetta halvaantuneen miehen kanssa, syyt on luettavissa tosta ylhäältä^. Kylmä tosiasia.

Cressie

Joo, tottakai siinä tulisi vastaan paljon sellaisia asioita mitä ei nyt voisi edes kuvitella.

Mutta olisi aika julmaa sanoa, "susta ei ole enää mihinkään joten jätän sut. Pärjäile!". Mä en pystyisi elämään itseni kanssa sellaisen jälkeen.

Alkuun toki mieheni tarvitsisi hoitoa enemmän, mutta olen nähnyt vammautuneita ihmisiä, jotka pystyvät tulemaan ihan hyvin toimeen jonkin aikaa yksinkin. Ja minä uskon pystyväni elämään ilman seksiä (siis yhdyntää), jos on pakko. Se ei ole minulle niin iso asia. Toinen juttu on kuinka mieheni tulisi toimeen ilman sitä. :)

No, toivottavasti näitä juttuja ei tarvitse koskaan miettiä tämmöistä teoreettista puolta pidemmälle. :)

papuna

hyvä kysymys.
voin kyllä vastata ihan puhtain sydämin että pysyisin ehdottomasti suhteessa halvaantumisesta huolimatta.

mutta tuollainen vakava fyysinen muutos ihmisessä saattaa muuttaa muutakin kuin kehon käyttöä.
ihminen katkeroituu herkästi,ja saattaa psyykkisestikin kärsiä vammastaan niin pahasti,ettei häntä voi enään "tunnistaa samaksi ihmiseksi"...

meillä tässä tilanteessa on käyty toisin pän.
noin vuosi sitten minulla oli aivoverenvuoto. sen seuruksena toinen puoli kehosta halvaantui (onneksi vain hetkellisesti) ja vaarana oli pysyvät vammat (niin fyysiset kuin psyykkisetkin),mitään taetta terveestä tulevaisuudesta ei ollut.
sain onnekseni huomata ettei miehellä ollut aikomustakaan jättää minua,vaikka vammat olisivat olleet pysyviäkin.
hän totesin sen olevan sivuseikka,ja että "vaikeaahan se saataisi olla,mutta hankitaan sit apua jos tarvitaan..."
olen kyllä siis usein miettinyt asiaa,ja tiedän ettei fyysinen vamma olisi este suhteellemme.

mutta tuo toinen kysymys onkin jo pahempi ;)
luultavasti antaisin hänelle "tsäänssit" kuitenkin. eli tapailisin normaalisti,ja katsoisin mihin asiat johtaa.
voi tosin olla olisi vaikeampaa "antaa itsensä rakastua" siinä tilanteessa. en tiedä....

Jaeniver

Minä tapasin aikoinaan netissä miehen, joka paljastui myöhemmin alaruumiiltaan halvaantuneeksi. Hän oli ollut sitä lapsesta asti, hänellä oli ollut syntymästä asti selkärankahalkio.

Mies oli tosi mukava ja me juttelimmekin paljon messengerissä. Mies osoittautui tosin todella ripustautuvaksi, eikä hän ymmärtänyt, että haluan olla vain hänen ystävänsä. Ystävyys oli pakko katkaista, kun minua alkoi se tulevaisuuden haaveilu miehen puolelta ahdistamaan. Hän ei hyväksynyt ei:tä vastaukseksi.

Kuulostaa aika törkeältä, kun kyseessä oli vammainen ihminen, mutta noilla luonteenpiirteillä olisin lopettanut kaveeraamisen ihan "normaalinkin" miehen kanssa.

TaskuMyy

[size=9][color=red]Ei nyt sit kurkkuun tarvii kiinni käyvvä, mutta monelle on suhteessa käynyt niin, että ko toinen halvaantunut niin ovat eronneet. Koska eivät halua enää olla toisen kanssa, helppo se on näin nyt sanoa, että ei vaikuta, mutta totuus voi olla toinenko oikea tilanne tulee eteen..[/color][/size]

Jesssi-

Tätä olen kyllä miettinyt joskus.Tilanne olisi kyllä varmasti äärimmäisen vaikea.Toisaalta sitä haluaisi sanoa että tietysti olisin jos todella todella rakastaisin miestä.Mutta juuri nuo Lauraun mainitsemat asiat varmasti häiritsisivät sillä haluan lapsia.En kyllä osaa sanoa miten tekisin ja jos tilanne kohdalle sattuisi,menisi kyllä kauan ennenkuin osaisin päättää mitä tekisin.Sitten on sekin pointti että eihän se toinen välttämättä persoonaltaan muuttuisi mihinkään,liikkumiskysy vain olisi erilainen pyörätuolin takia.

Toiseen kysymykseen täytyy kyllä vastata että en edes alkaisi tapailla pyörätuolissa olevaa miestä juuri edellä mainitsemieni seikkojen takia.Tämä olisi ihan erilainen tilanne koska alussa ei olisi mitään tunnesidettä ja voisin paremmalla omallatunnolla etsiä "terveen" miehen.

amethystine

En jättäisi miestäni sen takia, että hän halvaantuisi, eikä hänkään varmasti jättäisi minua. Olemme molemmat työskennelleet vammautuneiden ihmisten kanssa, ja heidän kanssaan elämä voi olla lähes samanlaista kuin terveen ihmisenkin kanssa. Joo voi tarvita apua, esimerkiksi kodinhoitajilta, mutta jos kodinhoitaja käy kerran viikossa antamassa pesuapua tai muuta, ei siinä vararikkoon jouduta. Näihin asioihin saa yhteiskunnalta rahallista tukea, ja mikäli tulot ovat huonot, voi kodinhoidon tukeakin saada aika hyvin. Eihän se ilmaista ole, mutta eivät ole tanssitunnitkaan joita tervejalkaisena voi ottaa. :roll:

Onkin sitten aivan asia erikseen, mikäli mieheni elämänhalu katoaisi, eikä hän jaksaisi muuta kuin sääliä itseään, eikä jaksaisi ajatellakaan tulevaisuutta. Tämä toki tulisi eteen, ja kyllähän sitä jonkin aikaa kestäisikin, rakkauden nimissä nyt vähintään, mutta jos toinen vuosikausia vain rypisi itsesäälissä ja voivottelisi elämäänsä, eikä jaksaisi edes yrittää itsenäistyä ja opetella arjen askareita vammautuneena, sitten voisi olla ymmärrykseni vähissä. Nuori ihminen kun kuitenkin pystyy kuntoutumaan sille tasolle, että käsivoimin pystyy siirtämään itsensä tuolista petiin ja toisinpäin, sekä pajon muutakin.

Ja seksi vammautuneen ihmisen kanssa ei ole mahdotonta. Kyllä se kalu voi halvaantuneellakin seistä, ja suurin osa naisista pystyy ratsastamaan. En usko että se olisi ensimmäisiä suhteita kaatavia tekijöitä, olisin onnellinen jos tuossa tilanteessa saisin seksiä vaikka kerran kuussa mikäli järjestelyt olisivat vaativia.

Ja tässäkin asiassa kaikki on niin suhteellista. Mikäli miehellä olisi neliraajahalvaus, on se jo aivan eriasia kuin vaikka toispuolihalvaus. Täysin "raajattoman" kanssa eläminen onkin jo todella haastavaa.

Muoks. Toiseen kysymykseen vielä. Mikäli sattuisin korviani myöten ihastumaan ja rakastumaan pyörätuolissa olevaan mieheen, joka olisi elämässään omatoiminen ja elämänhaluinen ja hänen luonteensa olisi mielestäni taivaallinen, voisin pitkän pohdinnan ja punnitsemisen jälkeen harkita suhdetta tällaisen miehen kanssa. Toki se toisi omia haasteitaan, mutta tuskin minä suoralta kädeltä tyrmäisin miestä vain siksi, että hän sattuu olemaan pyörätuolissa. Mutta mikäli en oikeasti pitäisikään hänestä tarpeeksi tai muuta, toimisin samalla lailla kuin terveenkin miehen kanssa. Tekisin selväksi mistä johtuu, ettei kiinnostus riitä. Ei halvaantunutta miestä kannata alkaa sääliäkään, eivät he suhdetta säälistä halua, eikä siitä mitään tulisi silloin kuitenkaan.

riinaF

Ensimmäistä kysymystä sai miettiä aika pitkään. Ensin oli tietysti sellainen olo, että no jos sitä toista oikeasti rakastaa niin miksi halvaantuminen sitä mihinkään muuttaisi. Mutta enemmän pohdittuani alkoi epäilyttää.

Fyysisistä ongelmista uskoisin pystyväni selviytymään, kunhan sen vaiheen yli päästään kun pyörätuoli on ihan uusi juttu ja kaikkeen tarvitaan apua. Se varmasti vaatisi paljon, mutta kun mies itse pystyisi taas esim. sänkyyn nousemaan käsien avulla, peseytymään ainakin jotenkin itsenäisesti, jne. uskoisin arkielämän helpottuvan. Lapsia tuskin haluan koskaan vaikka mies niitä pystyisikin tekemään, joten tuo puoli ei sinänsä haittaa. Ja seksi voi olla tyydyttävää ilman kaluakin, onhan miehellä kieli ja sormet ja kaupat pullollaan erilaisia leluja.

Henkinen puoli olisikin sitten ihan eri juttu. Jos mies masentuisi/katkeroituisi ja muuttuisi ihan toiseksi ihmiseksi, en uskalla luvata rakastavani häntä siitä huolimatta. Jos se ihminen, johon olen rakastunut ja jota olen monet vuodet rakastunut, katoaa kokonaan ja korvautuu uudellaa katkeralla ihmisellä, voisin itsekin alkaa katkeroitua sen verran että lopulta koko elämä olisi onnetonta.. Jos mies taas alkushokin jälkeen koittaisi suhtautua vammaansa niin positiivisesti kuin se on mahdollista ja jaksaisi ehkä yrittää valaa minuunki uskoa jaksamiseemme, tilanne olisi paljon valoisempi ja olisi todennäköistä, että pysyisin miehen rinnalla. Tosin esim. Hepun ollessa kyseessä tuo positiivinen suhtautuminenkin olisi aika pelottavaa, sillä se ei tosiaankaan kuulu hänen normaaliin ajatusmaailmaansa, joten tavallaan mies muuttuisi silti enkä tiedä miten siihen osaisi suhtautua.

Toki ihan mahdoton sanoa, miten todellisessa tilanteessa toimisin sillä eihän minulla ole yhtään kokemusta vammautuneista ihmisistä, joten voisi olla melko valtava shokki..

Toiseen kysymykseen vastaus oli, kuten moni muukin sanoi, helpompi. En alkaisi tapailla pyörätuolissa olevaa miestä. Tuntuisi ahdistavalta heti suhteen alkutaipaleella esim. yökyläilyjen aikana auttaa miestä peseytymisessä, jne. Ja suhteen alussa voisi myös seksin vaikeus shokeerata, ei olisi motivaatiota opetella tyydyttämään toisia ilman yhdyntää (jos yhdyntä siis ei onnistuisi). Suhteessa ollessa se rakkaus olisi toimiva motivaatio, tuntematonta ihmistä kohtaan paha tuntea mitään jonka takia jaksaisi nähdä vaivaa.

ether

Koska kyseinen tilann tuntuu (onneksi!) hyvin, hyvin kaukaiselta, on tietenkin vaikeaa sanoa, mitä todellisuudessa tekisi. Teoreettisella tasolla sanoisin kuitenkin, etten jättäisi rakastamaani ihmistä tuollaisen takia, vaikka sekä suhteen fyysinen, että psyykkinen puoli joutuisi koetukselle. Tulevaisuus, pärjääminen, seksielämä ja perheen perustaminen herättäisivät varmasti kysymyksiä, mutta uskoisin, ettei suhteen jatkaminen olisi nykymaailmassa mahdotonta. Erotiikan kenttä kattaa mielestäni esimerkiksi paljon muutakin, kuin fyysisen aktin. Kiihottumista ja nautintoa voi kokea ympäri kehoa, sekä tietenkin myös psyykkisellä tasolla - miettikääpä vaikka, miten voimakkaita reaktioita ihminen kokee nähdessään seksuaalisia unia.

Mitä taas tulee vammaisen kanssa seurusteluun, yleistyksiä on mielestäni turha lähteä tekemään. Jokaisen ihmisen suhde omaan kehoonsa ja vammaansa lienee jo lähtökohtaisesti aivan erilainen. Toisille yksi puuttuva varvas merkitsee maailmanloppua, toisille elämää on niin kauan, kuin henki pihisee.
Toiseksi, jos puhutaan ihmisistä, jotka ovat esimerkiksi jo syntymästään/varhaislapsuudestaan saakka liikuntarajoitteisia, voidaanko edes puhua vammasta tai halvaantumisesta? Voiko ihmistä oikeasti katsoa muita vaillinaisempana vain siksi, että hän on sattunut syntymään erilaisena ja/tai kasvanut fyysisen erilaisuutensa kanssa koko elämänsä? On varmasti totta, että liikuntarajoitteisten joukkoon kuuluu ihmisiä, jotka ovat onnettomuuden tai sairauden yhteydessä menettäneet elämänhalunsa, ja niitä, joiden kanssa muodostaisi ihmissuhteen sijasta riippuvuuksiin perustuvan hoitosuhteen. Toisaalta, yhtä varmasti on olemassa heitä, jotka nauttivat elämästään vähintään yhtä paljon kuin keskivertoterveet ihmiset; toteuttavat unelmiaan, ovat sinut itsensä kanssa ja kaiken säälin yläpuolella. Sillä, liikkuuko jalan vai pyörätuolilla, on ehkä käytännön vaikutuksia, mutta periaatteessa ihminen rakastuu mielestäni persoonaan. Ihmistä, joka rakastaa itseään ja elämäänsä on aina helpompi rakastaa - olipa hän millainen tahansa.

SunLion

Lainaus:
Olisitten seurustelleet puolisonne kanssa esim. 6vuotta. Oletten suunnitelleet tulevaisuutta yhdessä; häitä, omaa kotia, lapsia jne.
mutta yhtäkkiä tapahtuukin jotain mitä kukaan ei osannut aavistaa. Puolisosi joutuu onnettomuuteen :arrow: halvaantuu vyötärtöstä alaspäin ja joutuu pyörätuoliin.
[color=red]Kysymys:[/color] Voisitteko enää jatkaa suhdetta hänen kanssaan? Olisitteko hänen tukenaan silti, läpi elämän?

Huh, vaikea aihe. Kyllä mä ehdottomasti ainakin yrittäisin saada suhteen toimimaan muuttuneessakin elämäntilanteessa. Onhan se sama ihminen henkisesti kuitenkin! Ja häneenhän sitä on rakastunut! Eikai siinä nyt ekana tulis hylkääminen mieleen.
Valitettavaa on että suhde ei ehkä vaan enää toimi samalla lailla. Mitä jos suhde on pohjautunut pitkälti yhteisiin ajanvietteisiin ja ne loppuvat kun seinään kun kumppani ei enää pysty samaan kuin ennen.
Ja entäs seksielämä. Karultahan se kuulostaa näin kylmiltään asiaa miettiä tai päätöksiä vetää. Tuntuisi kuitenkin vaikealta elää parikymppisestä esimerkiksi lopun elämä seksittä jos mies ei siihen (melkein) mitenkään kykene. Ehkä olisi helpompi tilanne esim. kuuskymppisestä eteenpäin...Toki nuorempana olisi mahdollisuus harkita esimerkiksi vakiokaveria seksijuttuihin..mutta tuntuisiko se liian oudolta ja loukkaisiko se sennen kaikkea miestä!

Lainaus:
2) Tapaisitten esim. netissä mukavan miehen, joka vaikuttaa suorastaan unelmalta, mutta hän on pyörätuolissa.
[color=red]Olisiko se este suhteellenne?[/color]

No jos henkinen yhteys pelaa ja rakastuu toiseen palavasti niin ettei saa mielestään niin mikä este sitten liikuntakyvyn rajoittuneisuus olisi? Taas kerran olen ihminen jolle seksi merkitsee paljon joten mikäli henkilö ei pystyisi seksuaaliseen kanssa käymiseen en tiedä voisinko aloittaa suhdetta.

ja molempiin pätee vielä se että lapsia haluaisin ehdottomasti..vieläpä biologisia (ellei nyt sitten ole niin että itse en kykenisi raskautumaan)..joten tämä on yksi varteenotettava kriteeri myös.

Jesssi-

Tuosta seksielämästä vielä.En tiedä tarkkaan mutta kyllähän sen ehkä saisi onnistumaan.Veikkaan vain että miehestä se ei enää tuntuisi samalta kuin täysin liikuntakykyisenä ja kyllä minuakin häiritsisi se jos mies ei enää voisi saada orgasmia.Harmittaisi siis se että hän kyllä pystyisi tyydyttämään minut mutta minä en häntä.Ei sekään varmasti olisi henkiseltä kannalta katsottuna helppoa

heica

Tää onkin hyvä aihe.

Kyllähän se toisen halvaantuminen muuttaisi molempien elämää tosi paljon. Mutta mä olen aika varma, että meidän kohdalla se ei tarkoittaisi eroa. Ensinnäkään, minulla ei ole haaveena perustaa lapsiperhettä, enkä muutenkään näe näin jyrkästi ajateltuna miehiä siittokoneina, rahalähteinä tai lapsenvahteina, eli tuskin olisin valmis heittämään rakastamaani miestä pihalle vain koska emme voisi saada enää biologisesti yhteisiä lapsia.
Mitäköhän kaikkea on tapahtunutkaan miehen urheilu-uran aikana, että olen joutunut häntä passaamaan viikkotolkulla... en edes muista niitä kaikkia luiden murtumia ja aivotärähdyksiä tai muita vastaavia. Aina olen mielelläni ja täysin omasta tahdosta ollut se ainoa, joka on miehen kanssa ollut joka onnettomuuden jälkeen. Tämä ei ole mitään itsesääliä eikä Jeesusleikkiä, vaan uskon että se on aikalailla tahdon, epäitsekkyyden ja rakkauden asia miten kukin tälläsissä halvaatumistilanteissa menettelee. Ja niinkuin aikaisemmin sanoin, jäisin miehen luokse vaikka hän halvaantuisi. Musta olis kamalaa jättää hänet yksin ja kuvitella miltä hänestä tuntuu. Vaikka muu edellinen elämä olisi ohi ja kaikki ei menisikään just niin pilkulleen niin ei sillä ole väliä, pääasia että me oltaisiin vielä onnellisia yhdessä ja molemmat tyytyväisiä. Eikä se seksin puuttuminen suhdetta ainakaan meidän kohdalla kaataisi. [size=9]ja kyllä se seksi jää puuttumaan parisuhteesta ilman halvaatumisiakin, sitten kun niitä muksuja tulee, eli turha jättää henkisella tasolla hyvää isäehdokasta koska seksi ei toimisi. liian usein tämäkin asia todistettu.anteeks OT[/size]

MaiKai

Onks sit nii et aina alaraajahalvaus tarkottaa automaattisesti et miehel ei seiso tai ettei se voi saada orgasmia? Mä oon nimittäin ymmärtäny et vaik jalat ei toimi ni vehkeet voi silti toimia ihan normaalisti. Tietty seksi muuttuu ja rajottuu. Riippuu siis tietenkin halvaantumisasteesta.

kysymyksiin sen verran et luultavasti sitä antais mahdollisuuden uudelle deitille ihan vaan siitäkin syystä et jokainen ansaitsee sen mahdollisuuden. Mut niinku joku tos aikasemmin sanokin ni kynnys rakastua tai edes ihastua olis varmasti korkeampi. Tällä hetkellä mun ajatusmaailma ja elämä on niin pieni etten usko et voisin elää suhteessa halvaantuneen kanssa.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat