onko oikein jatkaa seurustelua... - Parisuhteet

Equator

..tietäen ettei se johda mihinkään..?
Tiedän että poikaystäväni ja minä olemme liian erilaisia, meillä ei ole muita yhteisiä mielenkiinnon kohteita kuin toisemme, useimmiten.
Tiedän että minun pitäisi jutella tästä asiasta poikaystäväni kanssa, mehän tilanteemme parhaiten tiedämme. mutta onko muilla (ollut) samantapaisia tilanteita?

Sivut

Kommentit (74)

Brandi

kyllä on.. :/ ihan sama tilanne. mietin että kannattaako jatkaa kun on vaan erimielisyyksiä ja kauppaankaan ei voi lähtee ilman että tulee matkalla riita jostaki. Siinä sitte jälleen istutaan parkkipaikalla tunti puimassa asiaa.

Mulla itellä on jo menny aika pitkälle silleen tää vatvominen. en osaa enää ees sanoo että ei. Olen ollu toisen kanssa ja hän tietää sen mutta tahtoo antaa anteeksi. Tiedän kylläkin ettei se mihikään johda.

Mutta aina olen ollut sellainen etten oikeen osaa sanoa ei tai muutenkaa en haluais loukata mut mua kyllä sit loukataan että kumpika on parempi, säästää toista ja kärsiä ite huonossa suhteessa vai satuttaa toista sanomalla hyvästi ja voi siten tulla onnelliseksi yksin tai toisen kanssa.

TaskuMyy

Miusta ei kannata jatkaa, koska satutat vain itseäsi sekä poikkista :roll: Satutat ehkä poikkista enempi koska jos hän on ihan korvia myöten rakastunut ja itse et ole, tavallaan leikit hänen tunteillaan :roll:

minni-

minäkin suosittelen ihan ensisijaisesti, että keskustelette. eipä tuosta tilanteesta muuten varmaan pääse mihinkään päin edistymään. mutta jos itse olet jo varma, että suhteestanne ei tule mitään, niin sillon tuntuu, että paras ratkaisu voisi olla ero. koska muutenhan "haaskaat" suhteessa myös omaa aikaasi? mutta jos haluaisit vielä yrittää muuttaa tilannetta, niin keskustelua vaan!

Equator

tuntuu että poikaystävänikin tietää ettei tämä toimi, siis tavallaan yhdessä haaskaamme aikaamme :D mukavaa on, kunhan ei tarvitse keskustella tärkeistä asioista (itselle tärkeistä asioista,mielipiteistä,uskonnosta, käytännön tärkeistä asioista yms..) tai ei tarvitse toista tukemaan tai muuhun vakavampaan.
vai nimitetäänkö sitä sitten vain ei niin vakavaksi suhteeksi? olen ajatellut että nyt jos nyt vain ottaisin tästä suhteesta irti sen mistä nautin ja sitten kun tämä järjestely ei enää toimi, mieleiset jatko-opiskelupaikat eri paikkakunnilla tms. jatkan omaan suuntaani..
Aion tosin jutella poikaystäväni odotuksista suhteeseemme.

papuna

äh,tää ei nyt oo ihan sama,mutta en kuitenkaan viitsi aloittaa uutta ketjua,kun kerran malkein samalla otsikolla sen joutuisin tekemään...

eli: ollaan seurusteltu reilut viisi vuotta ja asuttu yhdessä n. kolme ja puoli. ensimmäiset puoltoista vuotta eleltiin kaukosuhteessa.
molemmat ovat koko ajan olleet "tosissaan" ja monen vuotta on suunniteltu leikkimielisesti häitä ja lasten nimiä.meillä oli jopa hääkuukausi ja vuosi varattuna.
yhdessä on käyty läpi monenmoista,eikä mikään ole tullut väliimme (ei vakavat sairaudet.loukkaantumiset,masennukseni eikä mikään)
nyt on kuitenkin miehen kelkka jotenkin "kääntynyt".en tiedä panikoinko nyt tyhjästä,mutta hiljaiseks vetää,kun viim. puolen vuoden sisällä mies on alkanut laukomaan seuraavanlaisia "uusia" totuuksia ajatuksistaan : "en ole varma haluanko koskaan lapsia" , "en usko avioliittoon" , "häät on hömpötystä", "aion tehdä töitä vielä kymmenen vuotta ja säästää rahaa,että lähden (lähdetään) sitten pariksi vuodeksi maailmalle" , "eikö voitais olla yhdessä ilman mitään hää hössötystä?" , "ei perhettä ainakaan viiteentoista vuoteen!"

10 vuoden päästä mä oon 34,ja sit vielä "pitäis" kiertää muutama vuosi maailmaa ennen kuin voin edes suunnitella perhettä!?
ja mun pitäis luopua haaveestani avioliitto,koska hän ei "tykkää" häistä,tai usko "sellaiseen". "yhdessä voi olla ilman papereitakin".
anteeksi vaan heikkouteni,mutta mulle häät olis iso juttu. mullakin on vaan yksi elämä,ja mun pitäis vaan niellä nyt tää kaikki. (luultavasti nielenkin,mutta katkeralta hiukan maistuu)

hänellä on pointti aviolitto asiassa,mutta tää perheen perustaminen on mulle ihan shokki. mulle on ihan ÄÄRIMMÄISEN tärkeää yrittää joskus tulla raskaaksi,ja koittaa saada omia lapsia.siis tärkeämpää asiaa en nyt juuri edes keksi (ehkä oma terveys menee edelle,tuskin muu...)

mua risoo että elän nyt siis suhteessa miehen kanssa,johon olen silmittömän rakastunut,mutta jonka kanssa yht'äkkiä elämän perusarvot ovatkin melko päin vastaiset.

muuten meillä menee mainiosti.seksi on loistavaa ja sitä on mukavan paljon. olemme parhaita kavereita,ystäviä ja rakastajia toisillemme. hän sanoo joka päivä (ja useasti) rakastavansa minua,ja tekee oloni muutoin varsin onnelliseksi. harmittelee usein itseään,kun ei muista pitää minusta tarpeeksi hyvää huolta ja kehua minua. mutta...

mua hiukan kieltämättä pelottaa,että odottelen tässä nyt sit muutaman vuoden että mitäs mies sitten on mieltä ja hän päätyykin avioliitto -ja lapsivihaajaksi :cry: hyvällä tsägällä keksii vielä jonain päivänä etten mä olekkaan "se oikea",vaikka siinä uskossa ollaan eletty monta vuotta.

mulla on tosi tyhjä olo,ja ketuttaa. en tiedä miten reagoida,kun voi kai tääkin sit olla vaan joku vaihe... mutta jos "aikuistuminen" tarkottaa tota,niin ei kiitos.mä oon sit mielummin ikiteini...

Taffel

Älä pelkää,mä oon ihan sata varma että mies haluaa lapsia kanssasi ja naimisiin. Uskon että tää kapina kaikkee vastaan johtuu siitä että hän koittaa toppuutella sinua,jotta et ajattelisi näiden asioiden tapahtuvan aivan piakkoin. En väitä että olisit noista asioista jankuttanut tai painostanut,mutta ehkä hän vain kokee sen nyt pelottavaksi ja liian todelliseksi,eikä vain tulevaisuuden suunnitelmaksi. Sun miehes kuulostaa hyvältä poikaystävältä ja jos olette jo aiemmin keskustelleet nuo asiat läpi,niin en usko että mies on tosissaan kelkkaansa kääntänyt niiden suhteen, tää on vaan joku vaihe. Älä huolehdi,miehet on välillä niin vaikeita :D

papuna

kiitos sanoistassi taffel.
jotain tollasta mäkin toivon. ja on totta,että esim. häiden suhteen varmaan alkais hullu hössötys,ja unohtaisin sen tärkeimmän,eli yhteisen onnen...

toki saa esittää liää näkökantoja.

mutta ainakin alustavasti oli tosi helpottavaa kuulla jotain toisen sanomana. omapää kun on niin jumissa :/

TaskuMyy

Niin, komppailen Taffelia, jos häntä rupesi ahistaa, jos kaikki tulee yhtenä ''ryöppynä''.. Ja voithan keskustella että siusta tuntuu tältä ja tältä :wink: Ettei tule väärinkäsityksiä; ainkaan pahoja semmosia :)

lelul

Mieleen tuli ihan se Frendien jakso, missä Chandler teeskentelee ettei usko avioliittoon, koska haluaa kosia Monicaa yllätyksenä :) Tyttö vaan ottaa sen sanat liian todesta.

Mutta ei, yhdyn aikalailla edellisiin mielipiteisiin, en todellakaan usko että tuo on hänen lopullinen kantansa. Joku omituinen vaihe menossa? Itselläkin on joskus tiukkia ei avioliitolle -kausia, mutta ne menee ohi. Mistä sitten johtuvatkaan. :roll:

Teidän suhde vaikuttaa olevan hyvällä pohjalla, ei kannata ottaa kaikkea ihan tuhottoman kirjaimellisesti. Kyllä ne hääkellot vielä kilisee :wink:

cookie

Minunkin täytyi oikein ottaa ja rekisteröityä tänne kun melkein samanlaisesta pulmasta on kyse kuin ketjun aloittajalla.

Eli tilanne on sellainen, että minusta tuntuu kuin poikaystäväni olisi paljon enemmän mukana suhteessamme kuin minä. Tuntuu, että hän laukoo näitä "tykkään susta niin paljon" ja "en halua menettää sua" ja minä vain aina komppaan mukana, "niin minäkin". En osaa tehdä aloitetta. Sama aloitteenteon vaikeus koskee muuten fyysistäkin kanssakäymistä, TODELLA harvoin olen tekemässä aloitetta pussaamisessa ja vielä en ole uskaltanut seksiäkään hänen kanssaan harrastaa. (Joka on kuitenkin ehkä toisen ketjun asiaa jo.)

Olen 20v, enkä ole koskaan ennen seurustellut. Poikaystävälläni muita kumppaneita on ennen ollut ja jotenkin se hämää minua. Minua häiritsee myös se, että olemme todella erilaisia käytökseltämme. Hän haluaa enemmän kiinnittää huomiota itseensä kun taas minä olen melkein pakkomielteinen siitä, että mitähän muut ajattelevat. Se taitaakin olla ongelmani, eli että en osaa vain rentoutua ja antaa mennä välittämättä mistään. Perusluonne meillä molemmilla on kuitenkin melko samanlainen optimistinen, sanavalmis ja kiusoitteleva.

Olemme seurustelleet nyt noin 7 kk, tosin poikaystäväni on nyt armeijassa eli kaukosuhteilua tämä on ollut puolin ja toisin (itsekin vietin melkein 4 kk ulkomailla tästä seurusteluajastamme). Osaltani ajattelen, että hänen vapauduttuaan armeijasta näemme sitten että miten homma tulee toimimaan. Kuitenkin aina meidän ollessa kahdestaan olen onnellinen. Ja järkikin sen jo sanoo että hyvä mies minulla on nyt plakkarissa. Tuntuu kuitenkin, että olen miehelle todella epäreilu sillä että epäilen suhteen kestävyyttä erilaisten käytöksiemme perusteella ja etenkin sillä, etten koskaan tee fyysisessä kanssakäymisessä aloitetta. Suunnittelen aina, että kun seuraavan kerran hänet näen, tekisin vaikka mitä mutta siinä tilanteessa menen aina puihin.

Olen jutellut jo miehelle asiasta, ja hän ainakin osaltaan väittää ymmärtävänsä, mutta minusta tuntuu hänenkin turhautuvan tilanteeseen koska ei tiedä miten minua auttaisi. Erilaisuusongelmaani hän vastaa aina että eikös vastakohdat täydennäkin toisiaan. Eli siis, on hyvä mies. Miksi en voi häntä arvostaa?

Olipa sekava teksti, mutta kun ajatuksetkin on niin sekaisin. Eli: miten pääsisin eroon näistä omista alemmuuskomplekseista ja miten saisin itseni hyväksymään että olen aika onnellisessa tilanteessa?

Huh, kiva jos joku jaksoi tämänkin kahlata läpi.

sadettaja
cookie
Eli siis, on hyvä mies. Miksi en voi häntä arvostaa?

Kuvailet poikaystävääsi hyväksi mieheksi, mutta tekeekö hän sinut onnelliseksi? Onko sinulla mitään romanttisia tunteita häneen? Ei se riitä, että kaikki on näennäisesti hyvin. Sun pitäis kuunella sydäntäsikin, eikä vaan järkeä.

Etkö vain uskalla tehdä aloitetta mihinkään fyysisempään kokemuksen puutteen vuoksi, vai eikö se vain tunnu oikealta?
Tekstisi perusteella ainakin vaikutti vähän siltä, ettet ole ihan varma tunteistasi. Olette jo kuitenkin seurustelleet jo suhteellisen pitkän aikaa, joten jos tunteet on epävarmat tulisi niitä mielestäni ensisijaisesti kuulostella.

cookie
sadettaja

Kuvailet poikaystävääsi hyväksi mieheksi, mutta tekeekö hän sinut onnelliseksi? Onko sinulla mitään romanttisia tunteita häneen?
--
Etkö vain uskalla tehdä aloitetta mihinkään fyysisempään kokemuksen puutteen vuoksi, vai eikö se vain tunnu oikealta?
Tekstisi perusteella ainakin vaikutti vähän siltä, ettet ole ihan varma tunteistasi.

Niin. Tunteet on aika sekaisin. Kuitenkin kun hänen kanssaan vietän aikaa niin olen onnellinen ja tyytyväinen. Fyysinenkään kanssakäyminen ei todellakaan ole epämiellyttävää, mutta jotenkin en vain saa aloitetta tehtyä. Aika suuri osa siinä kyllä on kokemuksen puutetta, ja haluaisin siihen pystyä! Varsinkin kun poikaystävä muutamaan kertaan on sanonut että "voisit säkin joskus mua pussata".

Ehkä nykyajan hössötys rakkaudesta jotenkin sekoittaa vielä tätä pakkaa, koska en tiedä, mitä todella tunnen poikaystävääni kohtaan. Hän on armeijassa, mutta en ole niinkuin osa "inttileskistä" jotka itkien ikävöivät miehiään. Totta kai minun on häntä ikävä, mutta jotta olisin palavasti rakastunut, eikö minulla pitäisi olla vahvempia tunteita? Sekin ahdistaa, kun tuntuu että poikaystävä on niin varma tästä suhteesta.

sadettaja
cookie
-- eikö minulla pitäisi olla vahvempia tunteita?

Ehkä teidän välille ei ole vain muodostunut vielä niin vahvaa sidettä..Kun toisaalta, jos olet ollut osan seurusteluajastanne ulkomailla ja poikaystäväsi armeijassa, olette varmasti joutuneet olemaan aika paljon erossa seurustelunne aikana. Ehkä olet myös tottunut siihen, ettei toinen ole koko ajan lähellä ja ikävä ei tunnu niin pahalta.

Turha ottaa paineita asiasta, jos kuitenkin ikävöit välillä miestäsi ja välität hänestä. Ei kaikkien tarvitse olla "palasti rakastuneita" jonkun tietyn ajan kuluessa.. :)

cookie

Kiitos kannustuksen sanoista! :) Itsekin olen kyllä usein miettinyt, että ikinä en ole sitä "oikeaa" seurustelua kokenut kun mies oli jo intissä kun virallisesti alettiin seurustelemaan. Ts. aina on tottunut siihen, että toista ei näe ja ehkä siksi ei koe näitä itkuisia ikävöimiskohtauksia. Se vain on hassua että miehellä tuntuu olevan paljon hankalampia nämä erot.

Järkeenkäypää siis, mutta aina välillä tulee näitä uskomattomia paniikki- ja ahdistuskohtauksia ja alkaa pohtimaan että mitä jos? Eiköhän se tästä. :)

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat