olen totaalisesti hukassa tunteideni suhteen.APUA! - Parisuhteet

friida_

En tiedä kuinka tämän aloittaisin ja tuntuu että minulla on paljon sydämellä ja nyt on saatava purkaa jonnekin.

Elikkäs hieman taustatietoja; olen seurustellut avokkini kanssa kohta kuusi vuotta ja asunut yhdessä lähes viis ja puol vuotta. Olemme seurustelun aloittaneet kovin nuorina. Kihloissa emme ole, eikä meillä ole juurikaan yhteistä omaisuutta, asumme vuokra kämpässä.

Nyt minä olen tullut suhteessamme kyllästymispisteeseen, enkä tiedä jatkaakko tästä erolla vai yhdessä ololla. Rakastan avokkiani kovasti, mutta tällä hetkellä minulla on itsenäisyyden ja yksinäisyyden kaipuuta. Lähes joka päivä ajattelen miltä tuntuisi elää yksin ja katselen tavaroita kodissamme siihen malliin, että mitkä kuulvat minulle jos ero tulisi. Ja olen paljon ajatellut sitä, että riittääkö varallisuuteni yksin elämiseen. Joinakin päivinä toivon, että avokkini olisi tehnyt jotain niin kamalaa, että hän antaisi syyn lähteä kävelemään suhteestamme (tiedän, olen kamala).

Riitelemme aika vähän, yleensä minä puran tunteitani jos joku. Avokkini on kyllä opinut olemaan minulle vihainen, mutta hän ei raivoa minulle(asiasta on keskusteltu, mutta hän vaan ei halua huutaa ja raivota). Yleensä riitelemme raha-asioista, jos jostain. Hän on kovin tarkka rahoistaan ja minä en aina niin tarkasti laske pennin päälle. Ja ymmärrän kyllä hänen kantansa ja olen vuosien varrella opetellut paremmaksi rahan käyttäjäksi.

Olen jo pitkään toivonut, että menisimme kihloihin ja hän kosisi minua, mutta ei. Olen asiasta vihjannut ja puhunut muutaman kerran suoraankin ja olen vain saanut vastaukseksi;"mä en vaan halua mennä kihloihin". Olen hyvin tuskastunut tämän asian tiimoilta, MIKSI EI? Olemme jo kuitenkin niin kauan asuneet yhdessä sekä tunteneet toisemme ja minulle se merkitsisi ikuista rakkautta ja turvaa siitä että hän haluaa olla varmasti kanssani(olen kertonut tämän hänellä, mutta en siltikään saa vastausta miksi ei?). Minusta tuntuu joka päivä siltä, että en riitä tai että hän vielä aikoo erota minusta. Ymmärtäisin asian jos takana olisi vuosi seurustelua, mutta ku sitä on jo kuusi...Ja nyt minusta alkaa tuntumaan, että en edes enää itsekkään tiedä olisiko se viisas ratkaisu, siis kihlaus...Olen vain niin tuurtunut tähän odottamiseen. Olen niin hukassa tunteideni kanssa.

Silloin kun mietin eroa, niin mietin myös, sitä että en voisi kuvitellakkaan ketään muuta rinnalleni kuin hänet. Tai ainakin ajatus jostain muusta pelottaa. Avokkini olisi ihanteeellinen isä lapsilleni(sitten joskus) ja meillä on paljon yhteisiä haaveita, mutta ongelmana tuntuu olevan se, että minä haluaisin ne edes jossain vaiheessa toteuttaa, mutta hän ei (hän pelkää uusia asioita ja isoja muutoksia elämässä), pelkään siis että hän seisoo(tai ei seiso vaan, pelkään että hän ei pidä siitä että toteutan niitä) haaveideni tiellä, enkä koskaan pääse niitä toteuttamaan..

Olemme kokeneet aika paljon yhdessä ja arki on tullut jo kauan sitten vastaan. Päivät kuluvat saman katon alla, mutta puuhastelemme omiamme..minä katson tv.tä ja hän on koneella.

seksielämä,,,noh,,on mitä on...olen avokkini ensimmäinen ja hän on minulle toinen,,pelkään myös sitä, että jossain vaiheessa hän haluaa kokea muitakin kuin minut...Ja olen tällä hetkellä todella huonoa seksi seuraa...en halua yhtään...

Apua, en vain saa ajatuksiani selväksi! :( haluan ehkä erota, mutta en kuitenkaan. haluan olla yhdessä loppu elämän, mutta kokeilla sinkku elämää ja elämää ilman häntä...auttakkaa joku, mä tulen hulluksi!Avokilleni en halua puhua, koska en halua pelotella häntä turhaa erolla, jos nämä ovatkin vain ohimeneviä tunteita(kestäneet kesästä asti, aina vaihdellen). Millä saisin tunteeni selvitettyä parhaiten? Olen aina kuvitellut että olemme ikuisesti yhdessä, mutta onko liian nuorena aloitettu suhde tuhoon tuomittu?

Pahoittelen sekavaa ja pitkää kirjoitustani, mutta niin ovat myös tunteenikin. Kiitos jos joku jaksoi lukea, ja jos joku vielä jaksaa vastata minulle..

p.s jos kirjoitusvirheitä, niin pahoittelen sitäkin!

Sivut

Kommentit (20)

möökö

Oon sitä mieltä, että joskus pitää tehä suuria päätöksiä ja syöksyä tuntemattomaan.
Jos susta tuntuu noin sekavalta niin ei se silloin ole helppoa, mutta askel uuteen suuntaan saattaisi värittää maailmaasi mukavasti.

Toveh

No nyt kieltämättä tuosta tekstistä kumpusi monta juttua, jonka vuoksi ja joista sun pitäisi puhua avomiehesi kanssa. Se olisi parasta ehkä nyt. Kun itseksesi olet jo ehtinyt funtsia juttuja, ja kuitenkin jo noin pitkä (vakaa) suhde takana!

Tsemppiä!

Piperr
Kadafi
Puhu miehelles hyvä nainen, puhu

Niinpä!

Ei sun tarvitse ajatella puhumista "erolla pelotteluna" - eihän sinun tarvitse mainita ero-sanaa hänelle ollenkaan. Kunhan saisit jaettua nämä tunteesi ihmisen kanssa, jota ne todella myös koskevat. Helppoa se tuskin on, mut kirjota asiat vaikka paperille ylös, jos pelkäät ettet saisi sanottua kaikkea juuri siten miten asiat tarkoitat.

Mäkin toivottelen kovasti tsemppiä sinne!

shazzer

Samaa mieltä edellisten kanssa. Puhuminen kannattaa aina.
Eikä eron tarvi olla se vaihtoehto jos siitä on epävarma. Jos vaikka ensin olette jonkun aikaa erillään. Pientä taukoa, jossa saa selkeyttä ajatuksiin ja mitä todella haluaa.

tata
shazzer
Samaa mieltä edellisten kanssa. Puhuminen kannattaa aina.
Eikä eron tarvi olla se vaihtoehto jos siitä on epävarma. Jos vaikka ensin olette jonkun aikaa erillään. Pientä taukoa, jossa saa selkeyttä ajatuksiin ja mitä todella haluaa.

Tätä komppailen täysin. Ja jälkimmäinen kappale ois ollu mun mieleen eksän kanssa ero-aikana, mutta ei, hän ei halunnu käyttää sitä oljenkortta pelastaakseen suhteemme. Mutta sulla kun kuitenkin on pelastamisaikeita myös (vai ymmärsinkö ihan killilleen?), niin kannattaa todellakin puhua asiasta ja pohtia yhdessä mitä tehtäis seuraavana. Mutta älä anna vaikutelmaa, että se on joko-tai tilanne, jookosta :)

Tsemppiä!

ParisToBerlin

itselläni on todella samanlainen tilanne menossa. Ollaan seurusteltu kohta kaks vuotta ja tänä syksynä suhteemme muuttui kaukosuhteeksi. Ehdimme asua vuoden yhdessä, mutta opiskelupaikat veivät nyt eri paikkakunnille. Itselläni on nyt todella sekavat tunteet suhteestamme. Tuntuu että tämän asumiseron myötä suhteemme on muuttunut ja oma suhtautumiseni mieheeni on muuttunut valtavasti. en enää ajattele suhdettamme maailman tärkeimpänä asiana ja muutenkin omat tunteeni miestä kohtaan ovat muuttuneet, enää ei tee mieli halia ja pussailla niinkuin ennen, myös seksissä sama juttu. Olen todella sekavassa mielentilassa, mistä nämä tunteet johtuvat ja tarkoittavatko ne sitä että olemme eroamassa? tuntuu että suhteemme perusasiat ovatkin yhtäkkiä muuttuneet ihan täysin, ja meillä ei ole enää muuta yhteistä kuin toisemme ja historia. ero-fiiliksiä saa lisää pintaan se, että tulemme elämään kaukosuhteessa 3,5 v ja siihen sisältyy vielä molempien vaihto ulkomaille.

periaatteessa siis en ole enää niin kiintynyt mieheeni kuin ennen. mutta silti ajatus erosta on ihan hirveä, en osaa kuvitella elämääni ilman häntä.

mikä neuvoksi? juteltu on asiasta ja mies pelästyi jonkin verran. tuntuu että minä en rakasta häntä yhtä paljon nyt kuin hän minua, ja kaikki se mitä meillä on takana on yhtäkkiä pyyhkiytynyt pois :(

Linzu

luin joskus tieteen kuvalehdestä, että parisuhteessa on ns kolme vaihetta: hullaantuminen, itsenäistyminen ja se lopullinen "kaveruus" (en nyt muista sitä viimestä termiä)

hullaantuminen on se kun ihastutaa ja rakastutaan eikä haluta olla hetkeäkään erossa...

itsenäistymis vaiheessa etsitään omia juttuja parisuhteen kanssa/mukana... ja silloin luodaan kontaktia ulkomaailmaan... suurin osa suhteista päättyy tässä vaiheessa.. ja kaikilla tämä vaihe alkaa eri aikaan, eli toisilla voi alkaa jo vuoden ja toisilla 10 vuoden jälkeen...

kaveruus vaihe on se kun oppii olemaan puolisonsa kanssa ja on häneen ns juuri kaveruussuhde. eli eletään loppuelämä kaverin kanssa...

itsellä on nyt ollut tuo kakkosvaihe vuoden hiukan päällekin ja sanoinkin miehelle asiasta, hän ymmärsi sen ja sanoi että täytyy yrittää jaksaa... turhaan luopua hyvästä suhteesta sen takia että tekee mieli itsenäistyä...
Niin ja mieheni on minulle se ensinmäinen ja minä hänelle toinen... välillä tekisi mieli "kokeilla" jotakuta toista, että onko mieheni minulle se paras.. :) mutta ei tätä suhdetta sen takia tee mieli rikkoa.

toivottavasti miun vuodatuksesta on jotain apua.. ;) en nyt muista mikä tieteen kuvalehden numero oli kyseessä.... viime vuoden se nyt kuitenkin oli, kannattaa etsiä niiden kotisivuilta...

Brandi

Mietin ihan samaa asiaa. Ja toi ajatus on raskainta siinä että haluaisi kokeilla kyllä omillaan olemista että olisiko se parempaa, mutta ei kuitenkaan haluaisi luopua nykyisestä olotilastaan.. koska se muutos pelottaa. varsinkin kun itse olen suunnitellut elämäni täysin tämän ihmisen kanssa. Mutta epäröin kovasti.

Sulla on eri tilanne siinä että mä olen jo pettänyt miestäni koska tuli niin paha ''kyllästyminen''(ei mieheen vaan tilanteeseen että molemmat vaan aukoo päätään toisilleen). Sulla ei ole mitään tollasta, joten suosittelen edellämainittua: PUHU miehes kanssa. Me ollaan oman kanssa selvitty niin paljosta puhumalla että se on ainut lääke. Ja sitten siinä vaiheessa kun huomaatte käyvänne läpi samaa asiaa mikä on jo joskus puhuttu selväksi, niin silloin se puhuminenkaan ei ole auttanut ja silloin on mietittävä tosissaan eroa. Niinkuin mulla nyt. :(

Sheena

Mulla on tavallaan samanlainen tilanne.
Kuten joku tossa mainitsi siitä lehtiartikkelista niin :
Ollaan seurusteltu nyt pian vuosi ja olen ollut aivan "huumaantuneena" tästä miekkosestani, koska rakastan häntä niin todella paljon. Nyt on kuitenkin silmäni vähä aukaistuneet sille, että poikaystäväni on ollut tuossa kakkosvaiheessa jo varmaan puoli vuotta ja minä olen edelleen vain roikkunut hänessä. Nyt kuitenkin olen alkanut itsekin haluta "omia juttuja" ja "omaa elämää", minkä poikaystävänikin on varmaan huomannut, emme ole keskustelleet asiasta oikein mitenkään päin.
Mutta siis, ongelmani on nyt se, että olen itsenäistymässä "liikaa". Mietin melkein päivittäin, että minkälaista elämä olisi ilman häntä, jonkun toisen kanssa ja päädyn kuitenkin siihen tulokseen, että en osaisi elää ilman häntä, koska rakkaani on minulle kaikki kaikessa.

Olenko siis juuttunut tähän tilanteeseen, missä en osaa päättää mitä haluan?

Rakkaani kyllä myös rakastaa minua, eikä halua menettää minua ikinä (ainakin sanojensa mukaan), ja entisten kokemustensa perusteella en haluaisi hänelle tuottaakaan sitä pettymystä, jos hänet jättäisin. Hän on ensimmäiseni ja minä olen hänelle kolmas vakavampi juttu, että tämäkin minua rassaa, kun haluaisin "nähdä maailmaa" muidenkin kanssa, kun vain tämän miekkosen.

ParisToBerlin

noh, meille se oli ainakin tää itsenäistymisvaihe suhteen loppu. eilen erottiin. hirveätä tästä tekee se että kumpikin rakastaa toista, mutta kun ei se yhdessäolo tee meitä onnellisiksi. ja mulla ainakin on niin kova hoppu maailmalle ja en halua olla sitoutunut nyt kehenkään puolinaisesti. joko kunnolla tai ei sitten ollenkaan :D

aamutähti

Voi friida_, mulla oli juuri samanlainen tilanne jokin aika sitten. Luulen että tulin juuri tuohon suhteesta itsenäistymisen vaiheeseen, ja alkoi kovasti tuntua että haluan omaan kämppään ja oman elämän. Kun mainitsin asiasta poikaystävälleni, hän hätääntyi ja mietti asiaa yötä päivää. Emme kuitenkaan missään vaiheessa puhuneet tarpeeksi asiasta ja loppujen lopuksi hän painosti minua tekemään päätöksen, ja sanoin että tämä on tässä. Vasta myöhemmin, siis liian myöhään osasimme molemmat avautua tunteistamme toisillemme. Ikävää ettemme osanneet tuota arvokasta taitoa aiemmin, mutta olen edelleen sitä mieltä että tein oikean päätöksen.

Kehotan sua siis nostamaan kissan pöydälle ja miettimään asioita joka kantilta. Puhuminen on kuitenkin suhteessa todella tärkeä asia ja sen yleensä huomaa vasta tämän kaltaisissa tilanteissa. Päätöksen tekeminen voi olla vaikeaa varsinkin noin pitkän suhteen jälkeen, mutta joskus se tuntemattomaan hyppääminen voi olla hyvä ratkaisu.

friida_

No niin, aikaa on vähän jo vierähtänyt, mutta kerronpa kuinka tässä on nyt käynyt....Vähän aikaa vielä ajattlein asiaa itsekseni, jotta en sanoisi mitään ajattelematonta ja halusin olla lähes varma niistä asioista jotka vaivaavat ja sitten päätin että puhun hänelle. Olimme juuri riidelleet pari päivää aikaisemmin ja päätin, että nyt on "helppo" kertoa vähän fiiliksiä. Ja kun olin saanut suuni auki ja pästää tunteita vähän taas pihalle, olin varma etten halua erota, ajatus vain tuli jostain ja en koko keskustelun aikana maininnut sanaakaan erosta vaan puhin hänelle asioista mitkä minua ovat vaivanneet jo pidemmän aikaa ja hänkin sai sanottua asioita jotka vaivaavat. Ja jälleen taas kaikki on hyvin!

Luulen, että sain asioita itseni kanssa selväksi, kun ajattelin asiaa tarpeeksi kauan. Ja nyt alan hyväksymään, että tämän parisuhteen eteen minun on vain luovuttava ja kannttaa päästää irti joistain haaveista, kuten yksin asumisesta... Luulen myös että olemme nyt pääsemässä siihen "kaveruus"vaiheeseen. Avokkini sanoikin minulle keskusteltuamme, että hän on oppinut rakastamaan minua.

Sheenalle toivotan onnea!toivottavasti saat ajatuksesi selväksi, mäkin sain. En tiedä miten, mutta ne vain selkeytyivät jossain vaihessa.

Ginger

Hyvä friida_ että saitte asiat selvitettyä!
Nyt mun pitäis saada. Asiat aika pitkälti kuten friida_lla. Aloitin seurustelun 16-vuotiaana, nyt olen 19v. Ensin kaksi vuotta seurustelua,jonka jälkeen muutto yhteen. Nyt avoelämää takana ronski vuosi. Lisäksi mieheni on minua reilu 10v vanhempi. Se vaikeuttaa asiaa sillä, että hän tietää jo kuka on, mitä elämältä haluaa jne. Itse vielä "etsin" itseäni. Muuten ikäero ei siis ole mitään ongelmia aiheuttanut.

Rakastan miestäni ihan hirveästi, haluaisin naimisiin ja lapsia (en ihan vielä, mutta parinkin vuoden päästä asia olisi mielestäni hyvin ajankohtainen). Toisaalta haluaisin kokeilla siipiäni yksin, asua yksin, olla itsekäs ja tehdä niinkuin itse haluan. Muita miehiä en haluaisi "kokeilla", siitä ei ole kyse. Tekisin melkein mieli ehdottaa miehelleni että jos muutettaisiin vain erilleen mutta jatkettaisiin silti seurustelua, siis otettaisiin takapakkia avoelämästä pelkkään seurusteluun. Jotenkin luulen ettei se ilostuisi :D

Tänään olisi tarkoitus jutella tästä. En vain ihan tiedä vielä miten, ilman että pelästytän miestäni mutta haluaisin kuitenkin avoimesti kertoa ajatuksistani. Tuntuu tyhmältä vedota nuoreen ikään ja sanoa "vika ei ole sinussa, vika on minussa" mutta niin se vaan on. Kamala tilanne.

TaskuMyy

[size=9]Mieh oon ihan hukassa :cry:

Kuten tuolla höpöttelyssä jo purkauduinkin..
Että tosiaan vahingossa exälle soitin, ja toki tuli itku kurkkuun.
Tyhmä sitten ehotin että nähtäs joku päivä ja exä pisti, että ehkä voijaan joku päivä nähdä...
No tokihan rupesi pieni tunnekuohu sisällä jyllään ja toivon kipinä nousemaan, että joskos saisin puhuttua ympäri, että palattas yhteen.. Mutta ainut mitä tuossa rupesin sit miettiin, että [color=red][u]jos[/u][/color] palattas yhteen niin en varmaankaan pystyis luottaan siihen 100%:sti ja toisekseen, mein suhde ei kestäis kauaa tuonkaan takia, mutta ei myöskään sen takia, kun tiedän ja tunnen ihteni sen verran hhyvin, että rupeisin varmasti naljailee ja piiilo vittuilee siittä kenen kaa se petti miua :cry:
Sen takia ei olekkaan järkeä palata yhteen, muttako tunteet tahtoo viedä voiton.. vaikka järki sanoo toista. :cry: [/size]

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat